Kulttuurin heikkous

Ohler, Norman. Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä.

Tämä kirja, Norman Ohlerin Soluttautujat, edustaa sitä uutta ja ainakin kirjailijoiden keskuudessa suosittua, minun mielestäni sangen vastanmielistä kirjallisuuden lajia, josta käytetään nimitystä faktio. En ymmärrä koko asiaa, tätä toden ja fiktion sekavaa sekoittamista, enkä varsinkaan, että tätä harrastetaan nyt, kun totuuden ja kaiken maailman hörhöilyn välinen ero muutenkin on ihmisten mielissä häilyvä. Itse Ohler pitää kirjaansa muka tietokirjana ja puolustelee Alkusanoissaan tätä sillä, että hän on pannut sellaisen pikkuisen viitenumeron kaikkiin sellaisiin kohtiin, jotka perustuvat johonkin lähteeseen erotukseksi kaikesta muusta, mikä on sitten hänen omaa sepitettään. Tietokirjan määritelmä on minulle kuitenkin vain ja vain se, että kaikki kirjoitettu perustuu lähteisiin.

Kirjoittaja ilmoittaakin, että hän teksi paljon mieluummin romaaneja ja elokuvakäsikirjoituksia, ja lohdutukseksi hän on sitten sijoittanut kirjaansa "tietokirjaksi" sangen silmäänpistäviä naintikohtauksia.

Mutta näillä mennään, vaikka minä en sattunutkaan tykkäämään tyylistä.

Tässä kirjassa kuitenkin kuvataan Saksan Kolmaanen valtakunnan vastaista vastarintaa toisen yhteiskuntaluokan näkökulmasta kuin aiemmin esittelemässäni Hans Falladan romaanissa Yksin Berliinissä, jonka päähenkilöt olivat työväenluokkaa. Soluttautujissa näyttämänä on edelleen Berliini, ja mutta toimijoina nyt sen vanha yläluokka, niin sivistyneistö, aatelisto kuin sotilasylimystökin. Päähenkilö on Harro Schulze-Boysen, Saksan laivaston luoneen von Tirpitzin perillinen, periaatteessa oikeasti elänyt nuori mies, joka on uskonut voivansa jo natsien jöötä pitäessä vuonna 1933 pitää yllä erilaisten näkemysten foorumia, lehteä nimeltä Gegner. Ja hän erehtyy. Hän joutuu katsomaan vierestä, kun hänen kanssaan yhtaikaa pidätetty juutalainen toimituksen jäsen tapetaan, ja hänet itsensä pahoinpidellään  samaan syssyyn.

Elämä Berliinissä on tämänkin kirjan mukaan juuri sellaista kuin monessa muussakin yhteydessä, esimerkiksi juuri mahtavassa Babylon Berlin -tv-sarjassa, on kuvattu, eli sangen iloista ja vapaamielistä. Siispä vastarinta jää muun revittelyn jälkoihin, ja menetelmiksi jäävät lähinnä samanlaiset kuin Yksin Berliinissä kirjan Quangereitten postikorttien kirjoittelu: tarroja, lentolehtisiä sun muutta. Vallasväen vastarintaa hajottaa vielä sekin, että upseeristo haluaa pitää vastarintansa bolševismin vastaisena kun taas Harro kulttuuriporukoineen on neuvosomielistä. Tietojen vaihtoa radioitsekin yritetään, mikä olisi ollut potentiaalisesti tehokkainta, jos vehkeet olisi saatu toimimaan, mikä ei nyt sitten onnistunut.  Radiolaitteet olivat kuitenkin olemassa, ja ne muodostuivat ryhmän kohtaloksi. Kaikki teloitettiin.

Kirjassa kuvataan Harron elämäntarinan ohessa oikeastaan aika hyvin minun – siis kaltaiselleni sotimisesta erittäin vähän kiinnostuneelle lukijalle – natsien toiminnan eteneminen. Alku muistutti tunnuksettomine Espanjan sisällissotaan lähetettyine, vihreäpukuisine joukkoineen Venäjän Krimille lähettämiä "vihreitä miehiä", ja muutenkin kirjan kertomukset tuntuvat tällä nimenomaiselle hetkellä, 24.2.2022, erittäin tutuilta. Myös Hitlerin kerrotaan tässä kirjassa uskoneen, että muu maalma, arsinkin Puola, ukaa sitä, ja samoin tässä on uskonut muun maailman uhkaavan itseään Putin.

Silti tänä päivänä Ukrainaan usealta suunnalta hyökänneen Venäjän teot muistuttavat minusta Hitlerin puuhien lisäksi edelleen myös Dostojevskin romaanejaa.


Aivan niin kuin Saksan kansa oli syyllinen sihen, että lähti Hitlerin kelkkaan, samalla tavalla Venäjän kansa on syyllinen siihen, että on päästänyt irralleen oman hirviönsä. Kaikki ne hienot ihmiset, joiden kanssa olen Venäjällä käynyt aikuisen elämäni hienoimmat keskustelut kulttuurista, ovat näin osoittautuneet petollisiksi ja kaksinaamaisiksi, kun eivät eväänsä liikauttaneet, kun heidän hirviönsä hyökkäsi Ukrainaan alkuna samanlaiselle – ellei pahemmalle! –maailmanpalolle, jonka Hitlerikin aikanaan samaan tapaan käynnisti.

Kun natsit olivat teloittaneet Harron, tämän perheelle ei luovutettu Harron ruumista: "Teidän anomukseenne tammikuun 9. päivältä 1943 ilmoitan teille, että omaisuuden takavarikoimismääräys ei merkitse ainoastaan tuomitun omaisuuden tavakarikointia, vaan lisärangaistuksena halutaan myös hävittää tuomitun muisto", kirjoitti Valtakunnan ylimmän sotatuomioistuimen syyttäjä Harron isälle.

On aika vaikea tuhota kenenkään tai minkään muistoa ikuisesti, jos vain on joku, joka haluaa muistaa. Ja Harron suku on muistanut. (24.2.2022)