Ja taas pukkaa uutta Venäjä-kirjaa

Myers, Steven Lee.

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä. Latvia 2016.

Olen lukenut jälleen yhden Putinin Venäjää käsittelevän kirjan muiden jatkoksi. Tällä kertaa kysessää on New York Timesin toimittajan Steven Lee Myersin teos Uusi tsaari – Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä. Myers on itse ollut Moskovan kirjeenvaihtajana, joskin vähän jää epäselväksi, milloin. Ainakin hänet lähetettiin Moskovaan omien sanojensa mukaan (luku Kiitokset) vuonna 2002 ja uudelleen 2013, ja lievetekstissä kerrotaan, että hän olisi viettänyt Venäjällä yhteensä seitsemän vuotta, mikä on jo kohtuuaika tutustua johonkin maahan. Aineistonaan Myersillä on ollut paitsi tietenkin omat juttunsa Moskovan kirjeenvaihtajanvuosiltaan myös kollegojensa jutut, ja New York Timeshan on lehti, jolla on joltisenkinmoiset resurssit, niin inhimiliset kuin taloudelliset.

Joten kirja on länsimaisella arvosteluasteikolla mitattuna mahtavan hyvä. Miten voisi muuta olla tästä aineistosta? Kirjoittaja osaa myös kirjoittaa, ja vaikka teoksessa on 750 sivua, sitä lukee kuin romaania.

 

Kirjoittaja kuvaa Putinin alussa kohtalaisen viattomana, köyhissä oloissa ja katujen moraaliopetuksessa kasvaneena kloppina, joka melkeinpä puolivahingossa ajautuu huikean uranousuun. Alkuvaiheissa Putin vastusti korruptiota hyvinkin pontevasti, eikä silmäänpistävästi suostunut itse ottamaan lahjuksia, vaikka niitä kyllä tarjoiltiin. Hän oli vilpittömän lojaali aina kulloisillekin esimiehilleen, mutta silti jää vähän mysteeriksi, miksi ja miten tämä loppujen lopuksi vaatimattomasti uraansa polkenut mies sitten tuli melkein kuin potkaistuksi presidentin virkaan, tähän mennessä jopa kolmeksi kaudeksi.

Mutta presidentin virka alkoikin sitten muuttaa viranhaltijaa. Yhtäältä Putinin suhdetta korruptioon ymmärtää, sillä se on niin syvällä venäläisessä luonteessa, että hän ilmeiseti vain joutui toteamaan, ettei sitä saada kitketyksi; niinpä hän alkoi valikoida niitä, joille valtion rahakirstuista varastaminen oli sallittua. Ja tämä aspekti tässä kirjassa onkin ehkä vähän heikko. Tästä puuttuu tykkänään venäläinen lavea sielu. Tässä ihmetellään – niin kuin kaikissa länsimaisten kirjoittamissa Venäjä-kirjoissa – miten venäläiset ovatkaan sellaisia laiskimuksia, etteivät hoida asioitaan vaan valitsevat kerta toisensa jälkeen vaaleilla klovnin elkeitä viljeleviä despootteja johtajikseen, vaikka johtaja toisensa jälkeen saavat sitten hävetä näitä silmät päästään. Venäläiset näyttävät oikein kerjäävän korruptiota yhteiskuntansa, siis ihan kansalaiset itse, kansan ns. syvät rivit. Ja yhdessä kohden venäläinen lavea sielu sitten pilkahtakin esiin tässä puheena olevassa teoksessa, ja se tapahtuu Sotšin olympialaisten korruptiovyöryn yhteydessä, kun Putinin tiedottaja Dmitri Peskov kehoitti ihmisiä tulemaan Sotšiin katsomaan, miten upeat paikat oltiin rakennettu, sillä kaikki se todisti "vähintäänkin sen, että kaikkia rahoja ei ole varastettu".

Tähän kirjaan eivät ole kerenneet nyt mediassa vellovat paljastukset venäläisurheilijoiden dopingin käytöstä mainituissa olympialaisissa…

Eivätkä tähän kirjaan tietenkään ole ehtineet myöskään viimeisimmät USA:n presidentinvaalit, joissa jenkit saavat nyt vähän tuntumaa siihen, mitä se on, kun maassa on presidenttinä tyyppi, jota muu maailma pitää vaarallisena pellenä. Jäämme jännittyneinä seuraamaan, miten Trumpin valinta presidentiksi tai edes jo presidenttiehdokkaaksi mahtoi tapahtua, mutta kyllä Venäjällä nyt partoihin naureskellaan, sillä Yhdysvaltojenhan piti olla immuuni hrutshoveille ja jeltisineille (ja putineille...)

Tämän kirjan kirjoittaja arvelee, että Putin ei toisaankaan, vilpittömästi, käsittänyt, mistä Ukrainan kapinassa oli kysymys. Vuoteen 2012 Putin näytti Myersin mielestä jo sisäistäneen korruptoitumisen yleismaailmalliseksi tavaksi, eikä voinut ymmärtää, että tosiasiassa Maidanilla haluttiin vihdoin ja viimein rehellisempiä yhteiskunnallisia käytäntöjä. Ainakin meillä näytettiin televisiossa kiovalaisia pienyrittäjiä, jotka valittivat, että yrittäminen Kiovassa on toivotonta, kun kaiken vievät joko korruptoituneet virkamiehet ja mafiatyyppiset ammattirikolliset. "Putin tuli siihen tulokseen, että Janukovitš oli menettänyt valtansaanarkisteille ja fasisteille", Myers kirjitaa, ja jatkaa hiukan myöhemmin: "Putin oli kuvitellut voivansa ostaa presidentin ja siten kansan, aivan kuten hän oli ohjaillut Venäjää neljäntoista vuoden ajan raottamalla ratkaisevilla hetkillä kukkaronnyörejään".

Myerskin toki maiitsee, että historiallisen Kiovan Rusin myötä Ukraina saattaa tosiaankin olla Venäjälle tärkeämpi kuin muut itänaapurit, ja hän mainitsee myös sen herrasmiessopimuksen Gorbotshovin kanssa, jonka mukaan Nato jättäisi nimeomaan Ukrainan rauhaan laajentumiseltaan, jos Venäjä hyväksyy sen muissa entisen itäblokin maissa. Ikävä kyllä minä pidän tätä jonkin verran oikeutettuna, mikä ei estä minua olemasta samaan aikaan sitäkin mieltä, että ehkä sille korruptiolle pitäisi Ukrainassa muinaisesta Kiovan Rusista huolimatta tehdä jotain.

Faktojensa ja vetävän kirjoitustyylinsä puolesta tämä on hyvä kirja, jos haluaa nähdä Venäjän paikkana, jonka pitää muuttua samanlaiseksi kuin ns. Länsi. Minä en oikeastaan halua, mutta en toisaalta myöskään halua, että erilaisuus maailmankolkkien välillä on vain variointia palkkamurhien ja korruption maärässä. Saisi olla ns. kulttuurieroja... Minua korpeavat Kiinassakin Coco Cola -päivänvarjot.  Yhtä kaikki, ei vedä vertoja meidän omalle Kalle Kniivilälle, tämä Amerikan poika. (16.12.2016)