Kauppaa laukusta – ja kaupasta

Nevalainen, Pekka. Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. Riika 2016.



 

Lahelma, Ville. Tanner & Manner. Laihia–Vaasa–Orismala. Vienalaista laukkukauppaa-tukkukauppaa-vaatetusteollisuutta-pakolaishistoriaa. Kuru 1990.

 

Lehes, Pertti. Aleksei Mitro, karjalainen kauppias ja yhdistysmies. Helsinki 1986.

Vähän sirpaleinen on tämä Pekka Nevalaisen teos Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin näin tavan tallaajan tarpeisiin. Aihe on kiinnostava, joten tällainen tavallinen lukija olisi kovasti hyötynyt, jos kirjaa olisi ihan rakennetta/asioiden ryhmittelyä silmälläpitäen lukenut joku (populaarin) tietokirjallisuuden ammattilainen. Nyt oli kuitenkin niin kuin oli, eikä esimerkiksi minulle jäänyt tästä kauheasti mieleen paitsi että suuri osa itäkarjalaisista laukkuryssistä – minä käytän tätä nimitystä, sillä olen saanut siihen erikseen luvan erään kaupparyssän jälkeläisiltä – asettui Pohjanmaalle, koska siellä sana piti ja kansa oli rehellistä. Ainakin joskus. Helppoa ei välttämättä ollut aina sielläkään…



 

'Idänkaupan' perinteet juontuvat ainakin 1500-luvulle, ja silloinkin asialla olivat yhtäältä Vienan miehet, sillä Vienan satamiin tuli myytävää tavaraa Isosta-Britanniastakin asti. Toinen kulkukauppiaiden kotomaa oli Aunuksessa ja siitäkin etelämpänä esimerkiksi Sortavalaassa ja Käkisalmessa. Vuoteen 1859 ei nimittäin saanut maaseudulle perustaa kauppoja vaan kaiken kaupankäynnin piti tapahtua sitä varten perustetuissa kaupungeissa. Mutta maallakin haluttiin erilaisia tavaroita, ja tätä markkinarakoa täyttivät sitten laukkuryssät. Raha oli vielä harvinaista, joten suola- ja kangaskauppaa tehtiin kirjaimellisesti oravannahkoja ja muita turkiksia vastaan, joita Suomesta oli tuolloin vielä hyvin saatavilla. 

"Eittämättä rajantakaiset, pitkäpartaiset laukunkantajat olivat lainrikkojia ja lainsuojttomia. Toisaalta kaupankäyntiä koskevassa lainsäädännössä täytyi olla jotakin tyräystä ja pahasti, kun sitä särjettin urakalla ja kun laukkurit "rikollisina" saavuttivat kansan parissa laajan suosion ja kiitoksen ympäri maata", kirjoittaa Nevalainen.

 

Mutta eivät kulkukauppiaat itsekään aivan mitä tahansa nielleet. Nevalainen kertoo, että 1830-luvulla kulkukauppiaat olivat jopa kapinoineet aseellisesti rajoituksiaan vastaan. Mielenkiintoinen oli Nevalaisen huomio, että samoihin aikoihin, kun karelianismi jylläsi, käytiin samoilta Karjalan laulumailta kotoisin olevien laukkuryssien kimppuun mitä hurjimmin.

 



Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen, että vienalaisilla ja aunuslaisilla oli siinä missä muillakin oikeudet käydä vaikka kulkukauppaa samoin kuin harjoittaa mitä tahansa elinkeinoja, joskaan tämä vuonna 1900 vahvistettu lainsäädäntö ei estänyt laukkuryssiin kohdistettua väkivaltaa, jopa murhia, mistä Nevalainen kertoo esimerkkejä – jopa Pohjanmaalta, jota itäkarjalaiset kulkukauppiaat olivat tottuneet pitämään hyvänä seutuna.

 

Kun maakauppa vihdoin vapautui 1859, kauppoja ei välttämättä sittenkään maaseudulle saatu, ja jos saatiin, ne olivat verrattain lyhytikäisiä (paitsi ehkä osuuskaupat). Yksityisillä eivät yritys- ja  asiakaspalvelutaidot ehkä riittäneet. Saattoi puuttua myös niitä tavaranhankintakontakteja, joita kulkukauppiaille oli kertynyt maita ja mantuja kierrellessä, ja tosiaan, kulkukauppiaat innostuivatkin perustelemaan myös maakauppoja, maaseudulla kun oli edelleen vaikea saada alati yleistyviä ja sitä myötä kysyttyjä tuotteita kuten tehdastekoisia kankaita sekä tiettyjä tarvekaluja kuten neuloja ja ompelulankaa sekä savipottiloi. Laukkuryssät eivät näin ollen suinkaan heti hävinneet maakauppaa koskevan lain myötä, vaan niin itäkarjalaisilla kulkukauppiailla kuin heidän sittemmin perustamillaan maakaupoillakin riitti markkinoita vastakin, vaikka  kaupunkien porvarisväki puolusti tiukasti oikeuksiaan etenkin teollisesti valmistettujen tuotteiden myynnissä. 



 

Varhaisia uranuurtajia kulkukaupan perustalle rakentaneista maakauppiaista tuli vaikkapa nyt Vienasta kotoisin olleista Leontej Tichanoffista, Ivan Mitrofanoffista ja Ilja Lesojeffista (> Elias Lesonen) sekä Kirill Lipkinistä. Toisinaan kauppa saatettiin syrjinnältä tai väkivallalata välttymiseksi eli varmuuden vuoksi perustaa jonkun kanta-asukaan nimiin – itäkarjalaiset eivät vain edelleenkään olleet kovin tervetulleita Suomen läntisempiin osiin.

 

Omasta suvusta ei usein satu yritykselle jatkajaa, joskin joitain poikkeuksiakin on kuten 130 vuotta yhtäjaksoisesti toiminut Jalavan kauppa Taivalkoskella. 

Edellen toimii vienalaisen Nikolai Smirnoffin perustama Lammela Oy, joka keskittyi maatalouskoneisiin ja -tarvikkeisiin. Vuokkiniemeläislähtöisen Wasili Lipposen vuonna 1923 perustama kauppa kuulemma toimii Nivalassa edelleen, jopa samassa rakennuksessa, paitsi että nyt myynnissä ovat elintarvikkeiden sijaan rakennustarvikkeet. Ivan Rodionoffista sikisi sittemmin Rajamaitten yrittäjäsuku. Josef Lassilan ja Frithiof Tikanojan perustamasta Lassila & Tikanoja Oy:stä kehkeytyi sittemmin Tiklas, ja sen palveluksesta eronnut Ville Mattinen perusti oman Mattinen Oy:nsä, joka farkutti Suomen Jameksillaan. (23.2.2020)

 

Lisää laukkukaupasta

 

Tämä Ville Lahelman Tanner & Manner on omakustanne, joka olisi tarvinnut vähän ammattilaisen apua. Tämä on hankala luettava jo valitun leipätekstikirjaintyypinkin takia. Omakustanteiden tapaan tämä on vähän silppuinen, mutta silti hämmästyttävän hyvin jäsennelty, joskaan ei jäsennettävääkään ole ollut kuin 122 sivua.

Kirjassa kuvataan sitä murrosta, joka kulkukaupassa tapahtui vuosisadan vaihteessa ja 1900-luvun alkupuolesta, kun maailma muutenkin myllertyi moneen kertaan.

Itäkarjalaiset laukkukauppiaat olivat järjestyneet sellaisen alta kymmenkunnan kulkijan liitoiksi, joilla oli yhteinen tavarainhankkija. Jotkut näistä tavarainhankkijoista alkoivat paikallaan pysyviksi maakauppiaiksi tai maakauppojen myymäläapulaisksi, ja ennen pitkää jotkut maakauppiaista uskaltautuivat edelleen suorastaan tukkukauppiaiksi. Tällainen historia oli takanaan Vuokkiniemestä lähtöisin olleella, välillä Pietarissa teemyymälöissä kannuksia hankkineella ja sitten Ivan Mitrofanoffin puotipojaksi tulleella Ivan Estojevilla. Laihialla Mitrofanoffilla aloittaessaan hän oli kypsässä 16 vuoden iässä.

Samassa kaupassa oli töissä Uhtualta lähenyt Timo Remsujeff. Remsujeffin nuoruus oli sikäli erilainen, että hän onnistui hankkimaan muodollista koulutusta: ensin yksitysopetusta eräältä maisterilta, sitten kirjanpitokurssin ja lopulta hän suoritti kauppakoulun oppimäärän yksityisesti. Tämä tapautui 1890-luvun tietämissä.

Kun Mitrofanoff päätti siirtyä Jyväskylään, hän myi Laihian Perälän vähittäismyymälänsä puotipojilleen Estojeville ja Remsujeffille 1902. Kymmenen vuoden kuluttua pojat laajensivat toimintaa, joskin pian eli vuonna 1914 he siirsivätkin liiketoimintansa, nyt siis tukkuliikkeen, Vaasaan ja Laihialla lopetettiin kokonaan 1919. Tähän mennessä olivat molemmat jo suomentaneet nimensäkin,  ja kauppahuoneen nimeksi muodostui Tanner & Manner.

Kuvaavaa ajan hektisyydele on se, että nousi uusia, ankarasti kilpailevia teollisuudenaloja kuten valmisvaateteollisuus. Vaasassa toimi Lassila & Tikanoja, miesten paita-ja pukutehdas, vuodesta 1923. Heidän tuotteensa myytiin laukku/kulkukauppiaiden välityksellä. Yksi suurista asiakkaista oli vienalaislähtöinen, erittäin menestynyt kauppias Janne Rajamaa, joka  kylläkin teetätti omille asiakkailleen vähän lyhyempiä kamppeita, joita sitten myi myymälöissään sellaista 2000 pukua per vuosi -tahtia.

Tämä bisnes oli niin hyvä, että Tanner & Manner päätti pyrkiä osille. Herrat, nyt siis Juha Tanner ja Timo Manner, perustivat oman vaatetehdaskompleksinsa Isonkyrön Orismalaan. Tämä tapahtui vuonna 1925. Saman tien perustettiin firmalle Vaasaan vallan oma myymälä, joskin pääasaissa myynti vähittäismyymälöihin ja maaseudun kuluttajille tapahtui kulkukauppiaiden välityksellä. Itse asiassa mainittu myymälä jouduttiinkin lopettamaan vuodessa, mikä tuli velkoineen olemaan yksi niistä rasitteista, jotka pula-ajan tullet koituivat kohtaloksi.

Orismalassa valmistettavien tuotteiden skaala vaikuttaa käsillä olevan kirjan perusteella aika laajalta…Höyhenistä neulevaatteisiin ja sukkien kautta päällysvaattesiin, välissä herrain pukuja ja naisten leninkejä ja esiliinojakin. Jotkut tuotteet kuten huivit ja jussipaidat menivät kuin kuumille kiville, mutta pukupuoli sakkasi. Mutkaksi matkaaan tuli Mannerin suureellinen elämäntyyli, ja niin koko firma, tehdas ja tukkuliike ja kaikki, meni tykkänään konkurssiin vuonna 1930.

Mielenkiintoisinta kirjassa on oikeastaan kirjoittajan oma elämäntarina. Hänen isänsä nimittäin oli ollut Tannerin & Mannerin pitkäaikainan kauppamatkustaja, vienalaissyntyinen hänkin. Itse asiassa jopa Ville Lahelmakin syntyi Vuokkiniemessä, vaikka perhe oli jo välillä asunut Pohjanmaalla, missä hänen veljensä oli syntynytkin, sillä perheen äiti oli palannut kotikonnuille, kun isä oli joutunut 1915 tsaarin armeijaan.

Mielenkiintoista on, että tällä isällä oli ikään kuin kaksi nimeä, mihin ilmiöön Kemppinen kiinnitti huomiota Sortavalan seminaarin historiassaan kuvatessaan ortodoksiväestöä. Yhtäälle isä oli Yrjö Korppi, toisalle Jyrki Karmujeff. Nimi Lahelma omaksuttiin vasta myöhemmin vuoden 1918-1920 tapahtumien seurauksena.

Kun Tannerin ja Mannerin konkurssi tuli 1930, Lahelman perhen taloudellinen ja sosiaalinen asema romahti. Nousu tavan laukkukauppiaasta kunnon kauppamatkustajaksi oli ollut upea, mutta nyt pudottiin työttömien kastiin. Yritettiin välillä muuttoa Helsinkiinkin, mutta useissa takaiskuissa isän ote herpaantui. Villen vanhemmat sisarukset olivat jo lukiossa, mutta Villen keskikoulu jäi kolmeen vuoteen. Syiksi onnettomaan oloon koulussa Ville Lahelma manitsee yksin jo sen, mitä vastata, kun kysyttiin isän ammattia, ja päälle tuli ortodoksisuus ja aiempi Venäjän kansalaisuus, joista seurasi ryssittelyä. Ville Lahelma toteaakin, että paikoin lapsen elämä oli viimemainittujen tähden helvettiä.

Ville Lahelma korostaa varsinkin Mannerin osuutta Karjalan Sivistysseurassa, mistä en tästä kirjasta lukemani lisäksi tiedä oikeastaan mitään, joten en ota kantaa…(29.2.2020)


 

Vienasta Pietarin kautta Laihialle

 

Aleksei Mitrofajeff, sittemmin lyhyesti Mitro (1871–1952) syntyi sukuun, jossa oltiin Vienan-Karjalasta Uhtualta käsin harjoitettu Suomeen – tai sikäläisen sanonnan mukaan Ruotsiin, tarkemmin sanottuna Pohjanmaalle – suuntautunutta laukkukauppaa jo useamman sukupolven ajan. Jo hänen isänsä Ivan Ivanovits Mitrofanoff (1837–1896) asettui asumaankin Laihialle, mistä käsin teki myyntimatkojaan. Näillä reissuilla hän tuli tutustuneeksi vienankarjalaiseen, Kiimasjärveltä kotisin olleeseen, Pietarissa suurliikemieheksi kohonneeseen Michail Tarasovits Mininiin, jonka firmaan hän meni töihin. – Pitääkin joskus käydä katsomassa Mininin liikehuoneistojen paikat Nevski Prospektilla, ne kun sijaitsivat numeroissa 128 (kangastukkukauppa) ja 119 (kahvin ja sokerin tukku- ja vähittäiskauppa) sekä jos sattuu kävelyilmat, piipahtaa Simbirskin kadulla, jolta Pertti Lehes ei tässä käsillä olevassa kirjassaan Aleksei Mitro kuitenkaan erikseen ilmoita liiketilan numeroa, mutta kertoo, että sieltä käsin käytiin kankaiden vähittäiskauppaa.

Työ Pietrissa ei estänyt tarmokasta kauppamiestä edistämästä samaan aikaan omia liiketoimiaan Suomen puolella, joskin Pietari sitoi häntä enemmän, kun Minin kuollessaan (1877) testamenttasi Ivan Mitrofanofille kolme muun apulaisen kanssa koko kauppahuoneensa. Samaan aikaan Ivan Mitrofanoff perusteli Laihialla sijaitsevan oman pääliikkeen jatkoksi kymmenen sivuliikettä. Mutta jossain kohti se tulee raja aina vastaan, ja Ivan Mitrofanoff koki halvauskohtauksen 1893, minkä johdosta hän luopui Mininin toimistaan. Hän asettui paikoilleen Laihialle, mutta kolmen vuoden kuluttua eli vuonna 1896 kuolo sitten korjasi tämän suuren kauppamiehen.

Aleksei Mitro (1871-1952) – hän otti käyttöön tämän nimen lyhennyksen, enkä malta olla toteamatta, että Uukuniemen Pyhäjärvessä on Mitro-niminen saari – syntyi vuonna 1871 Laihialla. Pohjalaispoika, siis. Lehes kertoo kirjassaan, että kehitys kohti nykyistä raamattuvyöhykettä oli jo tuolloin alullaan, sillä lestadiolaiset aloittivat rivakan toiminnan alueella. Muuta hämmennystä aiheuttivat kotona nimismiesten vierailut, sillä siellä harjoitettiin laitonta tukkukauppaa. Ivan Mitrofanoff nimittäin oli kaupparyssien isäntä, joka välitti näille myytävää tavaraa. Ongelmat vienalaisina kaupparyssinä olivat perheeltä itseltään kuitenkin jo ohi, sillä Ivan Mitrofanoff oli saanut itselleen ja perheelleen Suomen kansalaisuudet 1876, Aleksein olleessa 5-vuotias, ja pääasiassa isä Ivan oli jo kunniallinen maakauppias. Maakauppahan oli vapautunut 1859.

Aleksei pääsi jo nauttimaan kansakoulusivistystä, ja opettajanaan hänellä oli Jyväskylän seminarista, Suomen ensimmäisestä kansakouluopettajaseminaarista, valmistuntu Kaarlo Heikki Kahra, joka kuitenkin tuli erotetuksi mentyään mukaan hihhuleiden eli lestadiolaisten toimintaan.

Oleellisimmat taitonsa Aleksei oppi kuitenkin väkipakollisilla luonnonmenetelmillä. Venäjän kielen hän oppi isältään paitsi kotona myös siten, että isä otti hänet 10-vuotiaana mukaansa Pietariin. 14-vuotaana hänet pantiin asumaan Vaasaan ruotsinkieliseen koulunkäyntikortteeriin, ja siinä tuli opituksi ruotsinkieli. Kauppakoulua Aleksei lähti taas 17-vuoitaana suorittamaan vähän yllättävästi Pietariin, mutta silloin olivat asiat niin päin, ja kun muodolliset opinnot oli vuodessa suoritettu, hän aloitti Mininillä ensin juoksupoikana ja yleni pikavauhtia konttoriin ja 18-vuotiaana mallikirstun kanssa kulkevaksi kaupamatkustajaksi alueenaan koko läntinen Suomi. Ostajina olivat tuolloin sekatavarakaupat, sillä erikoistuneita kangaskauppoja ei vielä ollut olemassa.

Kun Ivan luopui toimistaan Mininillä, mukana Laihialle palasi myös Aleksei. Ja kun isä sitten kuoli ja nuorempi veli Ben oli vielä alaikäinen, koko Laihian kauppa sivuliikkeineen jäi tuolloin kaks'vitosen Aleksein hoteisiin. Tässä kohden tavataan jo liikekumppanukset  Ivan Estojev ja Timo Remsujeff, tulevat Juho Tanner ja Timo Manner, jotka ostivat Mitrofanoffilta Perälän kaupan ja jatkoivat siitä omaksi tukkuliikkeekseen. Tanner ja Manner Mitrofanoffin ohella olivat osaikkaina surullisessa Usma-nimisen Vaasassa sijainneen kaupan tapauksessa, joka vei kaikki mainitut konkurssin partaalle, joskin Mitrofanoff selvisi vähimmällä. Tässä vaiheessa Mitro toimikin jo Jyväskylässä, oli toiminut vuodesta 1903 lähtien.

Vuodesta 1905 alkoivat levottomuudet niin Suomessa kuin Venäjällä. Vaikka Mitro muutteli koko ajan parempiin lokaatioihin Jyväskylässä ja ryhtyipä aivan uusillekin urille ostaessaan kolmen muun miehen kanssa liiketoiminnan, jonka nimeksi tuli Tikkakosken Rauta- ja puuteollisuus Oy (1912), olot valtakunnassa eivät oikeastaan vakautuneet. Kauppamatkustajasta/edustajasta oltiin välilä jouduttu luopumaan, mutta laukkuryssiä oli kaiken aikaa ja vielä vuonna 1924kin 24. Tukkuliikkeen yhteydessä oleva vähittäisliikekin kehittyi, ja sen oheen tuli erityinen leninkiosasto tehtaineen, ompelijoineen. Valmisvaateteollisuushan oli alkanut nousta 1920-luvulla, johon saumaan Tanner & Mannerkin oli yrittänyt iskeä miesten vaatteisiin erikoistuneen Tiklaksen peesissä.

Kun kirjoittelin taannoin Tannerista ja Mannerista, en vielä suostunut ottamaan kantaa 1906 perustettuun Vienan Karjalaisten Liittoon > vuonna 1917 uudelleen perustettuna Karjalan Sivistysseuraan. Etenkin Manner oli tiiviisti siinä mukaan, ja perustajiin kuului tietenkin myös Aleksei Mitro, joka toimi puheenjohtajana koko Vienen Karjalaisten Liiton ajan eli vuodet 1906-1917.

Hanke liittyi yleiseen venäläistämisen vastaiseen liikehdintään, jonka näyttävin ilmentymä lienee ollut Sortavalan seminaari. Mukaan Vienan karjalaisten Liittoon tuli Sortavalan seminaarista O.A.Hainari, joka laati lopulliseen kuosiinsa Liiton säännöt sekä piti varsinaisessa perustamiskokouksessa tervehdyspuheen.

Oskar Adolf Hainari (1856-1910), syntymäsukumeltään Forsström, oli itsekin karjalainen, kotoisin Tohmajärveltä. Ensimmäiseltä koulutukseltaan hän oli voimistelunopettaja, valmistunut vuonna 1880, ja sen tiimoilta hän tuli heti seuravana vuonna, 1881 eli Sortavana seminaarin toimittua yhden vuoden, sen voimistelun, anatomian ja fysiikan lehtoriksi. Hän oli varsinainen tarmonpesä, ja opetustoimen ohella hän opiskeli jatkuvasti jotain väittellen lopulta historiasta. Väitöstyön nimi oli Kemppisen Sortavalan seminaarin historian mukaan Kuvaus Inkerinmaan oloista Ruotsin vallan aikana. Hänen kiinnostuksensa Karjalaan ulottui siis koko matkan pohjoisesta etelään. Toinen hänen akateemisen kiinnostuksen kohteensa olkin maantiede.

Hainarin suurimpana ansiona pidetään hänen työtään Karjalan hyväksi. Hän tuntuu olleen melkoinen agitaattori. Hän oli seminaarin opettajien perustaman Laatokka-lehden perustajia sekä toimittaja. Hän järjesti pitkin Karjalaa yleisötapahtumia karjalaisen kansan itsetunnon kohottamiseksi. Vienan Karjalaisten liitossa hän oli varapuheenjohtaja. Karjalaisten sivistämisen asiaa käsitellessään Kemppinen kertoo tapauksesta, jossa Hainari hoiti oikeusteitse karjalaisperheelle näiden sudentapporahat, kun perhe ei itse ollut aikanaan ymmärtänyt asiaan liittyneitä ruotsinkielisiä ohjeita.

Hainari kohdisti kiinnostuksensa itsensä Uno Cygnaeuksen rohkaisemana Raja-Karjalaan ja Vienaan, mitä tarkoitusta varten hän laati jo vuonna 1884, kun Vienen Karjalaisten Liitto ei ollut vielä edes pilke Mitrofanoffin silmässä, erityisen ohjelman. Sen mukaan Raja-Karjalaan piti perustettaman 20 kiertokoulua ja ainakin 11 ylempää kansakoulua, joista viimeksi mainittujen opettajien piti oleman nimenomaan Sortavalan seminaarissa koulutettuja. Ensin mainittujen kouluttamista varten piti aloittaa vuoden kurssit, ja ensimmäiset tällaiset 'pikku seminaarit' aloittivat vuonna 1887. Niitä johti Hainari, silloin tosin vielä Forsström, itse, ja niitä kutsuttiinkin 'Forsströmin akatemiaksi'. Seminaarin toverikunta kokosi myös parikymmentä kirjastoa lahjoitettivaksi eri puolille Karjalaa.

Hainari oli välillä pari vuotta pois Sortavalasta, mutta palasi sinne vielä, joskin lyseon historian opettajaksi. Routavuosina Hainari kiinnitti kovasti venäläisten viranomaisten huomiota, ja hänen katsottiin olevan parempi poistua paikkakunnalta. Niin hän siirtyi Helsinkiin. Niihin aikoihin, kun Hainari oli jo itse joutunut jättämään Sortavalan omien vaikeuksinsa tähden, häntä pyydettiin selvittelemään muidenkin ongelmia, kerrotaan Leheksen kirjassa, mutta enää eivät hänenkään rahkeensa riittäneet.

 

Vaikka Hainari sai paljon aikaan, se tapahtui verrattain lyhyen elämän aikana. Hän kuoli vain vajaa 54-vuotiaana 1910.

Hainari oli Mitroa vanhempi mies, mutta Lehes siteeraa Mitron kirjettä Hainarille, jossa todetaan, että Hainarin ne olivat ne ideat, joita Mitro sitten toteutti käytännössä.

 

Liitolla oli oma lehti, jota kylläkin jouduttiin julkaisemaan aina eri nimillä, se kun ei saanut valtiolta ilmestymislupaa. Oli myös järjestetty yleisötilaisuuksia. Vastapuolelle asettui henkilö, josta Lehes käyttää nimeä Kipriano, mutta tarkoittaa varmaan Kipriania, tuolloin ortodoksisen kirkon arkkipiispan Sergein apulaista, joka julkaisi kirjasen nimeltä Suursuomalainen kiihotus Suomen ja Venäjän Karjalassa, jossa ilmoitti, että Liiton lehti, (tuolloin nimeltään Karjalaisten Pakinat) pyrki "heikentämään karjalaisten alamaisuuden tunnetta Venäjän itsevaltiasta tsaaria kohtaan" (sitaatti Lehekseltä). Tällä kohden on pitkä alaviite, jossa mainitaan Kiprianin ja Sergein pitäneen karjalaisliikettä vahingollisena siksi, että se toi esiin Venäjän epäkohtia.

 

Kiprian (1879–1914) oli näihin aikoihin, vuonna 1907, 28-vuotias. Hänen sielunelämäänsä on yrittänyt selvittää metropoliitta emeritus Panteleimon kirjassaan Iloitse Karjalan maa. Siinä kuvataan tämä sangen nuorena, 34-vuotiaana, Viipurin piispaksi kohonneen neuroottisen ja narsistiselta vaikuttavan henkilön elämää vuosina 1913–1914. Hän kuoli virallisesti umpisuolen tulehduksen hoitovirheeseen, mutta Panteleimonin romaanissa, siis romaanissa, tämä jätetään vähän auki. Sillä kyllähän se on niin, että kaikki nuoret ihmiset ovat narisistisia, mutta jotkut eivät kasva siitä ajoissa eroon, ja silloin riippuu olosuhteista, kehittyvätkö he patologisiksi narsisteiksi, superpärjääjiksi muista piittaamatta, vai käytetäänkö heidän itsekeskeisyyttään hyväksi ajamalla imartelulla heidät tekemään tekoja, joita normaalit ihmiset eivät viitsi tehdä. Ja jos homma kusee kintuille, niin Matti saa mennä.

Mielenkiintoinen piirre Panteleimonin romaanissa on problemaattinen suhden Impilahden kansanopistoon, jossa opetettiin lähinnä erilaisia maatalossa tarvittavia käytännön taitoja, joihin ei mitään muuta muodollista koulutusta ollut olemassa. Faktisesti opistoa oli siis vaikea väittää Venäjää vastaan suunnatuksi, vaikka epälemättä se tendenssi taustalla oli. Kemppisen mukaan Impilahden kansanopistoa pidetään nimenomaan Hainarin kansanvalistustoiminnan huipentumana.

Vienan Karjalaisten Liiton oli 1908 lähtien jatkettava toimintaansa vain Suomen puolella, missä pidettiin mm. kansanopistokurseja vienalaisille nuorille. Mutta toiminta kuitenkin lamaantui. Uusi alku koitti kymmenisen vuotta myöhemmin, kun 1917 perustettiin Karjalan Sivistysseura. Siihen Hainari ei ollut enää osallistumassa, sillä hän oli kuollut jo 1910. Sivistysseuran toimesta vaadittiin ortodoksikirkkoihin kansankielisiä jumalanpalveluksia, hankittiin Vienan ja Aunuksen alueelle autonomiaa, ja kun Suomi itsenäistyi, ajettiin Itä-Karjalan liittämistä kokonaan Suomeen.

 

Aleksei Mitron elämä päättyi vuona 1952. Hän oli saanut osakseen aika hurjat elämänvaiheet. Niihin kuului riitoja ja takaiskuja, mutta muodostavat yleisesti ottaen yhden mielenkiintoisimmista elämistä, joita tässä maassa on eletty.

 

Ja Karjalan Sivistysseura, se toimii edelleen. (12.3.2020)