Venäjän naisia sun muuta

Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Rosenholm, Arja & Salmenniemi, Suvi & Sorvari, Marja (toim.). Tallinna 2014.

Minulla meni taas pitkään lukiessa yhtä kirjaa. Tällä kertaa tämä teos oli Rosenholmin, Salmenniemen ja Sorvarin toimittama Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Tällä kertaa arvelen syitä olleen kaksi. Ensimmäinen oli  järeä faktasisältö, joka vaati välillä sulattelua, ja toinen se, että tämän päälle - eli ei mitään faktapohjasta pois vieden vaan siihen lisäten - kirja aiheutti sen tyyppistä emotionaalista asioiden uudelleenjärjestymistä, joka on tyypillisempää kaunokirjallisuuden kuin tällaisen tietokirjallisuuden kohdalla.

Yksittäisistä minulle uusista tämän teoksen välittämistä tiedoista mainittakoon vaikapa se, että ylhäisön naisten omistusoikeus oli paremmalla tolalla Venäjällä kuin Euroopassa aina 1700-luvulta lähtien. Naisen omaisuus ei siirtynyt hänen aviomiehelleen vaan pysyi hänen omasa hallinnassaan myös avioliiton aikana, ja näin ylhäisön naisila oli varoja käyttää niin taiteen tukemiseen, itsenäiseen opiskeluun matkoineen ja ulkomaisine kirjatilauksineen kuin toimimiseen sosiaalisesti orientoituneissa naisten järjestöissä.

Kirjoittajien mukaan naisten toiminnalle on löytynyt väyliä lähinnä yhtieskunnallisten murrosten aikoina. Tällöin naiset ovat toimineet ikään kun välittäjnä erilaisten yhteiskunnallisten kategorioiden välllä. Tässä heitä on auttanut Venäjän äitimyytti, itsensä uhtaava äiti, jonka nojalla he itse ovat toisaalta kyenneet pistämään itsensä totaalisesti likoon tilaisuuden tullessa ja toisalta saaneet siitä sitten yhteiskunaalta tukea ja kunnioitusta.

Kääntöpuolena pyhän äidin ideaalille on siten se, että kaikki, mikä naisessa ei ole tähän muottiin mahtunut, on pistetty huoruuden piikkiin. Esimerkiksi ammatikseen kirjoittaminsessa ei ollut 1800-ja 1900-luvun vaiheessa mitään vikaa, jos niin teki mies, mutta jos niin toimi nainen, kyseessä oli itsensä myyminen; vastaavasti naispuoliset näyttelijät samaistettiin prostituoituihin, vaikka miespuolisia näyttelijöitä ei. Neuvostoaikaan ihanne oli puhdas hyvä äiti yhdistettynä työnsankaruuteen, käyttäytymistä, joka ei istunut tähän malliin - kuten länsimaisten meikkien käyttöä - pidettiin merkkinä isänmaanpetturuudesta kuten vakoilusta Lännen hyväksi.

Kirjasta nousee esiin mahtavia henkilöitä.

Jo aiemmin taisin jossain yhteydessä kirjoittaa Maria Pariisilaisesta (1891-1945).  Tämä palavasieluinen bolsevikki + ortodoksikristitty - Venäjän ensimmäinen naispuolinen teologi, muuten - oli varsinaiselta nimeltään Jelizaveta Jurvjevna Skobtsova, omaa sukua Pilenko, ja välillä hän oli sukunimeltään Kuzmina-Karavajeva. Ensimmäinen hänen aviomiehistään oli juristi ja jälkimmäinen kasakkapäällikkö. Tultuaan vihityksi nunnaksi nelissäkymmenissä hän otti uudeksi nimekseen Maria Maria Egyptiläisen mukaan. Maria Egyptiläinen on ortodoksinen pyhä, joka oli Jaakko Heinimäen teoksen Pyhiä naisia mukaan ollut aikanaan "Aleksandrian kuuluisin ilotyttö. Hän jätti sittemmin kotikaupunkinsa ja lähti pyhiinvaeltajien laivassa Jerusalemiin. Matkansa hän maksoi luonnossa".


Maria Pariisilainen toimi aina tavattoman oikeini, mutta kaikki meni aina överiksi tavalla, joka tässä Elina Kahlan tekstissä jo alkusivuilla tuo mieleen Marian aikalaisen Simone Weilin (1909-1943), 'punaisen neitsyen'. Kahla mainitsee itsekin Weilin artikkelinsa lopussa, muttei selitä asiaa tarkemmin, mikä on selvää, sillä eihän Weil tähän kirjaan kuulu. Mutta blogin kirjottamisen etu on se, ettei mikään toimitussihteeri komentele, että pysy asaissa, ja niinpä minä voin nyt kertoa, että Simone Weil yhdisti kristinuskon, tosin katolisen, ja kommunismin, hänkin, ja tavallaan hän yhdisti vielä juutalaisuudenkin, sillä hän oli alkujaan juutalainen. Maria Pariisilainen oli sitä mieltä, että syngooga ja kikko pitäisi yhdistää, mutta sitä mieltähän kristityt ovat olleet aina, juutalaiset vain eivät ole olleet halukkaita ottamaan vastaan kristinuskon uutta ilmoitusta. Sekä Weil että Maria Pariisilainen ottivat lähimmäisiään hermoon, ja väitän, että kummankaan kohdalla tämä ihmisten hermoille käyminen ei johtunut erityisesti siitä, että he olivat naisia. Weil oli äärimmäisen epäkäytännöllinen, ja Kahlan tekstistä saa jositain yksityiskohdista sellaisen vaikutelman, että Maria Pariisilainen puolestaan saattoi olla päällepäsmäri.

Maria Pariisilainen aloitti toimintansa maanpakolaisena Pariisissa perustamalla ortodoksisen toimintakeskuksen, johon majoitteli varkaita, narkomaaneja ja prostituoituja. Toimintakeskuksen kirkkoon Maria teki itse ikoneita, kirkkotektiileja sun muuta. Esimerkiksi kynttilänjälkoja syntyi peltisistä kurkkupurkeista. Arvostan tätä, ja se on mielestäni lähempänä evankeliumeiden henkeä kuin yleisesti käytettävät arvometallihörsöttimet. Mutta joissain kuvissaan hän tulkitsi joidenkin mielestä pyhiä tekstejä hiukan liikaa venäläisten emigranttien arkeen liittyen. Heidän keskuudessaanhan prostituutio oli melko yleinen elannonhankkimiskeino, mikä näkyi esimerkiksi Marian kirjomassa kirkkotekstiilissä, jonka piti esittämän Batsebaa kylvyssä. Maria Pariisilainen kuoli keskitysleirillä, ja heti, kun hänet oli vangittu, hänen yhteisönsä maalasi umpeen hänen maalaamansa seinämaalauksen, poisti hänen kirjomansa tekstiilit yms.

Maria Pariisilainen meni keksitysleirin kaasukammiojonoon erään sellaisen naisen tilalle, jolla oli pienet lapset. Simone Weil tappoi itsensä nälkään, sillä eihän työläisilläkään ollut riittävästi ruokaa - tämä tapahtui hienossa osoitteessa, josta hän oli kuljetuttanut pois kaikki hienot mööpelit, sillä ei työläislläkään ollut sellaisia. (jos joku nyt ihmettelee, miksi suhtaudun näin kyynisesti Simone Weiliin, niin tustalla on, että hän oli nuoruuteni idoli. Ei poliittisesti, sillä minun nuoruudessani oli jo kiistattoman selvää, että sosialismi ei toimi, vaan siksi, että hän ei suostunut kompromisseihin. Ja kyynisyys siis johtuu siitä, että minä petin ihanteeni ja sorruin kompromisseihin. Sen seurauksena olen elossa vielä viisikymppisenä, mutten ole varma, kannattiko.)

Vastavanlaisia tyyppejä oli noihin aikoihin muitakin, jopa toista sukupuolta. Tarkoitan vaikkapa Martin Buberia (1878-1965). Kaikkien kolmen ongelmana oli oikeastaan se, että he joutuivat uusissa yhteiskunnallisissa oloissa tekemisiin hyvin toisenlaisten ihmisten kanssa kuin mitä itse edustivat. Noihin aikoihin oli luultavasti hyvin raskasta alkaa nähdä ennen aivan eri sfääriin, eri yhteiskuntaluokkaan, kuuluvat ihmiset itsensä kaltaisiana, suhtautua noihin ihmisiin siten, että hekin ovat itselleen 'minä', tunteva, kokeva subjekti, ja yrittää samaistua heihin, yrittää tuntea, miltä itsestä tuntuisi olla heidän 'minänsä'. Tätä ennen hyvinvoivien luokkien ihmiset olivat pitäneet toisena 'minänä' eli sinänä vain omaan luokkaansa kuuluvia, ja muiden yhteiskuntaluokkien lajitoverit olivat luokkaa  'se'. Tähän uudenlaiseen, ihmisten välisen tasa-arvon agendalle nostaneeseen poliittiseen tilanteeseen kristinusko antaa enemmän eväitä kuin juutalaisuus - ja Martin Buberhan oli juutalainen ja hänen teoksessaan Minä ja Sinä on selviä kristillisiä piirteitä.

Tästä 1800-luvun lopussa vauhtiin pääseestä ilmiöstä, alempien luokkien noususta, kertoo Kirsti Ekholm artikkelissaan Salonkien naiset. Nämä salonkeja pitävät naiset toimivat ikään kuin välittäjinä entisen pelkästään aristokrataista muodostuneen älymystön ja aluksi lähinnä keskiluokasta nousevan uuden älymystön välillä. J sitten usia luokkia nousi lisää.  Ekholm kuvaa mielenkiintoisesti, miten fiinit salongit muuttuivat vallankumouksen alla avantgardistien dekadenteiksi taiteen ja fiosofian taistelukentiksi ja neuvostoajalla sitten toisinajatelijoiden kotoisiksi keittiökokouksiksi. Kiinnostavin oli kieltämättä tuo avantgarden vaihe, missä yhteydessä on hyvä muistaa, että sama voisiko sanoa instituutio oli voimakkaasti mukana myös Lännessä. Tokkopa modernismin taide olisi muotoutunut siksi, miksi muotoutui, ilman Gertrud Steina.

Nykypäivän naisiakin on kirjassa mukana, ja kiinnostavain on minun mielestäni Oksana Robski (s. 1968), opettajaperheen tytär, joka nai oligarkin ja rupesi kirjoittamaan kirjoja Moskovan hienostokaupunginosan Rubljovkan ökyrikkaista rouvista. Salongit toimivat aikoinaan ei vain yhteiskuntaluokkia yhdistävänä väylänä vaan myös läntisten kulutustavaroiden ja elämäntavan välittäjinä, ja Robskin kirjat toimivat vähän samaan tapaan. Tavan katujen tallaajalla ei ole mitään asiaa aseistettujen vartioiden turvaamaan Rubljovkaan, mutta ei hätää, Robski kuvaa, miten läntisiä kulutustavaramerkkejä käytäen ja oligarkin puolisoksi itsensä kammeten voi kiivetä sen muurien yli. Mutta muurien silläkin puolella pitää sopeutua, vaikka pelin säännöt ovatkin eri kuin ulkopuolella. Elämään kuuluvat sitten väistämättä rikkaan miehen rakastajatteret siinä kuin luottokorttikin, ja luottokorttia käyttäessään on syytä seurata, missä sen luottoraja kulloinkin kulkee. Mies kun voi muttaa sitä. Ja kauneusleikkaukset ovat arkirutiinia heti 30 vuotta täytettyä, että pysyy edes miehensä edustusrouvana miehen sihteerien nuorentuessa vuosien saatossa nuorentumistaan.

Naiset ovat kuulema populaarikulttuurin suurkuluttajia Venäjällä samoin kuin sen suurtuotajiakin. Jos Robskin viihderomaanien päähenkilöttärien luottokorttien luottorajat ovat välillä katkolla, oligarkinrouva Robskilla itsellään on mitä luultavimmin ihan oma kortti. Hän on perustanut oman kustantamon, joka jukaise nimenomaan naisten viihdekirjallisuutta. Pelkäänpä, että Robskin miehen on myös syytä hoitaa rakastajatarasiansa huolella.

Koko tällä ilmiökentällä on oikein nimikin Venäjällä, ja se on syntynyt, kun vierasperäinen sana glamour omaksuttiin venäjän kieleen. Toinen esimerkki glamour-hahmosta Venäjän viihdeteollisuuden kentällä on Ksenja Sobtšak (s. 1981). Hänen kohdallaan en ole ollenkaan varma, miten hänelle venäläisessä ruletissa käy.

Kirjassa esitellään mahtavia hahmoja laidasta laitaan, traagisia ja surkuhupaisia, hienostuneen yleviä siinä kuin hulvattomiakin. Kaikki keskellä suurta historian näyttämöä. Ja taustalla on sitten vielä itse venäläisyys.

Kun kirjoittajat useammassakin kohdassa sanovat, että naiset ovat päässeet Venäjällä toimimaan lähinnä vain jonkinlaissa murrosvaiheissa ja rajatiloissa, en ole aivan varma, onko kysymys niistä vai pelkästään venäläisyydestä. Minussa itsessänihän elää se pieni kiusallinen ryssä, ja olen aina arvellut, se on tämä karjalaisen äidin itäinen perimä, joka on saanut minut aina viihtymään rajaseuduilla (kuten olen kertonut tällä blogilla olevassa, tuolla 'sivuseikoissa' sijaitsevassa tekstissä Raja). Minun elämäni ei ole ikinä ollut niin kiinnostavaa kuin 90-luvun laman aikoihin. Tapahtui kauheasti kaikkea! Hyvää ja pahaa! Tavanomaisissa oloissa eletään tavallisten ihmisten ehdoilla, tavallisten ihmisten vahtiessa tarkasti tavanomaisuutensa reviirejä. Minunlaisillani ihmisillä ei ole tavanomaisissa oloissa mitään mahdollisuuksia. Nyt, kun valtion talous on taas kuralla, pieni ryssä sydämessäni naputtelee jo hiljakseen tavanomaisuuden muureja ja etsii kohtaa, josta se mahdollisesti murtuu. Ja kun halkeama ilmaantuu ja tavallisten ihmisten valvova silmä lamaantuu, minä kenties pääsen taas luikahtamaan sitä ulos ja tekemään jotain mielenkiintoista. Ehkä. Mistäs sitä tietää? Sen sitä vastoin tietää aivan varmasti, että tavanomaissa oloissa ei pääse tekemään mitään.

Lopun viisisivuinen aikajana olisi pitänyt saattaa infograafiseen muotoon, jolloin se olisi saatu yhteen aukeamaan ja siitä olisi kertamulkaisulla nähnyt, miten ajoittuvat erilaiset ajanjaksot ja niiden sisällä tapahtuneet yksittäiset tapahtumat. Nyt se on pelkkä luettelo. (7.11.2014)