Venäjän kielen kiemuroita loivasti

Mustajoki, Arto. Kevyt kosketus venäjän kieleen. Helsinki 2012.

Olen ikäni kaiken vältellyt venäjän kieltä siitä syystä, että olen pelännyt sen osoittautuvan minulle luvattoman helpoksi oppia. Tähän puolestaan on syynä se, että en pidä venäläisistä. Koko venäläisten maa on mielestäni kauhea, ja käyn toteamassa sen paikan päällä Venäjällä vähintään kerran vuodessa. Se, mikä Venäjällä ei ole paskaa, on kusta. Odottelen joka vuosi, että ennakkokäsitykseni osoittautuisi vihdoinkin vääräksi, ja luulenpa, että ensi kesänäkin venäläisillä on jälleen tilaisuus todistaa minulle, etteivät ole paskiaisia, mutta tokkopa he sitä tekevät.

Venäjällä kannattaa kuitenkin käydä, sillä venäläisillä, vaikka ovatkin raivostuttavalla tavalla samanaikaisesti leväperäisiä että byrokraattisia, on erikoinen humoristinen suhde tähän omaan paradoksaaliseen luonteenpiirteeseensä. Venäläiset vitsit ovat maailman parhaita. Toinen kiinnostava piirre Venäjällä ovat visuaaliset normit. Käytän mieluummin sanaa visuaalinen kuin esteettinen sillä esteettinen on kohtuuttoman postiivisesti arvoladattu. Visuaaliset normit ovat kulttuurisidonnaisia, ja venäläinen visuaalinen koodisto eroaa kiinnostavalla tavalla meikäläisestä.

En ole kovin hyvin selvillä sukupuustani, ja jokseenkin viimeinen asia, johon ryhdyn tätä ainoaa elämääni käyttämään, ovat sukuselvitykset. Mutta sen toki tiedän, että äitini lapsuuden koti sijaitsee Venäjän 'miehittämällä' alueella (en ole sitä mieltä, että se pitäisi saada takaisin), ja isäni sukukin taitaa olla kohtalaisen idästä eli Virolahdelta, mutta tästä en mene valalle. Ulkonäöltäni olen venäläisempi kuin venäläiset itse, mikä on melkoinen riesa Lähi-idässä matkaustettaessa.

Nyt sitten tartuin tähän Arto Mustajoen teokseen Kevyt kosketus venäjän kieleen. Oikeastaan tämä tapahtui siinä toivossa, että tässä olisi edes hiukan puhetta puhutun ja kirjoitetun kielen eroista merkkijärjestelminä. Ei ollut. Oli jotain vain siitä, miten puhutu ja kirjoitettu kieli eroavat kielina, mutta kun minä olen tässä hiljakseen tulossa siihon johtopäätökseen, että ne eroavat vallan systeemeinä ja että ihmisen päänuppi toimii niiden kohdalla eri tavoin. Tässä Mustajoen kirjassa lähtökohtana oli, että ne ovat vain eri versioita samasta kielestä.

Kirjoitusjärjestämästä oli kyllä sinänsä puhetta, esim. kyrillisen aakkoston eroista eri slaavilaisissa kielissä. Ja siitä, miten venäjä on lingua franca eri puolilla entistä Neuvostoliittoa, vaikka näissä uusissa maissa on virallisiksi kieliksi julistettu aivan muut kielet ja vaikka joissain on jopa ainakin yritetty siirtyä latinalaiseen aakkoston.

En siis tiedä mitään venäläisestä aakkostosta, mutta sikäläinen erikoinen pehmeä suhuässä, josta Mustajoki käyttää nimitystä 'kaalikeittoässä', näyttää kolmisakaraisuudessaan ,щ, hiukan samanlaiselta kuin heprean sin (tässä tosin ilman pisteitä)  ש   tai arabian vastaava س.

Venäläisessä aakkostossa näyttäisi olevan myös tavukirjoituksen piirteitä, kuten j+vokaalia ilmaiseva kirjain я, joka tosin on myös liudennusmerkki.

Oma erikoisuutensa on sekin, että indoeurooppalaista kielistä tulevissa nimissä h korvataan venäjässä jostain syystä g:llä.

Ranskassa moinen kirjain, h, jätetään kokonaan ääntämättä.

Se, että kirjoitus on erilainen merkkijärjestelmä kuin puhuttu kieli, näkyy mielestäni esimerkiksi siinä, että kirjoitukseen toisin kuin puheeseen sovelletaan kaikenlaisia polittisia päätöksiä. Venäjässä tällaisen politikonnin kohteeksi on joutunut merkki ë, joka on ollut käytössä tai ei sen mukaan, kuka on sattunut olemaan vallanpitäjä.

Ylipäätäänkin kielistä, etenkin niistä, joita saa käyttää virallisissa asiakirjoissa, säädetään kielilaeilla.

Kielilait ovat kiinnostavia. Venäjällä kuulema rivo tai loukkaava kieli rinnastetaan huliganismiin ja väkivaltaan. Venäjän kielilaissa rajoitetaan myös vierasperäisten sanojen käyttöä, joskin mainitussa lainkohdassa itsessään käytetään vierasperäistä sanaa, mikä sekin kuvaa venäläistä - katsantokannasta riipuen - joko joustavuutta tai leväperäisyyttä. Yhtä kaikki, Venäjällä on näistä syistä aivan oma lainopin alalajinsa, kielitieteellinen juridiikka.

Venäjällä kirjakielen puhujat ovat kuulema aivan eri hierarkian tasolla kuin murteiden puhujat, vaikka venäjässä murre-erot ovat huomattavan pienet. Mustajoki väittää, että Suomessakin murteiden puhujia halveksittaisiin, joskin hän myöntää, että murteiden asema on viime aikoina jonkin verran korostunut. Hän esimerkiksi kirjoittaa: "Suomessa presidentiksi voi tulla Turun murretta puhuen, mutta tuskin savoa vääntäen". En tiedä, missä vaiheessa Kekkonen lakkasi vääntämästä savoa. Ehkä sitten ennen presidentiksi tuloaan. Mutta tokihan tämä Suomen pitkäaikainen presidentti oli hyvinkin sydänsavolainen sukujuuriltaa, syntyisn tuosta Pielavedeltä, läheltä näitä meikäläisen kotinurkkia.

Mustajokikin mainitsee minun monesti ihmettelemäni asian, että itä- ja länsisuomalaiset eroavat toistaan geneettisesti kuin erilliset kansakunnat. Mustajoki on esimerkiksi edellisessä kappaleessa siteeratun perusteella Länsi-Suomesta tai ainakin länsisuomalaismielinen. Itäsuomalaiset pitävät itseään ainoina todellisina suomalaisina, ja epäilemättä länsisuomalaisilla on itsestään sama käsitys. Länsisuomalaisten heikkous on kuitenkin se, että he eivät oikein tule toimeen kenenkään kanssa, eivät edes keskenään, ja siksipä vaikeina aikoina Suomeen on viisaasti valittu aina savolainen presidentti tai ainakin pääministeri. Nyt, kun presidentin valtaoikeudet ovat verrattain vähäiset, valittaan savolainen pääministeriksi kuten on asian laita tälläkin hetkellä. Näinä onnettomina aikoina voidaan länsisuomalainen valita vain tuohon jo joutavapäiväiseksi käyneeseen presidentin virkaan.

 

Helsingin yliopiston venäjän kielen professori Mustajoki käyttää kirjassaan lähteenä graduja, minkä lasken hänelle eduksi. Sillä koruttomasti sanottuna huonohan se on sellainen opettaja, joka ei pysty ohjaamaan graduja, joita edes itse pitää jonkun arvoisina. (16.12.2012)