Venäjänmenoa

Niinivaara, Susanna. Venäjän viides ilmansuunta. Juva 2013.

Näitä ilmestyy solkenaan, näitä aina kulloisiakin 'viimeaikaisia' Venäjän tapahtumia käsitteleviä kirjoja. Minullakin on kotihyllyssä näitä useilta vuosikymmeniltä, vaikkei Venäjä ole minulle mikään erityinen kiinnostuksen kohde. Susanna Niinivaaran Venäjän viides ilmansuunta kertoo nyt sitten mielenosoituksista, jotka alkoivat vuoden 2011 duuman vaaleista ja kulminoituivat Putinin viimeisimmän virkaanastumisen aattona 6.5.2012, jolloin ne olivat saaneet karnevaalin luonteen ja muuttuneet polittisesta tapahtumasta trendikääksi vapaajanviettotavaksi valokuvien Facebookiin napsimisineen. Mielenosoitukset jatkuivat toki edelleen, ja Niinivaara kuvaa niitä ja näiden yhteyksistä yhteen jos toiseen samanaikaisesti Venäjällä tapahtuneeseen.

Mieltään osittavalla oppositolla ei ole ollut selvää johtajaa tai selkeitä päämääriä, joita oltaisiin jonkun ohjelman mukaan tavoiteltu. Näkyvin johtajista on ollut Aleksei Navalnyi, mutta hänen kannatustaan rajoittaa hänen nationalisminsa. Hän on juristi, muttei ole onnistunut selviämään Venäjän tempoilevan lainsäädännön sokkeloissa, vaan joutui syytteeseen -  niin, tätä oli Niinivaaran kuulemma vähän vaikea hahmottaa, että mistä - näytti nimittäin siltä, että häntä syytettiin ostamisesta halvalla ja myymisestä kalliilla. Kyseinen oikeudenkäynti oli varsinainen spektaakkeli siinä mielessä, että senkin yhteydessä osoitettiin runsaasti mieltä. Itse oikeudenkäynti oli näyttämötaidetta, ja jopa niiden mielestä, jotka pitivät Navalnyia roistona, tuomio oli etukäteen Moskovassa päätetty. Tuomio oli 5 vuotta vankeutta metsäkaupoista. Niinivaara kertookin, miten todistajien lausunnot eivät vaikuttaneet keneenkään mitenkään vaan istunnot jatkuivat aivan kuin todistajat eivät olisi sanoneet mitään.

Niinivaaran kirjoittamistapa on mukava. Vaikka kirjoittaja pitää joitain asioita Venäjällä omituisina, hänestä on jotenkin suorastaan sympaattista, että venäläiset itse eivät pidä, ja näitä juttuja kirjassa on useita.

Venäläisten omituista suhdetta politiikkaan ilmentää suoranaisena arkityyppinä Ljudmila Romanova, ensikertalainen duumanvaaliehdokas vuonna 2011 Yhtenäisen Venäjän listalta, vaikkakin puolueeseen kuulumattomana. Mutta eipä puolueeseen kuulu itse Putinkaan. Venäjällä on tapana perustella vaalien alla Putinin taakse 'kansanliikeitä', ja näiden duumanvaalien yhteydessä kansanliike oli nimeltään Yleisvenäläinen kansanrintama. Edellisiin duumanvaleihin oltiin perutettu Putinin puolesta -kansanlike. Toimittajan kannalta omituista oli, että kansanliikeiden jäsenet olivat hämmästyttävän haluttomia edistämään liikkensä asiaa, vaikka toimittajat oikein tarjotumalla tarjoutuivat kirjoittamaan heistä. Selitys tähän on siis se, että kyseessä eivät ole oikeat kansanliikkeet, joiden asiassa niihin kuluvat kansalaiset ovat sydämellään mukana, vaan vallanpitäjien organisoimat palkatulla henkilöstöllä toimivat pr-järjestelyt, joilla pyritään antamaan vaikutelman kansanvallasta.

Niinivaara kertoo edellä mainitun Romanovan huomauttaneen useaan kertaan, ettei hän ole puolueen jäsen, sillä puolueet ovat politiikkaa ja silkaa rikollista toimintaa alusta loppuun. Tästä syystä Yhtenäinen Venäjä oli erillisen Yleisvenäläisen kansanrintamankin perustanut - ettei sotkeennuttaisi likaiseen politiikkaan. Ja vastaavasti koska Putin ei ole Yhtenäisen Venäjän jäsen, vaikka onkin sen johtaja, Putin on politiikan ulkopuolella ja siksi arvostettava henkilö. Ja kaiken tämän Niinivaara siis kirjoitaa antamalla Romanovasta hitusen höpsön kuvan, jota tekisi mieli nimittää karkatyyriksi, ellei karikatyyri olisi hiukan liian kova sana.

Kuvaus Romanovan epäpolittisesta poliitisesta ajattelusta jatkuu seuraavalla tavalla: "Hänestä oli hyvä, että Putin palaksi presidentiksi. Romanovan mukaan oli jo tuolloin selvää, että Putin olisi seuraava presidentti. Medvedev voisi sitten vuorostaan olla pääministeri. Ei, Romanova ei nähnyt tässä järjestelmässä mitään ihmeellistä." Romanova suorastaan väittää, että Europpa on krisissä juuri siksi, että siellä hallitukset vaihtuvat alituiseen, joka vaaleissa.

Ja sitten Niinivaara kertoo maakunnista vaalivalvojiksi lähetetyistä nuorista, joilla ei ole pieneintäkään aikomusta valvoa mitään vaaleja, minkä oli ottanut lukuun heidän ryhmänjohtajansakin. Kunhan oltiin lähdetty reissuun Moskovaan.

Vaaleissa olisi kyllä ollut valvomista, sillä monilla alueilla vuoden 2011 duumanvaaleissa Yhtenäisen Venäjän kannatusprosentit olivat hämmästyttäviä tasalukuja kuten 50%. Tasaprosentit olivat 2000-luvulla kasvaneet kaiken aikaa vuoteen 2011 asti, ja jostain syystä mitä korkeampi äänestysprosentti alueella oli, sitä suuremman äänimäärän Yhtenäinen Venäjä sai. Äänestystuloksia rukattiin vähän nin kuin hyvää hyvyyttään, sillä arveltiin hallinnon ylimmän tason ilahtuvan parannelluista tuloksista, ja varmaan se ilahtuikin.

Erityisen kiinnostavat olivat Medvedevin voittamat persidentinvaalit, sillä niissä kolmasosassa äänestysalueista äänestysprosentti oli presiis 85%, ja Medvedev sai niissä 84,1% äänistä. Hienostuneimpia tapoja tällaisiin tuloksiin pääsemisessä ovat antaa yhdelle äänestäjälle useampia äänestyslippuja, toisten puolesta äänestäminen ja useaan kertaan eri paikoilla äänestäminen, mikä tapahtuu siten, että äänestäjiä kuljetetaan vaalihuoneistosta toiseen äänestelmässä erilaisilla henkilöllisyyksillä. Joskus on reippaasti pistetty vaaliurniin äänestysliput jo valmiiksi ennen äänestystä. Ja voihan sitä kirjoittaa äänestystuloksen numerot haluamikseen täysin äänestystuloksesta riippumattakin, sen kun ottaa kynän käteen ja kirjoittaa.

Ukrainan tilanteen suhteenkin kirjasta sai valaistusta, sillä Niinivaara kertoo, että Ukraina ei oikeastaan ole venäläisille ulkomaa sillä sinne ei tarvita ulkomaanpassia. Vuonna 2012 Venäjä solmi tuliliiton Valko-Venäjän ja Kazakstanin kanssa ikään kuin olisi synnyttämässä Neuvostoliittoa uudelleen tänä Euraasian unioina.

Taustalla tässä on kuulemma Lev Gumiljovin teorisointi. Heppuun suhtaudutaan Venäjällä vähän nyreästi, ja eräskin tutkija totesi asiasta kyselevälle Niinavaaralle, että Gumiljov oli vähän hullu, mies parka, vaikka Gumiljovin neuvostovallan aikana kokemat 14 vuotta vankilassa ilman omaa syytään sälittävätkin tutkijaa. Gumiljov päätyi vankilaan lähinnä vanhempiensa vuoksi. Nämä sattuivat olemaan Anna Ahmatova ja Nikolai Gumiljov. Solomon Volkovin Pietari-kirjan mukaan Ahmatovan/Gumiljovin runoilijapariskunnan perhe-elämä ei edes vallankumouksen ihanteellismman loiston ja akmeismin kukoistuksen päivinä ollut minkään perhemyytin mukaista, joten voi olla, että Lev Gumiljovia lyötiin silkkaa boheemiutta laimin jo aivan lapsenakin eikä vain sitten, kun hänet suljettiin tyrmään.

Gumiljovin ajattelua Niinivaara selittää nojaten Christer Pursiaisen teokseen Venäjän idea, utopia ja missio. Siispä luin Gumiljovia käsittelevän kohdan Pursiaisen kirjasta, jossa on teoriaa esiteltu oikein kiharaisin käppyröin. Kiinnostava piirre teoriassa on se, että Gumiljov katsoo pienemmistä etnoksista koostuvien superetnosten muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden käyttäytymisstereotypioiden perusteella eikä esimerkiksi yhteisen historian, uskonnon tai muiden kulttuuripiirteiden takia.

Gumiljovin superetnokset kehittyvä alkaen luovasta kipinästä, mistä käyrä nousee jyrkästi. Olisiko käppyröiden korkein alue, akmaattinen vaihe, nimetty vanhempien edustaman akmeismi-nimisen runouden suunnan mukaan? En tiedä, mutta tämän jälkeen käyrä alkaa laskea epätasaisesti sisältäen ajoittaisia pienehköjä nousuja ja laskuja. Kokonaisuudessaan yhden superetnoksen ikä on kuulemma jotain 1500 vuotta, mitä yleensäkin pidetään sivilisaatioiden keski-ikänä, paitsi että Gumiljov kieltää juuri tämän sivilisaatioaspektin ja korostaa käyttäytymismalleja.

Prosessia pitää yllä passionaarisuus, joka ilmenee ihmisryhmissä, joilla on intoa ja taipumusta toimintaan. Tässä kohden melestäni on jonkinlainen ristiriita Putinin käytännön johtamisen kanssa. Nimittäin Niinivaaran mukaan Putinista olisi mukavaa, jos Venäjä olisi demokraattinen, siellä ei olisi korruptiota, lakeja noudatettaisiin ja yritteliäisyys vallitsisi, mutta ongelma on se, että kaikki tämä ei saisi saada sellaista muotoa, jota juuri hän ei erikseen tahdo. Niinpä hän manipuloi järjestelmää ja käyttää siitä nimitystä ohjattu demokratia, ja tämähän estää kaiken passionaarisen toiminnan. Vai?

Niinivaara ei korosta tätä, mutta eilen televisiossa tulleessa Carrén dokumentissa Tsaarin paluu Venäjälle kiinnitettiin huomiota siihen, että Putin on vaikeuttanut pienten ja keskisuurten yritysten elämää ja että yritystoiminta Venäjällä hiipuu. Miten hän näihin toimiin on päätynyt, kun hän myös sanoo, että tähän asti ne, joilla on ollut luonnonvaroja, ovat pärjänneet niillä, mutta jatko tulee riippumaan ihmisistä ja heidän älystään? Eli Gumiljovin terminologialla passionaarisuudesta. Miten ihmisten äly tulee superetnoksen käyttöön ilman yrittämistä? Ilmeisesti jollain mystisellä tavalla, sillä konkreettinen yritys luoda Venäjälle modernia yritystoimintaa, Medvedevin lempilapsi Skolkovo-säätiö, on joutunut juridisiin vaikeuksiin. Säätiön pyrkimyksissä kehittää Venäjälle korkean teknologain start up -yrityksiä on avustanut suomalainen Pekka Viljakainen. Epäilemättä todetut väärinkäytökset ovat todellisia  -  väärinkäytökset Venäjällä ovat yleensä todellisia, sekä todetut että salatut väärinkäytökset. Yhtä kaikki, säätiö ja Medvedev ovat menettäneet maineensa ja kenties toimintaedellytyksensä. Vaikuttaa jopa siltä, että Medvedeviä ollaan ajamassa ulos vallan ytimestä, epäilemättä osin siksi, että hän on ollut kannustamassa älykästä väkeä menestyksekkääseen yrittämiseen aloilla, joita keskusjohdon on vaikea kontrolloida. Putin ei noin ylimalkaankaan välitä älyköistä eikä keskiluokasta, ja teknologiayrittämisessä ne ikävästi yhdistyvät.

Minä pikkuisen ymmärrän Putinia tässä, en vain omaa luddiittiuttani vaan juuri tuon Gumljovin teorian avulla. Gumiljov nimittäin väittää, että eurooppalainen (eli länsimaalainen) superetnos on 700 vuotta euraasialaista (eli venäläistä) superetnosta edellä, ja Gumiljovin mukaan eri superetnoksia on mahdotonta sovittaa yhteen. Pursiainen kirjoittaa teoksessaan Venäjän idea, utopia ja missioa seuraavasti: "Mekaaninen siirtyminen länsieurooppalaiseen kayttäytymismalliin ei tuo mitään hyvää. Koska Venäjän superetnos on paljon nuorempi, ei voida eikä tulekaan vielä pyrkiä samanlaiseen hyvinvointiin. Lännessä on kehittynyt teknologia, mutta parhaassakin tapauksessa Venäjän kääntymisestä läntiseen superetnokseen seuraisi täydellinen sulautuminen ja traditioiden tuhoutuminen."

Tämän sinetöi venäläisiin viime vuosisadan myllerrysten seurauksena iskostunut epäluuloinen suhtautuminen muutoksiin. Muutoksista ei venäläisen käsityksen mukaan seuraa ikinä muuta kuin riesaa. Varsinkin hurmosmainen 90-luku osoittautui itkuksi pitkästä - tai lyhyestä - ilosta, ja Venäjän tajuntaan jäi Neuvostoliiton hajottua itämään pakkomielle imperiumista vahvoine johtajineen ainoana tapana pelastaa edes jokseenkin vakaa arkielämä.

Ja tosiaan, Putinilla on ollut selvästi edullisia vaikutuksia Venäjän kansan elämään. Viinajuonti on vähentynyt. Tässä kirjassa tosin väitetään, että kioskeissa ei myydä enää alkoholia lankaan ja että kaupoissa myynti loppuu jo alkuillasta, tai ainakin näin kuulema on Kirovissa. Tämä ei kyllä pidä paikkaansa vaikkapa Pietarissa, ei ainakaan pitänyt vielä viime kesänä. Sen sensijaan olen huomannut, että huoltoasemilta ei saa minkäänlaisia alkoholipitoisia juomia.

Kuten jo alussa totesin, tässä on kirjassa suhtaudutaan venäläisiin vähän höpsöinä höpönassuina, vähän kuin ruotsalaiset. Olen kenties itse syylistynyt tällä blogilla samaan sävyyn, tietenkin paljon merkityksettömämmässä mittakaavassa, sillä minähän en ole mikään Venäjän asiantuntija, sus siunatkoon, ja olen kirjoitellut lähinnä venäjänkarjalaisesta pytinkidesignista ja hyötypuutarha-arkkitehtuurista, kun taas Niinivaara taitaa tätä nykyä olla Suomen Pietarin-pääkonsulaatin lehdistövirkamies. Yhtä kaikki, tämä sävy on alkanut pelottaa minua, ja kaduttaakin omissa sepustuksissani. Se kun on osoittautumassa - mitenkä sen nyt sanoisi - ylioptimistiseksi, varomattomaksi, huonoksi ennakointikyvyksi…

Mutta kelpo kirja. Raskaasta asiasta huolimatta sopii bed side readingkiksi. Kun kirja oli minulla sängynpäällä pistäytessäni pikkulassa, isäntä oli ryhtynyt lukemaan sitä, naureskeli haltioissaan ja ehdotti, että enkö minä voisi lukea jotain muuta. (4.4.2014)