Merkkimiehiä Karjalasta

Möttönen, Tuomas (toim.). Liikemiehiä ja hyväntekijöitä – Luovutetun Karjalan talousvaikuttajat. Suomi 2019.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut 'vaikuttajista', ja enemmän kuin kirjaa Luovutetun Karjalan talousvaikuttajista kaipaisin kirjaa Luovutetun Karjalan tavan talliaisista. Mutta koska sellaista ei nyt ole saatavailla, on ollut tyytyminen tähän Tuomas Möttösen toimittamaan teokseen Liikemiehiä ja hyväntekijöitä, luovutetun Karjalan talousvaikuttajat.

Ne, joita taloudellinen menestys sinällään kiinnostaa, kiinnittävät kirjassa varmaan huomiota eri henkilöihin kuin minä, ja itsestäänselvyyshän se on, että minä arvostan tämän kirjan esittelemistä hahmoista eniten Juho Lallukkaa (1852-1913). Syitä on kaksi. Ensinnäkikään hänen menestyksensä ei perustunut perittyyn sosiaaliseen asemaan ainellisesta perinnöstä puhumattakaan, ja toiseksi hän käytti tienaamaansa varallisuutta yhteiskuntaluokkarajoja ylittäviin sivistyksellisiin tarkoituksiin.

Lallukan ura kuvaa myös sitä, miten erilaiset ranking-järjestelmät muuttuivat hänen elinaikanaan. Hän lähti rakentelemaan uraansa Käkisalmeen, sen ajan johtavaan karjalaiskupunkiin, muinaiseen Korelaan, missä työsketeli ensin kahdella eri venäläisellä kauppiaalla eri tehtävissä alkaen puotipojasta tiskipoikien esimieheen ja kirjanpitäjään. Pienen kotikylän mutkan kautta hän perusti Käkisalmeen myös oman kaupan, kaupungin uudenaikaisimman. Hän pani pystyyn sinne myös pari teollisuuslaitosta sekä oli mukana Vuoksi-sanomalehden perustamisessa. Mutta Käkisalmi alkoi menettää statustaan.

Sitten alkoi elämä tukkukauppiaana Viipurissa ja firmassa nimeltä Häkli, Lallukka ja kumpp., ja kumpp. oli Wilhelm Paischeff, jonka venäläisen nimen ei haluttu näkyvän liikkeen logossa. Liiketoiminta alkoi elokuussa 1891, ja kauppahuoneen taipumuksesta käyttää ennennäkemättömiä suomenkielisiä "tullipasseja" uutisoitiin erikseen Laatokka-lehdessä, sillä Viipurin tulli ei osannut lukea niitä. Lallukalle nimittäin tuli melkoisena järkytyksenä, että Viipurissa ei kauppaa voinut tehdä suomeksi, vaan käyttökielet olivat venäjä, saksa ja ruotsi. Tähän asiaintilaan Lallukka pyrki puuttumaan, ja toimi pitkään fennomaaniliikemeisten Pamaus-seuran puheenjohtjajana.

Vuonna 1906 eli kun Paischeff oli jo ollut hyvän aikaa vainaa, valmistui Repolankatu 7:ään, nykyiseen вокзальнaя улица 7:ään, uusi liiketalo, nykyisin Lallukan talona tunnettu. Käsillä olevassa kirjassa on siitä vain pelkistetty piirroskuva, jollaisten perusteella rakennuksia ei maastosta juuri tunnista, ja siksipä laitankin tähän omaottamani kuvan tästä jugendpytingistä. 

 

 

 

 

 

 



Rakennukseen kuului aikanaan Emil Halosen veistokset portinpielissä. Niitä ei enää ole, enkä tiedä, kuka on jykertänyt rakennuksen reliefit. Viereisen portin molemmin puolin on jousiampujat, 

 

 

 

 

 

 

 

 



mutta jotkut reliefeistä ovat vähän outoja…

Erityisesti Lallukka pitää muistaa siitä rahoituksesta, joka hänen ja hänen leskensä kuoleman jälkeen koitui Viipurin kirjaston eduksi.

Kirja onnistuu välttämään pelkän luettelomaisuuden, sillä asioita taustoitetaan elämäkertojen yhteydessä. Lappeenrantalaisen Carl Savanderin (1795-1862) kohdalla selvitetään sangen helppotajuisesti, ehkäpä yksinkertaisemmin sanakääntein kuin olen mistään muualta lukenut, karjalaista erikoisuutta nimeltä valeporvarit. Homma menee suurin piirtein näin: Venäjä sai Suomea useammassa erässä, ensin Stolbovan rauhassa (1617) Käkisamen läänin ja sitten Uudenkaupungin rauhassa (1721) Kannaksen ja Laatokan Karjalan. Näillä ns. Vanhan Suomen alueilla oltiin 1784 otettu käyttöön venäläinen raskassoutuinen killtajärjestelmä, jossa kauppiaat jaettiin käytännössä varallisuuden perusteella kolmeen ryhmään, joissa taloudellinen epäonnistuminen aiheutti laskun portaikossa tai jopa putoamisen ulkopuolelle.

1809 Venäjä sai Suomesta loppuosankin, jossa pidettiinkin voimassa entiset ruotsalaisperäiset porvarinoikeudet. Nämä myönnettin aina monivaiheisen ettenkö sanoisi vertaisarvion perusteella, eikä oikeuksia ne saatuaan enää juuri voinut menettää. 1812  aiemmin mainittu Vanha Suomi päätettiin liittää hallinnollisesti äskettäin saatuihin uusiin alueisiin eli Suomen suuriruhtinaskuntaan, jossa siis olivat voimassa nämä ruotsalaistyyppiset periaatteet. Kun tsaari vielä vuonna 1825 suvaitsi myöntää suuriruhtinaskunnan asukkaille rajoittamattoman oikeuden elinkeinonharjoitutukseen Venäjällä, jotkut alkoivat ottaa tästä iloa irti. Vanhan Suomen kaupunkeihin kirjoittautui porvareiksi henkilöitä, joilla ei ollut pienintäkän aikomusta asettua moisille seuduille asumaan, halusivat vain nauttia ruotsalaisperäisistä säädöksistä, semminkin kun verotus oli suuriruhtinaskunnassa keveämpää, vaikka otettiin huomioon aluella kannettavat erilaiset muut maksut.

Nämä valeporvarit merkittiin vain henkikirjassa muodollisesti jonkun suuriruhtinaskunnan kaupungin kaupunkilaisen vuokralaisiksi. Mainitulla Carl Savanderilla oli vuonna 1830 vuokralaisena 21 tällaista valeporvaria, ja kymmnen vuotta myöhemmin hänellä oli näitä 169. Vuonna 1850 valeporvareita perheenjäsenineen oli Lappeenrannassa 728 henkeä eli mukamas yli puolet kaupungin henkikirjoitetusta väestöstä.

Vuokranantajat toimivat kaikin tavoin vuokralaistensa asiamiehinä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja Savander oli tällaisena aivan ylivoimainen. Jotenkin kuulostaa hyvin venäläiseltä, että tämä väärinkäytökseltä kuulostava tapa vaikiintui niin, että valeporvareita alettiin Lappeenrannassa enenevässä määrin kirjata yksin tein jopa pormestari Åkerblomin vuokralaisiksi…

Toinen asiakokonaisuus, josta iloitsin, oli kansanvalistajaksi luonnehditun Viktor Fagerströmin (1871–1959) uran kuvauksen kohdalla, sillä siinä selvitettiin osuustoiminnan leviämistä Karjalassa. Harrastuneisuuden merkkinä oltiin Helsingissä perustettu 1899 Pellervo-seura päämääränään kirjan tämän osan kirjoittajan Annastiina Henttisen sanoin "lähentää kansaa ja sen johtajia toisiinsa yhteisellä väestön toimeentuloa kohentavalla projektillaan nimeltä osuustoiminta". Tähän yhteistoimintamuotoon kuulemma päädyttiin siksi, että se vaikuttaisi vaarattomimmalta venäläisten silmissä ollessaan taloudellista, ts. epäpoliittista.

 

Karjalaiset ottivatkin asian omakseen, ja vuonna 1904 osuuskassaliike painottui selvästi alueelle, josta nykyisin käytämme nimitystä luovutettu Karjala. Osuuskassojen toiminta nivoutui yhteen maamiesseurojen kanssa, sillä maaseudun ongemiin kuului velkaantuminen rahamiehille. Tästä pelastivat oman maamiesseuran neuvonta ja oma osuuskassa. Ja mainittu Viktor Fagerström pyrki edistämään nimenomaan pienviljelijöiden osuuslainarahastoja. Samoin uusia osuuskauppoja perustettiin vuosina 1904–1905 nimenomaan luovutetun Karjalan pitäjiin, etenkin radan varrella sijaitseviin. Vanhastaan Karjalasta oltiin viety Venäjälle voita, ja maitotuotteiden vienti tehostuikin, kun maidonmyyntiosuuskunnat vielä koottiin yhteen ja Valio avasi Viipuriin keskusmeijerin.

Agiteerattuaan aikansa osuustoiminta-aatetta Fagerström päätyi opetustehtäviin, lopulta Kurkijoen maamieskoulun lehtoriksi 1911, vaikka piti hän toki sittenkin hallussaan joitain luottamustehtäviä OKO:n valtuustossa ja SOK:n hallintoneuvoston puheenjohtajuuden. Onkin mainittava vielä, että tässä kirjassa on selvitetty hyvin osuuskauppojen jakaantuminen 1916 alkaen.

Kerrassaan mainio kirja kaikesta huolimatta, siis. (15.8.2020)