Uukuniemen historiaa

Paaskoski, Jyrki & Talka, Anu (toim). Rajamaa – Etelä-Karjalan historia I. Keuruu 2018.

Uukuniemi – Rajan halkoma pitäjä. Toim. Uukuniemi-Seuran hallitus. Pieksämäki 1970.

Pari päivää sitten kirjoitin Matti Muukkosen tyttären vuonna 1896 löytämästä 1600-luvun rahoja sisältäneestä rahakätköstä, ja mainitsin, että 1600-luvun alkupuolesta lähdettiin aina vain kiihtyvään tahtiin Uukuniemeltä idän suuntaan, ja suurempana porukkana asetuttiin Tverin Karjalaan siihen hiukan Moskovan pohjoispuolelle.

Niin paljon kuin Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajasta koulussa puhuttiin, sillä ei ollut käytännön elämässä paljonkaan väliä. Etelämpänä jotain rajaa oli, mutta pohjoisempana ei oikeistaan lainkaan, vaan ihmiset elivät ja kulkivat miten tarve vaati.

 

Kustaa Vaasa (1523-1560) sitten kiinnostui valtakuntansa itäosista. Kun samaan aikaan Suomen kulmista kiinnostui myös Iivana Julma (1530-1584), tämä yleinen kiinnostus ilmeni 25-vuotisena sotana (1570-1595). Sen päätteeksi eli Täyssinän rauhassa Ruotsi luovutti sodan aikana miehittämänsä alueet Käkisalmen läänistä Venäjälle.

Rauhaa ei kestänyt kuin 15 vuotta, kun rajaa alttiin taas tarkastella sodan muodossa. Nyt sotaa käytiin myös Uukuniemen maaperällä. Eräs päätösnäytöksistä tapahtui Ristlahdessa 27.7.1614, ja sen lopputuleman seurauksena kuulumme nyt ns. läntiseen kulttuuripiiriin. Ristlahden taistelusta muistuttaa kivipaasi pronsissin reliefein Uukuniemen kirkonmäellä. Stolbovan rauhassa (1617) Käkisalmen lääni Uukuniemineen liitettiin Ruotsiin.

Kustaa II Adolf  (1594-1632) oli kuollut 30-vuotisessa sodassa (1618–1648). Valtaistuimelle nousi hänen tyttärensä (1626–1689, joskin luopui kruunusta 1654), joka jatkoi vanhaa perinnettä jaella sotaherroille palkkioiksi läänityksiä valtakunnan itäosista, vaikka oli jo käynyt ilmi, että systemi ei välttämättä ollut hyvä. Sodan vaatimat lainatkin piti maksaa takaisin, ja niitäkin kuitattiin läänityksillä.

1652 Käkisalmen lääniin kuuluva Parikkala eli Joukio eli Nyyporin läänitys annettiin saksalasisyntyiselle, marsalkaksi vuoden kuluttua ylenevälle kreivi Arvid Wittenbergille. Lahjoitusmaa sisälsi ison osan Uukuniemeä, ja Uukuniemeenhän kuului noihin aikoihin myös osia nykyisestä Jaakkimasta, jotka myös tulivat kuulumaan tuohon kreivikuntaan. Sikäli kun olen oikein tulkinnut eri teoksia, Niukkalan kylä ei kuulunut tähän lahjoitusmaahan.

Lahjoitus käsitti kaiken, mitä alueella oli kuten ihmiset eli talonpojat ja populit, samoin kuin maat ja mannut, pellot, metsät, ja vesistöt, sekä kaikki, mitä alueelle nyt oli kenekin toimesta satuttu rakentamaan niin kuin nyt talot, myllyt ja sen sellaiset, ja nämä periytyivät lahjoitusmaan saaneen suvussa. Ideana systeemissä oli ensinnäkin se, että läänityksen haltija sai kerätä alueelta verot, ja toiseksi hänen arveltiin pyrkivät kehittämään aluetta vaikka sitten vain saadakseen enemmän tuloja. Nyypori oli kuitenkin niin syrjäistä takametsää, etteivät Wittenbergit siellä perskohtaisesti ikinä edes käyneet, vaan asioita hoitivat palkatut virkamiehet. Näin oli monien muidenkin ulkomaalaisten läänitysherrojen laita. Donaation haltijan voutien sun muiden valta ylitti alueella kruunun määräysvallan, missä oli kiusallisetkin piirteensä, koska nämä lahjoitusmaan omistajien palkolliset pyrkivät kaikin keinoin ajamaan paitsi isäntänsä myös omaa etuaan.

Systeemistä kärsivät talonpojat, joilta vaadittiin paitsi verot erilaisina tuotteina ja tuonnemoana rahana, myös päivätöitä sekä palveluja kuten kuljetusten järjestämisessä. Verotaakka oli monen talonpojan mielestä kohtuuton, semminkin kun tuli katovuosia ja nälänhätiä, mutta myös siksi, että sotaväenotot heikensivät elinolosuhteita. Riesaksi tulivat kruunun teiden, siltojen ja sotalinnoitusten rakentamistöihin osallistuminen sekä alueella kulkevan ja välillä pitkäänkin majailevan sotaväen kuljetukset ja muonittaminen.

 

Siispä paikallinen väestö niskuri eri tavoin. Jotkut ottivat jalat alleen jo Stolbovan rauhasta mutta viimeistaan 1630-luvulta (= 30-vuotisen sodan aikana) lähtien. Ruotsin sotatoimien rahoitusvaikeuksista johtuvan talonpoikien riiston takia alkoi kiihtyvä muutto itään päin, missä komento oli vähemmän kova. Mutta sotilaskarkuruuteen esiintyi intressiä sisempänäkin maassa, ja alkoi savolaisten ekspansiivinen muutto itään, siis niille alueille, joista oltiin lähdetty vielä idemmäs. Käkisalmen läänin lisäksi savolaisten mielissä siinsi Inkeri: "siellä talonpoika on vapaa ja tekee töitä suuresta palkasta ja kapasta kauroja viikossa", kerrotaan Paaskosken ja Talkan toimittamassa teokseessa Rajamaa – Etelä-Karjalan historia I.

Joidenkin mielestä tässä muuttoliikkeessä olisi ollut uskonnollisiakin motiiveja, sillä Ruotsissa oltiin toteutettu uskonpuhdistus Kustaa Vaasan aikana. Karjalassa oltiin oltu ortodokseja, mihin oli osaltaan vaikuttanut Valamon luostarin perustaminen nykyiseen Sortavalaan eli kivenheiton päähän Uukuniemeltä. Valamon luostarin perustamisvuosi riippuu siitä, keneltä kysyy, mutta sanottakoon, että se on ollut toiminnassa 1400-luvun alusta.

Mutta eivät sodat Stolbovan rauhaan loppuneet. Muutaman kymmenen vuotta myöhemmin rajan pinnassa käytiin ns. ruptuurisota, jota eritoten pidetään uskonnollisestikin motivoituneena. Muuttoliike kiihtyi entisestään, ja taloja jäi tyhjiksi. Tämä merkitsi sitä, että niistä ei saatu veroja. Jotkut kokonaiset kylät autioituivat. Tällainen oli Uukuniemen Papinniemen ortodoksikylä, joka autioitui nimenomaan ruptuurisodan vuosina 1654–1657, ja tällöin ilmeisesti lähtivät nekin, jotka olivat haudanneet Matti Muukkosen tyttären löytämän rahakätkön.

Kirkonkirjoja on Uukuniemeltä olemassa järjestelmällisesti 1600-luvun puolivälistä lähtien. Niiden mukaan äitini äidinpuoleisen suvun sanottakoon nyt sitten kantaisä Påhl Sihvoin (1647–1697) oli näihin ruptuurisodan aikoihin Uukuniemellä ja pysyi siellä kuin tatti jälkeläisineen, tapahtui maailmanpolitikassa mitä tahansa.

Lahjoitusmaasysteemi oli valtion kannalta sillä tavalla huono, että lahjoitettujen alueiden verot menivät läänitysten haltijoille, joille ne olivat verovapaata tuloa, ja kruunu jäi nuolemaan näppejään. Sitä paitsi talonpojat valittivat lääninherroistaan valtion tasolle, sillä ajateltiin, että loppupelissä se olisi maat lahjoittanut kruunu, joka määräsi. Läänityksiä alettiinkin perua, eli alkoi ns. suuri reduktio.

 

Aateliset eivät olleet välttämättä innokkaita palauttamaan lahjoituksiaan. Nyypori palautui kruunulle 1685, jolloin sen hoito vuokrattiin inspehtori John Törnelle. Niukkalan hovin vuokrasi Paaskoken ja Tlkan mukaan inspehtori Olof Bergh. Talonpoikien tilannetta uusi veronkantaja ei helpottanut. Niskoittelukin jatkui. Ongelmat koskivat yhä useammin sitä, oliko talonpojalla kruunun alaisuudessa taloonsa sukuoikeus (jollainen heillä oli läänitysherrojen aikaan ollut) vai ei.

Suuri Pohjansota/Isoviha vaikutti Karjalan oloihin koko 1700-luvun. Väki pakeni seudulta. Väkeä vaelteli sinne sun tänne, osa palasi ja osa jäi sille tielleen ja aivan uusia tuli tilalle. Näihin aikoihin ilmaantuu maisemiin myös äitini isänpuoleinen suku. Sitä paitsi Uudenkaupungin rauhassa 1721 Käkisalmen lääni jaettiin Ruotsin ja Venäjän kesken, ja Uukuniemi jäi Venäjän puolelle.

Viimemainitussa oli hyvätkin puolensa. Uukuniemeläiset nimittäin innostuivat kaupankäynnistä idän suuntaan. Vietiin voita, tervaa ja halkoja, viljaakin, ja tuotiin venäläisiä halpoja jauhoja. Rahdinajosta muodostui sesonkiluontoista bisnestä, joka saattoi ulottua Pietariin asti. Sehän oli perustettu 1703, ja sen rakennustöihin tarvittiin hirmuiset määrät kaikenalaista materiaalia puutavarasta kiveen. Rakennustöitä alettiin tehdä täysin mitään lupia kyselemättä mm. paremman puoliskoni esi-isän Sipi Koiviston maille, joilla tätä nykyä sijaitsee Eremitaasi. Sipi Koiviston jälkelaisineen liittyikin sitten alueen vapaustaistelijoihin tai terroristisisseihin – minkä näkökulman nyt ottaa – eli ns. kivekkäisiin, jotka siis loppupelissä hävisivät taistelun ja pakenivat Savoon päätyen esimerkiksi viljelemään mansikkaa Suonenjoelle.

Huonona puolena oli se, että Ruotsilta oli jäänyt suuri reduktio kesken. Jo tämän jäljiltä, vaikka muualla Etelä-Karjalan alueella oltiin jo päädytty maksamaan verot kruunulle, reduktion ulkopuolelle olivat jääneet Parikkala ja Uukuniemi, ja tuonnempana Joutsenokin päätyi tilanteeseen, jossa talonpojat kuuluivat veroineen donaation eli lahjotusmaan haltijalle. Kun Uukuniemi sitten jäi Venäjän puolle, talonpoikien muuttooikeutta pyrittiin venäläiseen tapaan rajoittamaan verosaatavien takaamiseksi, eli uukuniemeläiset talopojat tulivat siltä osin lähelle maaorjaa.

Pietari Suuri palkitsi Suuren Pohjansodan aikaan väkeään samalla tavalla kuin Ruotsikin oli aikonaan tehnyt, eli jakeli lahjoitusmaita. Nämä olivat kutenkin jollain lailla määräaikaisia. Ja voi hyvä ihme, se ainoa alue, jolle ei ollut minkäänlaista ajallista kestoa määrätty, oli se Uukuniemen, Kiteen ja Tohmajärven käsittävä, jonka Pietari lahjoitti eukolleen Katariina I:lle. Keisarinnan henkilökohtaiseen käyttöön siis päätyivät uukuniemeläisten ropset.

Edellämainitut donaatiot pyörivät milloin kenelläkin, eikä aina vain yksityihenkilöillä. Esimerkiksi Uukuniemi päätyi 1760 eräälle sotamarsalkalle, joka ei huolinut sitä vaan halusi vaihtaa sen Ruskealaan siinä naapurissa. Uukuniemi palautui siis kruunulle, joka yritti vielä, josko Merikadettikunta suostuisi pitämään Uukuniemen, mutta lopullisesti lahjoitus peruttiin 1792.

Mutta ei se tähänkään jäänyt. Virkamiesten palkanmaksu oli aina vain ongelma, ja tautia pyrittiin jatkuvasti parantamaan samalla lääkkeellä, lahjoitusmailla, mutta 1796 lähtein niistä tehtiin pääsäännöllisesti määräaikaisia, yleensä 12-vuotisia. Tällaisista määräaikaisesti lahjoitettujen alueiden eli arentidonaatioiden verovapaus ei välttämättä ollut aina täydellinen, eli alueelta kerätystä tuloista  saattoi joutua maksamaan itsekin veroa. Arentidonataarit tosin keksivät koota tulonsa talonpojilta päivätöinä, joista ei ikään kuin voinut maksaa valtion kassaan veroa…

Jo ennen kuin Vanha Suomi oltiin 1812 lähtien liitetty Viipurin lääninä Suomen suuriruhtinaskuntaan talonpojat olivat vastoin normeja jo ruvenneet jakamaan tilojaan. Tilat olivat näin pienentyneet, ja talonpoikein piti hankkia sivutoloja, joihin oli kyllä muutenkin jo houkutusta Pietarin suunnalla. Tämä ei miellyttänyt lahjoitusmaiden haltijoita, koska tiloista ei voinut enää saada yhtä paljon veroja kuin ennen. Tämä kaikki johti ennen pitkää isojakoon.

 

Vuonna 1812 oltiin jo vahvistettu, että kruununtalonpojilla oli perinnöllinen käyttöoikeus tiloihinsa, vaikka niitä ei ollutkaan vielä mahdollista ostaa perinnöllisiksi. Välittävä ratkaisu oli, että lahjoitusmaat lunastettiin kruunulle sitä mukaa, kun niiden omistajat halusivat niistä luopua, jolloin niillä tehtiin isojako ja myytiin.

Joten kun pari päivää sitten kirjoitin siitä, miten Emman ja tämän siskon osuudet kruununtilasta oltiin myyty perheen pojille, kyse oli ilmeisesti tällaisesta enemmän tai vähemmän luvallisesti aikoinaan jaetusta kruununtilasta ja sen osien käyttöoikeuksien myynnistä. H on kylläkin jo koonnut aiheesta asiakirjoja, minä vain en ole ehtinyt perehtyä vielä kaikkeen hänen toimittamaansa aineistoon...

Isojako eteni epätasaiseen tahtiin, mutta tilojen ostot omiksi yleistyivät 1860-luvulta lähtien. Donataarien ja talonpoikein välillä alettiin tehdä suoraankin kauppoja, joista ensimmäinen ilmeisesti tehtiin Virolahdella 1830-luvulla. (24.7.2020)

 

Pietari, Uukuniemen esikaupunki

 

Jo viimeksi Uukuniemen historiasta kirjoittaessani totesin, että näillä main kiinnostus työlääseen maanviljelykseen väheni sitä mukaa kun Pietari kasvoi. Virikkeellisemmäksi puuhaksi vilkaille karjalaisille osoittatui mm. rahdinajo, eli kun Pietaria alettiin 1703 rakentaa, sillä tarvittiin rakennusmateriaaleja sekä elintarvikkeita, joita eteläkarjalaiset alkoivat sinne toimittaa sekä rahan että seikailutten saamiseksi. Pietarin porteille alettiin ajaa myös karjaa, joka vasta siellä teurastettiin.


Syntyi voisaksojan bisnesmiesryhmä. Voin vienti tuli talonpojille luvalliseksi 1842, mutta sitä oltiin viety jo aiemminkin. Voisaksat eivät suinkaan ruvenneet itse sitä voita tuottamaan, vaan he haalivat sitä kasaan Savoa ja jopa Ruotsia myöten perustaen välivarastoja mm. Kesälahdelle, Lahdenpohjaan ja Lappeenrantaan. Näistä sitten talvisin vedettiin jopa 30-40 miehen ja hevosen reikiletkoissa voikuormia Pietarin markkinoille. Voita kuljetettiin myös Laatokalta Nevaa pitkin.

Parikkalassa muodostui yksi kerrassaan erikoinen ammattikunta, nimittäin nokikolarit. Vuonna 1869 Pietarissa oli yhteensä 176 nuohoojaa, joista 62 prosenttia oli kotoisin Parikkalasta.

Pietariin myös muutettiin ahkerasti, ja Etelä-Karjalassa Pietariin muuttajien ykköspaikkaa pitivät hallussaan parikkalalaiset – uukuniemeläiset tulivat heti kakkosina. Huippuvuodet olivat 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. 1880-luvulla muuttoliike alkoi hiipua epäilemattä suomalaiskansallisten aatteiden levitessä. 1880 oltiin jopa perustettu Sortavalan seminaari rajaseutujen 'suomalaistamiseksi', jos kohta venäläiset perustivat heti perään ns. venäläistämiskouluja päinvastaisessa tarkoituksessa; niiden heikkous kylläkin oli se, että opetus oli venäjäksi, mitä kieltä lapset eivät ymmärtäneet. (30.7.2020)