Krochmalnakatua Jerusalemissa

Oz, Amos. Fima. Hämeenlinna 2012.

Koska olen ollut jo vuosikymmeniä intresseerattu Lähi-idän uskonnoista ja miksen hiukan alueen nykytilasta noin yleensäkin, luin takavuosina pitkän harkinnan jälkeen myös Amos Ozia. Luin Mieheni Mikaelin, ja totesin, ettei olisi pitänyt lukea Ozia edelleenkään. Ozin Mieheni Mikael edusti yksiselitteisesti 'lastenkirjallisutta'. Siinä käsiteltiin kaiken maailma ikävystyttäviä, jo ajat sitten loppuun kaluttuja seksuaalisuuden, parisuhteiden ja identiteettiin ongelmia, joihin ei pitäisi enää tuhlata maailman puita.
 

Nyt tartuin kuitenkin Ozin Fimaan.
 

Se ei ole 'lastenkirjallisuutta'.
 

Se kertoo Fimaksi kutsutusta äärimmäisen rasittavasta kusipäästä, ja kertomuksen näkökulma on tämän päähenkilön, joskaan ei minämuodossa, mikä on ansio.
 

Fima on hiljalleen älynnyt tulleensa vanhaksi Nyt 54-vuotiaana hän hämmästelee, minne hävisi se säkenöivä nuorukainen, joka hän ennen oli, sillä nyt peilistä näkyi vain lihava, suttuinen äijä, joka ei ole saanut elämässään aikaan mitään sitten nuoruutensa päivien. Fiman asunto on jatketta hänen fyysiselle rappiolleen; keittössäkin asui Fiman Trotskiksi nimeämä torakka, kunnes tuli historian ensimmäiseksi torakaksi, joka kuoli likaan.
 

Nuorena Fima on julkaissut yhden runokirjan, joka ainakin Fiman oman käsityksen mukaan oli lupaava. Hän sai läpäistyksi alemman yliopistollisen loppututkinnon ilmeisen hyvin arvosanoin. Sittemmin hän on lopettanut kirjojen lukemisen niiden kirjoittamisesta puhumattakaan. Sen sijaan hän kahlata läpi sanomalehtiä, kirjoittelee niihin juttuja vastaten lähinnä yhden vanhan ystavänsä artikkeleihin ja haaveilee mullistavista poliittisista ratkaisuista, joilla vain hän, Fima, voi kertaheitolla ratkaista Israelin ongelmat. Kaiken kaikkiaan Fima on omasta mielestään maailman älykkäin, järkevin ja oikeudenmukaisin ihminen. Muidenkin näkökulmaa valotetaan, ja muiden mielestä Fima on toivoton itsekeskeinen reppana, jonka ajatukset ja teot eivät kohtaa todellisuudessa.
 

Fimalla on muutama ystävä, joita hän lähinnä käyttää hyväkseen. Hän jotenkin käsittää tämän, ja ainakin hänen entinen vaimonsa yrittää parhaansa mukaan tehdä Fimalle selväksi, että Fima on ihminen, jolla ei ole mitään annettavaa kenellekään, ja siksi hänen pitäisi lakata tekemästä itseään koko ajan tykö. Varsinkin muutaman päivän tapahtumia käsittävän kirjan loppua kohti Fima hiukan hätääntyy tästä, ja yrittää kehittää tapoja, joilla voisi olla hyödyksi ystävilleen, että nämä voisivat paremmin keskittyä hienoihin uriinsa. Itse Fima on jo jotakuinkin tyytynyt siihen, ettei itse saa aikaan mitään.
 

Tavallaan kirja on kertomus siitä, miten Fima joutuu toteamaan olleensa väärässä. Ettei hän tosiasiassa ole se ihminen, joksi on uskotellut itsensa itselleen. Että hän on suuresti yliarvioinut omat kykynsä, ja ettei hänestä ollut eikä tule enää olemaan siihen, mihin kuvitteli. Monillekin varmaan tuttu tilanne. Itse asiassa luulen, että suurin osa kaikesta työuupumuksesta yms. masentuilemisesta johtuu siitä, että ihmiset ovat sortuneet tehtäviin, jotka ovat heille liian mittavia, ja he ovat sortuneet tähän itsensä yliarvioimiseen joko tyhjää ylpeyttään tai ollakseen mieliksi yhteiskunnalle. Fiman kohdalla kylläkin on nIin, että hänen elämänsä on ollut taloudellisesti liian turvattua, että hänen olisi tarvinnut ponnistella.
 

Romaanin kuluessa käy ilmi, että Fima sai jotenkuten koulunsa käytyä, koska hänen isänsä huolehti siitä. Ylipäätään isä järjesteli hänen asioitaan parhain päin kuten tekee edelleenkin. Vielä 54-vuotiaalle Fimalle isä maksaa elatusta ja tunkee seteleitä vaivihkaa tämän taskuihin, joskin Fima käy osa-aikatyössä jotenkin muodon vuoksi. Tätä ei sanota, mutta lukija alkaa epäillä, olivatko tuon kandin tutkinnon arvosanatkin isän ostamat, ja mikä on mahtanut olla isän osuus sen paljon puhutun runoteoksenkin julkisaimisessa. Kun Fimalle oli murrosiässä ilmaantunut finnejä, isä oli sanonut: "Ne katoavat yhdessä yössä, kunhan saat naisystävän. Ellet onnistu löytämään itsellesi naista ennen kun täytät seitsemäntoista, ja on syytä olettaa, ystäväiseni, ettet onnistu siinä, no, siinä tapauksessa minä hommaan sinulle sellaisen." 17-vuotissyntymäpäiväänsä edeltävänä yönä Fima oli puoliksi toivonut isän muistavan, puoliksi toivonut unohtavan, lupauksensa. Isä oli kuitenkin vain vitsaillut.
 

Fimalla ja hänen isällään on erilainen käsitys suvaitsevaisuuden ilmaisemisesta. Hänen alkujaan kemistiksi opiskellut isänsä, nyt keskisuuren, tuottoisan kosmetiikkatehtaan omistaja, tukee taloudellisesti kaikkia mahdollisia tahoja tasapuolisesti. Fiman mielestä tämä on poliittisesti epäjohdonmukaista, mistä hän raivoaa isälleen. Isä tosin on ainoa ihminen, joka ikinä saa Fimalta suunvuoroa. Fiman mielestä pitää vain yksinkertaisesti keskustella asiat läpi ja hakea kompromissia. Tätä mieltä on Fima, joka ei ole koskaan kuunnellut ketään eikä tehnyt ikinä itse yhtäkään kompromissia, vaan ennen kuin toinen on alkanut edes puhua, Fima on alkanut suomia tämän kielioppivirheitä. Tosin hänelle on juolahtanut mieleen, että tämä hänen kielioppivirheiden oikomisensa saattaa olla tyhjänpäiväistä. Samoin hän on tullut ajatelleeksi sitäkin, että hänen isänsä on sentään lahjoittanut edes rahaa asioiden hyväksi, kun taas hän itse ei ole tehnyt muuta kuin allekirjoitellut vetoomuksia.
 

Kuten arvata saattaa, kirja päättyy siihen, että isä kuolee. Fiman ystävät huolehtivat hautajisjärjeselyt kuntoon, sillä Fimahan ei pysy hoitamaan ainoatakaan asiaa. Itse Fima päättääkin ottaa lomaa suremisprotokollasta - ikään kuin hän olisi koskaan noudattanut mitään protokollaa - ja lähtee elokuviin ja nukahtaa sinne.
 

Kaiken tämän seassa kulkee koko Singerin Krochmalnakadun väestö modernisoidussa muodossa. Nokkelaa sanailua, kirjallisuutta, ajankohtaisia kysymyksiä. Ja tietenkin hasidikertomuksia. Kun Singerin varsovalaisjuutalaisten elämää varjostavat vainot ja pogromit, Ozin jerusalemilaisjuutalaisia kalvaa syyllisyys siitä, miten he itse, israelilaiset, kohtelevat arabeja. Väkivalta on läsnä oikeana tappamisena jopa lasten leikeissä, hyvin juutalaisesta muodossa, lukekaapa vain...
 

Mitä on olla juutalainen, vieläpä maallistunut juutalainen, tässä palestiinalaisilta (tosin tässä kirjassa tietenkin sanotaan 'arabeilta') riistetyssä maassa, sitä pohditaan jatkuvasti, eikä säästetä niitäkään piirteitä, joiden takia juutalaisia takavuosina vainottiinkin, eli heidän tavatonta kiinnostustaan taloudellisia etujaan kohtaan. Esimerkki: Fima kuljeskelee illalla juuri sapatin alla kaupungilla, kun kuulee täysin tuntemattoman nuoren sefardijuutalaisen komentavan häntä pukemaan tefillinit ylleen heti paikalla. Mihin Fima vastaamaan, että nopeuttaisiko se Messiaan tuloa nuorukaisen mielestä. Nuori mies selittää, että tefillinit poistavat kehosta saastutuksen ja lian sielusta. Minkä johdosta Fima kysymään, mistä nuorukainen tietää, että hänellä, Fimalla, on saastainen keho ja likainen sielu. Sefardijuutalainen vertaa rituaalien vaikutusta sieluun auton huoltoon, mihin Fima huomauttaa, ettei hänellä ole autoa. "Eikö, ihanko totta? Siinä nähdään, että on totta kun sanotaan: Kaikki tulee taivaasta. Minulla on teille auto. Niin edullista kauppaa ette ole koskaan nähnyt...."
 

Eihän Amos Oz tietenkään ole David Grossman, mutta kyllä tämä kelpo romaani on.
 

Uukunimen naapurimme Jääskeläisen Erkki, nyt jo ikämies, muisteli, että hänen ollessaan seurakuntamestarina normaali kuolinikä oli siinä viidenkymmenen korvilla. Fima on siis ajankohtainen romaani. Siinä käsitellään kohtalaisen uutta ongelmaa, sitä, että viisikymppiset ihmiset sen sijaan että kuolisivat joutuvatkin pohtimaan elämäänsä tavalla, joka oli ennen tuntematon. (7.8.2012)