Merian ja kumppanit

Nurminen, Marjo T. Tiedon tyttäret - Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen. Porvoo 2008.

Tämä Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret on jälleen niitä kirjoja, jotka olisi ehkä voinut aikaisemminkin lukea, mutta saattaa olla, etten olisi lukenut tätä nytkään, ellen olisi tässä pitkästä aikaa innostunut Maria Sibylla Merianista.

 
Kokonaisuutena ottaen tässä on tietenkin kammottavaa joutua havaitsemaan, mikä on ollut naisen asema. Minä olen tunnetusti ankara feministi, mutta toisaalta, pitääkö naisten ollakseen miesten kanssa tasa-arvoisa, haluta haluamalla miehisiä tieteellisiä uria? Esimerkiksi tässä kirjassa on hiukkasen sellainen sävy, että pitää.
 
Yhtä kaikki, silmäänpistävän moni tässä kirjassa esitelty tieteessä ansioitunut nainen ei tosiasiassa ole ollut luovassa asemassa vaan pikemminkin muistiinpanojen tekijänä tai miehen keräämään aineiston järjestelijänä tai tekstin muokkaajana. Tällainen oli esimerkiksi Ranskan suuren vallankumouksen pyörteissä kovia kokenut Marie Paulze Lavoisier (1758-1836), joka ei miehensä mestauksen jälkeen puuttunut enää ikinä kemiaan.
 
Pahimmilaan älykäs nainen on ollut kuin sirkuseläin, joka ei sitten ole lopulta muuta pyytänyt kuin päästä rauhaan oppineisuudestaan. Tällainen oli matemaattinen nero Maria Gaetana Agnesi (1718-1799), joka antautui viimein uskonnon harjoittamiseen ja hyväntekeväisyyteen ja päätyi unohdettuna köyhien yhteishautaan.
 
Vaikka nainen olisi ollut hyvä nimenomaan naisten elämänpiiriin kuuluvassa asioissa kuten Louise Bourgeois (1563-1636) synnytysopissa, hän saattoi joutua miehisen kateuden kohteeksi. Bourgeoisin uransa tuhottiin, koska miespuoliset lääkärit kokivat hänet kilpailijakseen kuninkaallisten synnytysten arvovaltaisissa tehtävissä. 
 
Mitä varhaisempaa historialliseen hetkeen älyn sisältävä xx-kromosomistolla varustettu geeniperimä sattui syntymään, sitä kovempi kohtalo. Ja joskus kovan kohtalon sinetöivät kristityt, joista vähintään puolet on aina ollut itsestään perkeleestä. Kristityt munkit nimittäin silpoivat hengiltä Hypatian (n. 370-415), aleksandrialaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän, vuonna 415, ja tässä heillä oli takapirunaan Aleksandrian arkkipiispa Kyrillos.
 
Jokseenkin itsenäisenä sielunsa voitaneen pitää Laura Bassia (1711-1778), fyysikkoa, mutta hänenkin asemansa perustui arvovaltaisten miespuolisten suosijoiden tukeen. 
 
Täysin itsenäinen sielu ja siksi suurin ihmiskunnan historian naisista on Maria Sibylla Merian (1647-1717). Hänen persoonassaan ainoana minkään sukupuolen edustajana koskaan yhdistyivät luonnontiede ja kuvataide tavalla, jossa kuvat selittivät tutkimustuloksia siten, että kuva ei vain sano samaa asiaa toiseen kertaan vaan kuva tuo asiaan oman maailankatsomuksellisen, tulkinnallisen lisänsä, joka voi olla totuudellisuudessaan rajumpi kuin itse tieteellinen väittämä. Maria Sibylla Merian oli täysin itsenäinen eikä kysellyt lupia yhdelläkään mieheltä ja maksoi tutkijanurastaan noihin aikoihin erittäin harvinaisella avioerolla, jossa luovutti suuren isänperintönsäkin ex-miehelleen. Niinpä hän sitten joutui keräämään varat Surinamin tutkimusmatkaansa aivan erikseen.
 
Merian rahoitti myös kirjojensa painattamisen itse, joten tieteellisen ja taiteellisen älyn lisäksi hänellä oli liikenaiskykyjä.
 
Sveitsiläis-saksalais-hollantilainen Merian kasvatti kaksi tytärtäänkin rohkeiksi kosmopoliiteiksi. Näistä Dorothea asettui ennenpitkää Pietariin Keisarilliseen tiedeakatemiaan, missä tuli työskentelemään lopun elämänsä - tästä syystä hänen äitinsä jotkut tärkeät työt sijaitsevat edelleen Venäjällä.
 
Marjo T. Nurminen vain on valitettavan huono kuvan lukija eikä siksi oikein osaa selvittää,  mikä Maria Sibylla Merianista tekee Maria Sibylla Merianin. Se nimittäin ei ole vain hyönteisten muodonmuutoksen oivaltaminen tai hyönteisten esittäminen niiden käyttäminen ravintokasvien kanssa. Kyse on täsmällisestä mutta samaan aikaan barokkisesta kuvallisesta ilmaisusta, jossa on kaiken aikaa läsnä syntymän ja kuoleman dramatiikka. Muotoja ei ole meikäläiseen ihanteiden mukaisesti virtaviivaistettu tai pelkistetty ikään kuin puhtaammiksi, lähemmäs ihannemuotoaan, vaan rösöjä ja ruttuja on erityisesti korostettu, ja näin jokaikisessä kuvassa on barokkinen runsaus valloillaan.
 
Merianin materiaalintaju on ilmiömäinen, ja tätä on korostettava, sillä hänen käyttämänsä tekniikka, syväpaino, on siihen tarkoitukseen kohtalaisen vaivalloinen. Ei yhtä vaivalloinen kuin aiemmin käytössä ollut painokuvanvalmistamisen tekniikka puupiirros, mutta ehdottomasti vaikeampi kuin tuleva litografia, sillä niin sanoakseni kädenjäljen matka kuparilevylle tehtävästä paperille painuvaan on pitkähkö. Toiaalta kuparikaiverruksissa haaste eli yritys lisäsi juuri näiden painokuvanvien materiaalintuntua. Se nimittäin on näissä kenties jopa parempi kuin malleiksi tehdyssä akvarelleissa.
 
Nurminen kirjoittaa, että liskot olisivat Merianin kuvissa lähinnä koriste-elementtejä. Se on  pieleen väitetty. Ne ovat kuvissa lisäämässä runsautta ja tuomassa kuvaan vielä yhden erilaisen materiaalin, jota vasten hyönteiset eri kehitysvaiheissaan voivat erottua aineellisuudessaan aivan omikseen ja ainutlaatuisikseen.
 
Meriania voi pitää myös informaatiografiikan uranuurtajia, sillä kuvasi samaan kuvaan ötököiden muodonmuutoksen kaikki vaiheet. Oikeastihan hyönteiset eivät ole yhtäaikaa nähtävillä niin munia, toukkina, koteloita kuin aikusina.
 
Vaikka Nurminen ei pysty minun mielestäni tekemään täyttä oikeutta Maria Sibylla Merianille, monessa muussa suhteessa tämä on todella valaiseva kirja. Lukuisista tällaisista minulle aiemmin hahmottumassa jääneistä asiakokonaisuuksia mainittakoon vaikka se, miten Nurminen kuvaa antiikin ja keskiajan tiedonmuodostamisen prosessia. Hän kertoo Wilbur Knorriin viitaten, että noihin aikoihin tieto kehittyi vuosisatoja kestäneessä kollektiivisesta prosessissa, jossa oppineet kirjoittelivat omat kommenttinsa sekaan kopioidessaan aiempien oppineiden kirjoja. Mainittu Knorr on vertaillut lukuisia eri versioita tietyistä matematiikkaa käsittelevistä teksteistä pyrkimyksenään erottaa tekijät, jotka viittaisivat jotenkin po. teosten alkuperäisimpiin versioihin, jota ei sellaisinaan siis ole säilynyt vaan vain erilaisina kommentoituina kopioina.
 
Hieno systeemi. Pitäisi saada uudellen käyttöön, mutta ei saata onnistua meikäläisissä tekijänoikeusoloissa.
 
Mutta onhan tässä ollut iso tietomäärä popularisoitavana yhtenäisen muotoon. Arvostan tätä kovasti. Yhtenäisessä tyylissä tosin on ehkä onnistuttu liiankin hyvin, sillä ainakin tällaisella nopealla lukemisella tuntuu, että kaikki naishahmot on käsitelty niin samanlaiseen tapaan, etteivät nämä oikein erotu toisistaan. Ja populaaria kirjallisuutta nyt luetaan nopeasti.
 
Jos vikoja oikein etsimällä etsii, niin voisi mainita aika kovaotteisen kuvien käsittelyn. Värit ovat melko reippaat. En myöskään pidä tavasta, jolla joitain kuvia kuten Hildegard Bingeniläisen maailmankaikkeuden maaleja on syvätty. Sivun 85 astrolabin kuvasta sanotaan kuvaluettelossa, että se olisi valokuva. En ole varma, onko kuva noin rajun käsittelyn jälkeen enää valokuvaksi määriteltävissä. (25.2.2013)