Vähempään tyytymisestä

Naish, John. Jo riittää! - Irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Keuruu 2009.

Tämä John Naishin teos Jo riittää! kuuluu runsaaseen kirjallisuudenlajiin, josta voisi käyttää nimitystä maailmankatsomuksellinen roskakirjallisuus. Tätä lajiketta Basam Books julkaisee menestyksellä Hyvä elämä -sarjassaan, joka eroaa radikaalisti sarjan ulkopuolella julkaistusta Basamin kirjallisuudesta, joka on useimmiten eri uskontojen klassikoita. Basamin Hyvä elämä-sarjalla on myös tarkkaan laskettu hieman alempaan koulutustaustaan vetoava 'modernin' standardin mukainen kansisysteemi: tasaisella väripohjalla yhtäällä kirjoittajan ja kirjan nimet, ja alla vähän höperö kuva. Mutta tämän nyt käsillä olevan teoksen on julkaissut Atena, mikä vähän ihmetyttää minua.
 

Tämä mainittu genre on tavattoman mielenkiintoinen, ja jos jään työttömäksi, rupean asiakseni tutkimaan tätä. Tällä kirjallisuudenlajilla on tavattoman laajat markkinat, ja toistaiseksi minulle on mysteeri, miksi näin on. Näitä kirjoja ilmestyy aina uusia ja uusia, kaikissa aivan sama sisältö, ja silti kaikki menee kaupaksi kuin häkä päätellen siitä, että näitä tosiaan ilmestyy valtavasti.


Mitä itse asioihin tulee, olen periaatteessa monesta asiasta suorastaan samaa mieltä kuin tämän kirjan kirjoittaja, mutta valitettavasti näitä asioita on ryyditetty kasvissyönnillä, puolivillaisella buddhalaisuudella, meditaatiolla, ekologisuudella sun muulla, ja suosituksena on, että ruvetaan, hei, kaikki elämään näin!
 

John Naish on kuitenkin The Timesin terveen elämäntavan yms. toimittaja, ja hän on hiukan lueskellut näitä juttuja. Hän on kiinnittänyt huomiota muutamaan jopa ihan oikeaankin asiaan. Esimerkiksi liikasyömiseen. Hän kertoo esimerkkejä siitä, että liikasyöminen tappaa siinä missä liika juominenkin. Ylipaino edistää metabolisen oireyhtymän syntymistä, suolistosyöpiä, liikuntaelinsairauksia sun muuta pitkällä aikavälillä, mutta voi se tappaa lyhyelläkin. Esimerkkinä nopeasta liikasyömisestä johtuneesta lähdöstä tuonilmaisiin Naish mainitsee itsensä Elviksen. Tämä kuulema ahmi keskellä yötä valtaisan määrän tässä kirjassa seikkaperäisesti lueteltua tavaraa, ja sai siitä hyvästä kuolemaan johtaneen sydänkohtauksen. Ruoalla voi myös tappaa muita, mistä Naish antaa esimerkiksi 1700-luvulla eläneen Père Gourierin, joka houkutteli ihmiset syömään itsensä hengiltä, eikä kuulema ollut vaikeatakaan, vaikka ihmiset olivat tietoisia hänen aikeistaan.
 

Tätä ei sanota tässä kirjassa, mutta minä luulen, että liikasyömistä ei paheksua yhtä paljon kuin liikajuomista, koska liikaa juovat syyllistyvät usein juomisensa tiimoilta rikollisuuteen toisin kuin liikaa syövät. Liikasyömisestä kuitenkin tulee tietääkseni suurimmat kulut yhteiskunnalle edellä mainittujen sairauksien takia.
 

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä myös kunnianhimoista. Sitä, eikä minkään muunkaanlaista intoa, ei pidä ikinä osoittaa työpaikalla, sillä siitä seuraa vain ylimääräisiä tehtäviä, joista ei edes makseta. Minä olen joskus joutunut liian intoni takia tällaiseksi uhriksi, eikä mikään vituta enempää kuin se, että lähimmäinen, joka jopa saattaa saada enemmän palkkaa, tekee vähemmän töitä. Niash neuvoo vastaamaan työajan ulkopuolella tuleviin sähköposteihin  ajankohtana, jonka tietää tuota työajanulkopuolista mailaajaa ärsyttävän, ja vastauksessa pitää kysyä oikein saivartelevia tarkentavia kysymyksiä, joiden selvittämiseen tuolta henkilöltä menee runsaasti aikaa - niin paljon, että hän kääntyy jonkun muun puoleen. Sillä joista ylimääräisistä hommistahan siinä työajan ulkopuolella tulevassa mailissa pääsääntöisesti on kysymys.
 

Kolmas asia, josta olen samaa mieltä, on määrältään jättimäiset mutta laadultaan tyhjänpäiväiset vaihtoehdot kauppojen hyllyillä. Naish mainitsee Lepperin ja Iyengarin tutkimuksen, jossa supermarkettiin vietiin kaksi hillopöytää. Toisella oli kuusi lajia, toisella 24. Pöytien ääressä pysähtyneistä 3% osti siltä pöydältä, jolla oli 24 lajia ja 30% siltä, jolla oli vain kuusi. Eli vaihtoehtojen määrä itse asiassa vähentää myyntiä, sillä liiat vaihtoehdot uuvuttavat asiakkaat.
 

Tämä selittää myös Applen myymälät. Niissähän on loppujen lopuksi hyvin vähän tavaroita.
 

Siitä sen sijaan en ole samaa mieltä Naishin kanssa, että valinnanvaraa on varsinaisesti liikaa. Kaikki muka valittavina olevat tavarat vain ovat liian samanlaisia. Niiden pitäisi olla erilaisempia - minun mielestäni. Naish kylläkin kertoo hauskan jutun siitä, kuinka hän päätti, että hänelle kelpaavat millaiset tahansa housut, jotka hänelle vain myydään, koska loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin aivan samanlaisia. Hän meni housukauppaan ja sanoi myyjälle, että haluaa housut, mitkä tahansa käyvät. Myyjäpoika luikki karkuun, koska kaiketikin arveli, että Naish oli aikeissa tehdä sopimattomia ehdotuksia. Eli niin kummallista on se, ettei halua käyttää aikaansa siihen, että on muka valitsevinaan joistain aivan toistensa kaltaisista tuotteista.
 

Naish kirjoittaa myös shoppailusta ja siitä, että ihmiset palauttavat hirmuisesti tuotteita, koska tulevat katumapäälle, ja liikkeet hyväksyvät tämän. Muualta satuin saamaan tietää, että suurilla yrityksillä, esim. Ikealla, on kymmeniä henkilöitä per myymälä vain käsittelemässä palautuksia ja muita reklamaatiota! Esimerkiksi sellaisenkin kohtalaisen intiimin tuotteen kuin patjan voi kuulema Ikealla vaihtaa kolmesti.
 

Tämä valaisin minulle sitä, miten tähän yhteiskuntaan on päässyt syntymään tällainen valituskulttuuri: suuryritykset rohkaisevat asiakkaitaan valittamaan, koska ne tietävät, etteivät pienet yritykset pysty moisiin valituksiin vastaamaan, ja tämä on keino syödä pienet yritykset pois markkinoilta.
 

Tämä suuryritysten juoni on siis syynä siihen, etten minä saa vaatteita päälleni. Markkinoilla on vain isojen ketjujen massatuotteita, jotka ovat kaikki kulloisenakin sesonkina aivan samanlaisia. Muistan takavuosilta erään nahkavaatteita tilauksesta suunnitelleen ja valmistaneen yrittäjän. Hän tuskaili asiakkaidensa kanssa. Hän pani lopulta pillit pussiin, kun eräs naispuolinen asiakas ties miten monennen sovituksen jälkeen totesi, että nyt tämä on hyvä, kunhan vähän vielä jatkat hihoja. Jatkat hihoja, ja vielä nahkavaatteesta? Ja nainen oli itse ensin vaatinut ne hihat lyhennettäväksi!
 

Tuo asiakas ei ollut mitään muuta kuin suurpääoman kätyri ja hänen takiaan minä joudun kulkemaan alasti Suomen talvessa!
 

Naish, vaikka esittääkin litanian erilaisia kohtalaisen tunnettuja ja valideiksi sekä reliaabeleiksi hyväksyttyjä tutkimuksia, ei erityisemmin analysoi tilannetta kokonaisuudessaan eikä sitä, miten tuo sirpaleinen tutkimustieto johtaisi mihinkään toimenpiteisiin. Tämä ei ole  pamfletti. Tämä on lähinnä ollut terapiaa  kirjoittajalleen sekä on sitä luultavasti itse kullekin lukijalleen. Hypoteesini syyksi sille, miksi tätä kirjallisuuden lajia on niin hirveät määrät, onkin se, että kun näitä lukee, epäkohdat on tällä terapialla kuitattu, eikä maailmalle ja elämälleen tarvitse enää sitten mitään tehdä vaan voi jatkaa entiseen malliin. Ja kun alkaa seuraavan kerran ahdistaa, voi lukea uuden tällaisen kirjan, sillä näitä kyllä markkinoille ilmestyy.
 

Toki tämä on tätä lajiaan parhaimmasta päästä, noin niin kuin älyllisesti. Siksipä eräät melko höperöt käännösvirheet ärsyttävätkin, mutta onneksi englanninkielentaitoinen lukijakunta voi arvella, mikä näissä kohden on ollut alkuperäinen ilmaus ja näin päästä selville, mitä alkuperäisessä tekstissä tosiasiassa on tarkoitettu. (23.5.2012)