Uukuniemi, Suomen Lontoo?

Nicolson, Nigel. Virginia Woolf. Jyväskylä 2007.

Virgina Woolf oli varhaisen nuoruuteni suuri kirjailijatar. Majakka ja Aallot ilmestyivät suomeksi ollessani lukiossa, ja nämä jäivät mielestäni parhaiksi hänen tuotannostaan. Vähiten olen pitänyt Orlandosta, jonka luin englanniksi, se oli mielestäni typerä. Vaikka en edes tuolloin alle kaksikympisenä ollut sitä mieltä, että ihmisen tajunta kulkee sillä tavalla kuin Virginia Woolf kirjoitti, olin äärimmäisen vaikuttunut Virginia Woolfin kielestä, vaikkakin se tuolloin ei ollut aivan hänen omaansa vaan suomennettua.

Muistaakseni luin aikanaan jonkun hänen elämäkertansa, mutta en kuollaksenikaan muista minkä, ja tämä Nigel Nicolsonin, Virginia Woolfin rakastajatteren Vita Sackville-Westin pojan, kirjoittamakin on lojunut minulla Suonenjoen yöpöydän hyllyssä vuosikaudet. Ja onpa luojan lykky, että luin tämän vasta nyt.

Nimittäin jostan syystä minulla oli ollut tunne, että Woolfin elämästä oli hirveän kauan. Kun minä lukiolaisena luin hänen kirjojaan, ne eivät enää olleet samalla tavalla vallankumouksellisia kuin ne olivat oleet aikanaan, ja kun ne olivat kaiken tietoni mukaan olleet vallankumoukslllisia, siitä vallankumouksesta oli pakko olla hirmuisen kauan. Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä suomeksi myös Proustin Kadonnutt aikaa etsimässä, eikä Woolf niin kauheasti siitä eronnut…

Nyt olen juuri saanut painosta ulos Uukuniemen kulttuurijuttuja -kirjamme, johon kirjoitin 1800-luvun puolella syntyneistä sukulaisistani. Nyt minä numerosokea jouduin toteamaan, että nämä sukulaiseni olivat Bloomsbury-ryhmän jäsenten aikalaisia. Virginia Woolf eli 1882-1941. Äitini täti Emma, jonka kanssa nelivuotias äitini läksi evakkoon, oli syntynyt 1885, ja Virginia Woolf kuulemma mainitsee vain harvoja toisen maailmansodan tapahtumia päiväkirjoissaan, ja yksi näistä harvoista on se, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen tuolloin 1939.

Bloomsbury-ryhmä, tuo lontoolainen intellektuellien pikemminkin ystäväpiiri kuin järjestäytynyt organisaatio, toimi samoihin aikoihin kun Sortavalan seminaarin liepeillä perusteltiin lehtiä ja sukulaismies Otto sitten omansakin.

Tämä elämäkerta tuli luetuksi hyvään aikaan siinäkin mielessä, että Virginia Woolfin(kaan) itsemurhaa ei kyetty ennakoimaan. Hän oli kyllä yrittänyt sitä jo useasti. Olin hänen kirjojensa perusteella olettanut, että hän olisi ollut introvertti, mutta hänpä ei ollutkaan. Hän oli äärimmäisen sosiaalina. Nocolsinin mukaan he eivät miehensä kanssa aterioineet koskaan yksin vaan aina oli seuraa. Hullusjaksojen jälkeen Virginia palasin hyvin nopeasti takaisin seuraelämään. Hän oli teräväkielinen, kipakka täti, joka ei kaihtanut nokkeluudellaan nolata lähimmäisiään muiden edessä, mutta veti itse herneen nenään, jos joku ei sattunut tykkäämään hänen kirjoistaan.

Nicolson toteaa, että kun ihmiset ovat halunneet nähdä Virginia Woolfin edistyksellisenä feministinä, kauneus on ollut pitkälti katsojan silmässä. Kun Virginia Woolf ajoi naisten oikeuksia, kyse oli hänen itsensä kaltaisten, ylempää keskiluokkaa edustavisen naisten oikeuksista, jotka oikeastaan olivat toteutuneet jo, kun hän astui kirjalliselle näyttämölle. Hänen miehensä Leonard Woolf oli sosialisti, mutta tämä maksoi normipalkkoja huonompia palkkoja Woolfien kustatamon ja painon työntekijöille; Virginiaa häiristivät kotona järjestetyt poliittiset kokoukset; Virginia piti jonkin verran luentoja ja kursseja työväenluokan naisille, mutta hermostui näihin ja kirjoitti jossain vaiheessa, että jos ihminen on lopettanut koulunkäyntisä 14-vuotiaana, häntä ei saada sivistetyksi. Virginia Woolf ei itse käynyt koulua lainkaan.

Joten Virginia Woolfin elämänpiiri oli melko ristiriitainen, eikä ole kaukana ajatus, että hän oli itse ellei suorastaan kaksinaismoralistinen niin ainakin jonkin verran syntymäsokea monille asioille, joita toinen maailmansodan päättyminen tuli nostamaan pintaan. En ole ollenkaan varma, mitä Vorginia Woolf olisi mahtanut tuumia vaikkapa hyvinvointivaltiosta. Itse hän ei missään vaiheessa joutunut elämään ilman palvelijoita, ja sota-aikanakin, kun viimeinenkin sisäkkö oli lähtenyt, hänellä kävi apuna nainen kylältä.

 

Hänen kohtalonsa tuokin mieleen Aura Latvuksen (1887-1947), paitsi että Auran irtiotto oli sosiaalisesti räväkämpi. Virginian kapina oli lesbous, joka jo oli noihin aikoihin hänen omassa yhteiskuntaluokassaan lähestulkoon normaalia, kun taas orpojen äidiksi ryhtyminen Aura Latvuksen yhteiskuntaluokassa, joka oli verrattain sama, oli paljon suurempi loikka.

Virginia Woolf oli kiistatta nero, sitä mieltä olen edelleen. Mutta hyvin kirjoitti Aura Latvuskin, ja odotan jännittyneenä, suoko kohtalo minulle mahdollisuutta käydä lukemassa hänen päviäkirjansa, jotka sijaitsevat Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Kiinnostavampaa kuin hänen uskonnolliset käsityksensä ovat juuri nuo nyt Woolfinkin kohdalla hänen eämäkerrastaan esiin nostamani asiat, eli ylemmän keskiluokan naisen suhtautuminen 'alempiinsa' aikana, jona yhteiskuntaluokkien raja-aidat alkoivat natista eivätkä ylemmän keskiluokan etuoikeudet näytäytyneet enää ikuisesti kiistattomina vaan saattaisivat kadota. (26.5.2019)

 

...jatkoa

 

Kun olen puolella korvalla seurannut keskustelua työuupumuksesta yms. ja varsinkin luettuani Eriksonin kirjan Idiootit keskellämme, olen tullut johtopäätökseen, että ihmiset hankkiutuvat tahallaan hommiin, jotka eivät heille sovi. Sama tuli nyt mieleeni, kun olin lukenut Nicolsonin Virginia Woolf -elämäkerran. Nuoruuteni päivinä Bloomsbury-ryhmästä kiertäneet huhut kiehtoivat minua: lahjakkaita ihmisiä keskustelemassa taiteesta ja yhteiskunnallisista ongelmista kirjoja ja maalauksia täynnä olevassa huoneistossa. Voiko mitään sen upeampaa olla!

Virginia Woolf syntyi 'uusioperheeseen', jonka molemmile vanhemmille avioliitto oli toinen. Perheessä oli minun ja sinun ja yhteisiä lapsia yhteensä kahdeksan kappaletta. Taloudellisesti olot olivat mukavat tässä ylempään keskiluokkaan kuuluvasa perheessä, ja älyllisiä virikkeitä tulvi joka suunnasta. Vanhemmat olivat agnostikkoja, eikä lapsia kastettu, vaikka korkea-arvoinen virkamiesisä Sir Leslie Stephens oli nuorena tullut vihityksi papiksi.

Mutta perheen äiti kuoli Virginian ollessa 13 ja isä hänen ollessaan 22. Kun vanhempien ote nyt oli monenlaisista sisarruspuolista koostuvaan lapsikatraaseen höllähkö, vanhemmat velipuolet onnistuivat käyttämään Virginiaa ja tämän vanhempaa täyssiskoa Vanessaa seksuaalisesti hyväkseen. Stereotyyppinen käsitys on, että kun olot ovat tietynlaiset, siitä seuraa aina tarkalleen yksi ja sama, ja Vanessa ja Virginia ovat jälleen hyvä esimerkki siitä, miten stereotypiat eivät päde. Nimittäin kun täyssisarukset jäivät isän kuoltua keskenään, he perustivat neljästään yhteistalouden tarmokkaan taideopiskelija Vanessan johdolla. Vanessaa oli raivostuttanut suuresti, millaiseen vätystelyyn heidän isänsä vajosi äidin kuoleman jälkeen. Ja tähän talouteen sitten rakentui Bloomsbury-ryhmä, äärimmäisen tarkasti valikoitu älykköjoukko, jossa otettin ilo irti sanailusta. Jos oli sanailussa huono, seurauksena oli se, että sen koommin ei tapaamisiin enää kutsuttu.

Vahvalle Vanessalle tämä ilmiselvästi sopi mitä parahultaisimmin, mutta Virginia joskus "pohti, kuinka mukavaa olisi, jos hän ei olisi koskaan kuullutkaan Rogerista, Clivesta, Duncanista tai Lyttonista", kertoo Nicolson. Virginia pärjäsi kyllä porukassa, olihan hän verbaalinen nero, mutta ajan myötä kävi yhä useammin niin, että kun Virginia oli pääsemässä vauhtiin sanan säilänsä käyttämisesä, hän miehensä Leonard nousi hiljaa, kosketti vaimoaan olkapäähän, minkä jälkeen he poistuivat vartiksi ja palasivat sitten. Läsnäolijain älyn koettelu – piikittely ja jopa nolaaminen ja solvaus – oli ryhmässä ylemmälle keskiluokalle tyypillisen seuraleikin vähän pidemmälle viety laji, mutta Virginian kohdalla tilanne saattoi riistäytyä käsistä. Kun se suistui hulluudeksi, Virginia lakkasi syömästä ja nukumasta ja suolsi katkeamattomia soimauksia päin aviomiestään vuorokaudet läpeensä. Leonard Woolf kuvasi tuota Virginian tilaa "painajaismaiseksi maailmaksi, jossa hallitsivat raivo, epätoivo ja väkivaltaisuus". Pahimpana kautena Leonard ei pärjännyt Virginian kanssa ilman neljää hoitajaa.

Sana luovuus on viime vuosikymmeninä kokenut kaiken maailman psykologien ja joutavanpäiväisten kasvatustieteilijöiden käsissä inflaatioin. Kun minä puhun luovuudesta, sillä ei ole mitään tekemistä tämän psykologien ja kasvatustieteilijöiden tarkoittaman luovuuden kanssa. Minä tarkoitan luovuudella poikkeuksellista kykyä sietää yhtaikaa erilaisia syntagmoita ja paradigmoja ja yhdistellä näitä normaalisti erillisiä järjestelmiää ennakkoluulottomasti niin, että todellisuus alkaa näyttäytyä ennenkokemattomassa valossa. Koska luovuus minun tarkoittamassani mielessä edellyttää useiden paradigmojen hallitsemista niiden sovinnaisessa mielessä, eivät esimerkiksi lapset voi olla luovia, koska he eivät vielä hallitse useita eri sovinnaisia paradigmoja. Bloomsbury-ryhmä oli erityisen luova, sillä sen piirissä oli useiden eri alojen kykyjä, ei vain kirjaiijoita ja kuvataiteiljoita vaan myös poliitikkoja, historioitsijoita ja taloustieteilijöitä. Ryhmään kuului mm. John Maynard Keynes, jonka vaimo, muuten, oli balettitanssijatar. Keynesillä oli muiden bloomsbyryläisten tapaan myös homoseksuaalisia suhteita. Ryhmän runsaat homosuhteet Nicolson tulkitsee siihen suuntaan syvennetyiksi ystävyyksiksi.

Mutta vaikka ryhmä soveltui Vanessalle ja kaikille mullekin ryhmän jäsenille, sopiko se Virginialle? Ja olisiko hän saanut aikaiseksi sellaista kirjallisuutta kuin sai, jos hän olisi päätynyt vähän vähemmän älyllisesti säkenöivään/rasittavaan seuraan? Muuthan pärjäsivät hienosti juuri siksi, että seura oli sellaista kuin oli.

Virginian rauhoittamiseksi Leonard hankki painokoneen ja pienen setin irtokirjakkeita. Pelkän ohjekirjasen avulla he opettelivat painamaan kirjoja. Tähän asti Viginian kirjat oli painattanut hänen velipuolensa, kuuleman mukaan Virginiaa seksuaalisesti hyväksikäyttänyt George, joka oli perustanut kustantamon. Hyväksikäytön aste asettuukin tässä vähän kyseenalaisksi, sillä miksi Virginia olisi turvautunut tähän kustantamoon, jos George olisi ollut niin paha kuin kerrotaan? Kyllä Englannissa painotaloja piisasi.

Briteissä oli alkanut Private Press -liikehdintä jo itsensä William Morrisin toimesta. Morris perusti Kelmskott Pressinsä joskus siinä 1880-luvun puolivälissä. Tai 1885 hän ainakin ilmoitti ryhtyneensä painamaan kirjoja. Morrisilla oli sosiaalisia ja taiteellisia päämääriä, ja niin oli useimmilla muillakin liikkeen painoilla. Woolfien Hogarth Pressin voi katsoa liittyneen tähän liikehdintään, vaikka typografiassa sillä ei liene ollut suurempia kunninahimoja. Kuvituksia kylläkin tekivät aikakauden taiteilijat, joskin Virgnian sisar Vanessa Bell närkästyi kuvituksiksi tekemiensä puupiirrostensa painojäljenstä ja oli muutenkin sitä mieltä, että Woolfien olisi kannattanut jättää painaminen ammattilaisille, jotka tekivät sen paremmin.

Isompipainoksisten ja muutenkin laajempien tekstien painamisen he jättivätkin. Alkuun ladontaa suoritti jopa itse Virginiakin. Tuolloin heillä oli niin vähän kirjakkeita, että he saivat painetuksi pari sivua kerrllaan, minkä jälkeen ladelmat oli seuraavia sivuja varten purettava. Mutta pian hommaan palkattiin ulkopuolista työvoimaa. Lopulta Hogarth Press tuli julkaisemaan kaikki vastaiset Virginian teokset sekä mm. Freudin englanniksi käännetyn tuotannon. (27.5.2019)