Antropologiaa

Neuhaus, Nele. Susihukka. EU 2018.

(Aleksijevitš, Svetlana.  Neuvostoihmisen loppu. EU 2018.)

Sinne jäivät eilen illalla kukinnastaan hiipuva kirsikka puu ja täydessä loistossaan kukoistavat omenapuut, kun läksimme pois pitkän helatorstaiviikonlopun vietosta.

Olen tänä keväänä ensimmäisen kerran onnistunut pitämään edes lähes kiinni päätöksestä, etten laita enää sitä pihaa. Tämä lienee ensimmäinen kevät lähes kymmeneen vuoteen, kun minulla ei esimerkiksi ole yhtään tomaattia kasvamassa.

Juuresten kohdalla en ihan pystynyt pysymään itselleni antamassani sanassa, vaan eilen istutin jopa enemmän perunaa kuin koskaan ennen, mikä johtui siitä, että joskus oli unohtunut jääkaapin vihanneslokeroon kokonainen perunapussi, joka oli sitten alkanut itää. Tähän asti olen elellyt haaveitteni viiden tai kahdeksan perunan permakulttuureissa. Kylvin loput lantun siemenet, niitä kun oli jäänyt jonkun pussin pohjalle. Heittelin kukkapenkkeihin myös pussinpohjia kukansiemenistä, ikivanhoista, joten en ole toiveikas…Ja siirsin puistolemmikkiä lapiolla sinne, minne sen olin alkujaan kaavoittanut, mutta missä se ei halua kasvaa.

Ei nimittäin ole olut yksi eikä kaksi kertaa, kun olemme lähteneet sieltä juuri, kun piha on saatu priimakuntoon, ja se on sitten vain jäänyt sinne yksikseen villiintymään. En ole ikinä päässyt nauttimaan kätteni työn tuoksista siinä pihassa. Näin se vain on. Joten tällä kertaa jätin kukkapenkin ja pensaiden reunat trimmeröimättä.

Olen vaihtanut sen pihan suhteen nyt kertakaikkiaan kaistaa.

Vaihdoin kaistaa myös dekkareiden suhteen. Hallin Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus oli mielenkiintoinen viihteellis-antropologinen kokemus liittyen Intiaan, ja päätin katsoa, millaisen viihteellis-antropologisen silmäyksen tarjoaa Nele Neuhausin Susihukka saksalaiseen kulttuuriin.

Tässä kirjassa on hirmuisesti puhetta taloista ja tavaroista. Varsinkin taloista. Kirjailija kilpailuttaa toisiaan vasten eri henkilöidensä taloja, joista yksikään ei ole täysin uudisrakennus – paitsi ehkä entisen moottoripyöräjengin johtajan tilukset – vaan kaikki ovat suurella työllä rempattuja vanhoja arvopytinkejä, joihin on rakennettu enemmän tai vähemmän lisää, terasseja, kerroksia ja sen sellaista. Kirjan päähenkilöksi nouseva sankari, juristi, jonka elämä on pilattu lavastamlla hänet itsensä lapsiinsekaantujaksi, kun hän on yrittänyt saada nalkkiin yhteiskunnan napamiesten lapsipornorinkiä, asuu leirintäalueella asuntovaunussa, mutta tämäkin kuvataan siistiksi ja tehokkaaksi asumukseksi, joskin sen asuja, hänkin, kaihoaa entistä huippuhienoa taloaan, mittatilauspukujaan ja käsintehtyjä kenkiään.

Aivan uskomatonta. Ja tätä minä luin viikonloppuna siinä viiden perunan permakulttuurissani, joka nyt oli vastoin päätöstäni kasvanut koko perunapussillisen pottupelloksi. Mutta enkä saksalaiset ovat tuollaisia. Ja sehän on antropologisesti kiinnostavaa.

Kirjassa ei oikeastan pääse seuraamaan monipolvista seikkailua siitä, 'kuka sen teki', sillä lukijan mieliksi paljastetaan jo aika varhain, että tässä nyt yritetään vihjailla, että tuo on syyllinen, mutta sinä, lukija, olet tietenkin niin älykäs, ettet usko sitä vaan tajuat, että sehän on tämä porukka. Lomassa on kyllä jotain rehellistäkin, eli jälleen kerran se, että mukavat ihmiset ovat suurimpia petoja. Tätä mukavien  ihmisten varomistahan saarnaa myös Eriksson teoksessaan Idiootit ympärillämme, ja nyt minulla lukemisen alla olevassa Svetlana Aleksijevitšin romaanissa Neuvostoihmisen loppu kerrotaan myös, miten arkistojen avauduttua pahimmiksi ilmiantajiksi paljastuivat juuri mitä mukavimpina pidetyt pienet ihmiset. Erikssonin mukaan näistä mukavista tulee petoja heti, kun he vain saavat tilaisuuden tai tekosyyn, ja itselleni on juolahtanut mieleeni, että koko ihmisten mukavuus saattaa olla yksinkertaisesti vain moraalista heikkoutta. Ja jostain syystä myös virallinen yhteiskunta suosii näitä mukavia eli moraalisesti epäkelpoja tyyppejä jopa yhteyksissä, joissa ihmisen aseman pitäisi perustua pätevyyteen tai jopa lakiin.

Neuhausin dekkarissa mukavat pervot yhteiskunnan tukipylväät voittavat, ja ringin johtaja, syyttäjä, jonka luullaan kuolleen loppurytäkässä, ilmestyy viimeisellä sivulla kaikessa herttaisuudessaan Tukholmaan jatkamaan kutsumustaan lasten hyväksikäytön organisaattorina.

Nämä Neuhausin dekkarit kuitenkin kuulemma myyvät hyvin Saksassa. (3.6.2019)