Asekaupoilla

Mörttinen, Matti. Shlomo Zabludowicz – Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi. Latvia 2021.

Ensiksi on sanottava, että petyin jo heti alkuunsa siihen, että Into Kustannus Oy on suostunut laittamaan kirjaan iltapäivälehtityylisen takakansitekstin ja etukanteen helppoheikkimäisen alaotsikon. Näin on käynyt sen kustantaman, Matti Mörttisen kirjoittaman teoksen Shlomo Zabludowicz kohdalla. Kaipa Intonkin on nyt sitten pitänyt ruveta mielistelemään ostokykyisiä massoja. Meillä, jotka pidimme entisestä linjasta, on kieltämättä vähemmän rahaa.

Mörttisen kirja kertoo siis Shlomo Zabludowiczista, jonka poika Poju on tunnetumpi, koska omistaa jääkiekkojoukkue Tapparan. Pojulla on edelleen Suomen passi, vaikka hän viettää aikansa aivan muualla kuten Yhdysvalloissa ja Israelissa. Hänen isänsä Shlomokin oli jossain vaiheessa Suomen kansalainen, vaikka olisi ehkä mieluummin jäänyt Ruotsiin, elleivät ruotsalaiset olisi olleet hänen suhteensa varovaisempia kuin tunnetusti sinisilmäiset suomalaiset. Kotoisin hän oli Puolasta, ja selvisi tiettävästi ainoana perheestään holokaustista.

Saksan kolmannen valtakunnan ajoista Mörttinen kertoo, että Saksa joutui luopumaan ihanteestaan tappaa juutalaiset viimeiseen mieheen siksi, että sota kahdella rintamalla vei kaikki arjalaiset miehet eikä sotateollisuuden tarpeisiin jäänyt riittävästi etnisesti saksalaista työvoimaa. Siksi piti pitää osa juutalaisista elossa orjatyövoimana. Juutalaiset kuitenkin leuhkivat ehkä turhaan sillä, että ovat olleet ainoa kansa, jonka länsimainen valtio olisi halunnut täysin tuhota, kuten Poju Zabludowiczin väitetään sanoneen. Kyllä juutalaisten edelle tässä kyseenalaisessa mielessä on laitettava molempien Amerikan mantereiden eräät intiaanikansat, varsinkin Amerikkojen valloituksen alkuvaiheessa, kun tuhoamiset tapahtuivat todellakin kuninkaiden nimissä. Eikä helpolla päässyt orjakaupanaikojen Afrikkakaan kansoineen. Juutalaiset tulevat ehkä nelos- tai vitossijoille. Heidän sijoitustaan maailman valtiovaltojen toimesta tuhotuimpana kansana laskee sekin, että he ovat aika hyvin päässeet jalolleen toisin kuin muut vastaavalla tavalla tuhotut kansat.

Mörttinen muistuttaa terveellisesti Kielcen kapinasta 1946. Siinä puolalaiset heti sodan päätyttyä hyökkäsivät juutalaisten pakolaiskeskukseen. 40 juutalaista kuoli ja 40 loukkantui. Ihmisillä on taipumusta unohtaa, että antisemitismi ei Keski-Euroopassa päättynyt vuoteen 1945.
 

Ja juutalaisvainojen uhri oli Zabludowiczkin, joskin ehkä jää epäilyksiä, millä tavoin. Hän virkosi hämmästyttävän nopeasti ruotsalaisten hoivissa. Uraansa kansinvälisenä asekauppiaana hän tuli toteuttamaan Suomeen, missä tutustui vielä hämmästyttävämmän nopeasti Tampellan jätkiin, etenkin Donnerin veljeksiin.

Tampellalla oli vanhastaan asetuotantoa, ja jossain vaiheessa ihan hyvästä syystä, mutta viimeisimpien sotien jälkeen rauhanehtojen mukaan aseiden ainakin myyminen ulkomaille olisi pitänyt lopettaa. Bisnes oli suhdanneherkkyydestään huolimatta kuitenkin erittäin hyvä silloin kuin oli, eikä kehnomman menekin kausillakaan kannattanut päästää taitoja ruostumaan.

Yhteistyökumppaniksi ilmaantui äkisti Israel ja – kun itse perustettiin – kaksi Salgad-nimistä firmaa, toinen Luxemburgissa ja toinen Liechtensteinissa. Zabludowiczin oma työkalu oli firma nimeltäa Soltam, jonka omistamista varten Tampella oli Salgadin perustanut. Saksassa oli vielä Deutam, josta omisti puolet Salgad ja toisen puolen yksityishenkilö nimeltä Horbach, jota ei olla tähän mennessä onnistuttu jäljittämään. Soltamin nimen jälkiosa tulee Tampellasta ja alkuosa israelilaisesta alkujaan rakennusfirmasta Solel-Boneh, ja sen omistuksesta vastasi puoliksi Tampella ja puoliksi Luxemburgin Solgad. Nämä kuviot tapahtuivat vuosien 1950 ja 1952 tienoilla. Auschwitzin kokemuksistaan pikavauhtia toipunut Zabludowicz oli nimittäin jo heti 1948 lähtenyt vapaaehtoisena Mahal-taistelijana juuri perustettuun Israeliin ja todennut, että siellä tarvitaan aseita.

Aseita alettiin sitten myydä innokkaasti eri puolille, siis myös samojen sotien eri puolille. Tampellan ja Salgadin sopimuksessa oltiin erikseen todettu, että Pakistaniin ei myydä mitään konsultoimatta ensin Israelia, joten Pakistanin kauppoja varten aloitettiin yhteistyö tansakalaisen Wejra-yhtiön kanssa. Mielenkiintoinen piirre Solel-Bonehin ja Salgadin välisessä sopimuksessa on, että vaikka siinä määritellään tarkkaan, kuka rakentaa toimitilat ja kuka toimittaa koneet, missään ei kuulemma lue, mitä niissä tehtaissa ja niillä laitteilla valmistetaan.

Vuonna 1953 syntynyt Poju siirtyi kasvamaan Donnerien perheeseen, sillä Mörttisen mukaan hänen äitinsä kärsi tuolloin keskitysleiritraumoista niin, ettei pystynyt huolehtimaan vauvasta. Naisnäkökulmasta keskitysleireille asti ei tulkinnassa tarvitsisi mennä, sillä kyllä siinä on riittävästi traumaa, että on vieraassa maassa, jossa ei osaa valtakieltä, on juuri saanut kolme lasta ja äijä ei ole ikinä kotona vaan reissaa kepulikonsteilla hankituilla viisumeilla ympäri maailmaa myymässä laittomasti aseita.

Miten Tampellan asetuotanto ja -kauppa onnistuttiin salaamaan? Vai onnisutttiinko edes? Ketkä tiesivät? Joka tapauksessa muusikko Otto Donner muistelee olleensa Tampellalla kesätöissä pakkaamassa mitä ihmeellisintä sotakalustoa, joista rahtikirjoihin kirjoitettiin milloin mitäkin niin kuin nyt maatalouskoneita.

Koska tulin pienenä tyttönä perehtyneeksi jonkin verran juutalaisuuteen yliopiston penkkejä kuluttaessani, minua ihmetyttää sen verran tämä Zabludowiczin nopea toipuminen, että minua suoraan sanottuna epäilyttää, tokko hän oli koko Auschwitzissa. Jokainen meistä vähänkään kauemmin eläneistä on joutunut näkemään, miten hirveän eri tavoilla ihmiset reagoivat traumoihin puhumattakaan siitä, miten niistä ajan myötä selviävät – vaikka selviäminen on minun mielestäni väärä sana. Sen tason traumasta kuin keskitysleiri ei selviä siinä mielessä, että koskaan voisi elää ikään kuin siellä ei olisi ikinä ollutkaan, eikä samaa tapahdu monien pienempienkään traumojen suhteen. Niiden kanssa vain opitaan elämään. Jotkut oppivat paremmin, jotkut huonommin, ja jos pitää paikkansa, että Zabludowicz toisaan oli keskityslerissä, hän on selvinnyt huippuhyvin. Joskin tässä kohden on todettava, että vaikka hän siellä olisi ollutkin, hän oli oikeastaan aika lyhyen aikaa.

Mörttinen on toki löytänyt Zabludiwiczeja Lodzin työtehostaan kuulusta ghetosta kertovista asiakirjoista. Itse Shlomo on siirretty ghettoa tyhjennettäessä leirille viimeisten joukossa vasta vuonna 1944, mistä ei ole muita todisteita kuin Shlomon kaverin, Suomeen asettuneen juutalaismiehen Perec Blaugrundin lausunto. Lausunnon tausta puolestaan on, että Blaugrund tarvitsi todistuksia hakeakseen korvausta Saksan liittotasavallalta, ja tällaisen todistuksen Blaugrundin puolesta antoi Shlomo Zabludowicz. Zabludowicz itse ei ilmeisesti hakenut mitään korvauksia, vaikka hänelle oli ilmoitettu mahdollisuudesta sellaisten hakemiseen. Mörttinen selittää tätä hiukan sekavasti sivuilla 38-39. Minua olisi hiukan kiinnostanut, tekikö hän todella jonkun korvaushakemuksen vai ei, ja hyväksyttiinkö se vai ei. Sen Mörttinen kyllä kertoo, että hakemuksessa oli selviä ongelmia, mutta sanamuodoista ei selviä, koskivatko ongelmat Blaugrundin tapausta vai Zabludowiczin omaa hakemusta. Joka tapauksessa lisätietoja kuuluu vaaditun. Jokin hakemusta koskeva tiedustelu on lähetetty Tampereelle, jonne Zabludowiczit ovat muuttaneet vuonna 1953.

Siitä on parikin merkintää, että Ruotsiin on saapunut Puolan juutalainen Shlomo Zabludowicz, ja Ruotsissa tämä tapasi myös vaimonsa. Zabludowicz ei kuitenkaan ollut ollut mukana Auschwitzin leirin tyhjennysmarssilla neuvostojoukkojen saapumisen alla – kuulemma hän oli jäänyt sairaalaan tuberkuloosinsa takia – ja hän ilmaantui Lyypekkiin odottamaan kuljetusta Ruotsiin omia aikojaan. Hänellä ei myöskään ollut "auschwitzilaisille" tyypillistä numerotatuointia käsivarressaan. Jonkin verran erikoista on sekin, ettei hän muka tiennyt, oliko syntynyt 1915, 1916 vai 1917. Tällaista epäselvyyttä saattoi olla vielä 1800-luvulla jossain syrjäseuduilla, mutta ei käsittääkseni Lodzin kaltaisessa modernissa suurkaupungissa.

Vahvin argumenttini epäilyksilleni on kuitenkin subjektiivinen: olen tavannut keskitysleireistä selvinneitä henkilöitä, nimenomaan Auschwitzista selvinneitäkin kaksi, eikä Matti Mörttisen kuvauksesta Shlomo Zabludowiczista synny sellaista kuvaa, joka minulle on itselleni henkilökohtaisesti syntynyt keskitysleireistä selvinneistä. Vika voi tietysti olla siinäkin, että Mörttinen vain kirjoittaa "huonosti" eikä saa minua siksi vakuuttumaan Auschwitzia koskevasta osuudesta kertomuksessaan Shlomo Zabludowiczista, ja yksinkertaisesti vain se saa minut kiinnittämään tarpeetonta huomiota mielestäni epämääräisiin faktoihin. Vaikea sanoa...

Kaiken muun minä sitä vastoin kyllä uskon. Jostain pullahti tämänniminen heppu tekemään israelilais-suomalaista asekauppaa, ja teki sen niin, että onnistui aina hilppaisemaan paikalta, kun alkoi polttaa. Täysin riippumatta siitä, mikä hänen taustansa oikeasti oli, hän oli kyllä rautahermoinen seikkailija.

 


Shlomo Zabludowiczin lentäviin lauseisiin kului mm.: "Aina voit järjestää itsellesi jotain parempaa. Sinun pitää vain kysyä itseltäsi, mitä sinulla on sellaista, jota voit tarjota vastapuolelle." Kielitaitoa Zabludowicz ei pitänyt arvossa – itse hän puhui kahdeksaa kieltä: "Ihmiset, joilla on huono onni, joutuvat puhumaan useita kieliä". (28.12.2021)