Kun lämpimintä on lumi

Pamuk, Orhan. Lumi. EU 2004.

Luin juuri hyvin, hyvin epätoivoisen kirjan, Orhan Pamukin romaanin Lumi.

Tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alkuun ja kirjailijan kotimaahan, Turkkiin, ja siellä johonkin kaukaiseen ja tasaiseen tahtiin köyhtyvään vuoriston pikkukaupunkiin nimeltä Kars. Sinne tuo alkavan lumimyrskyn viimeinen juna saksalaistuneen, Istambulissa vasemmistolaisen opiskelijanuoruden viettäneen, itseään runoilijana pitävän miehen, Kan. Hän tulee vanhan lemmittynsä tavatakseen, mutta myös siksi, että hänen kaverinsa oli käskenyt selvittää Karsissa tapahtuneita itsemurhia, joita olivat tehtailleet tytöt, jotka kieltäytyivät riisumasta huivejaan eli jotka ovat luopuneet Atatürkin maallisista ihanteista. Turkkiin Ka on palannut Saksasta myös äitinsä kuoleman tähden.

Osoittaakseen synnyinmaalleen, miten hyvin hänellä on Saksassa mennyt, hän on Saksasta lähtiessään ostanut hienon tuhkanharmaan ulsterin. Sen hänelle myi tavaratalossa mies, jonka rintapielen nimilapussa luki Hans Hansen.

Samassa lumimyrskyn alun viimeisessä junassa on saapunut myös teatteriseurue, sekin Kan kaltaisista elähtäneistä ellei suorastaan epäonnistuneista tähdistä koostuva, ja kas, seurue suorittaa tässä lumeen suljetussa pikkukauungissa sotilasvallankaappauksen. Tämä ei ole ollenkaan niin kummallista kuin länsimisesta lukijasta kuulostaa. Paikallinen sanomalehti on jopa latonut vallankaappauksesta jutun jo ennen kuin se on ollut edes pilke suorittajiensa silmäkulmassa, ja näin uutinen onkin sitten painetuna valmiiksi jo illalla ollakseen aamulla jaeltavassa lehdestä. Kakin nostalgoi, miten lapsuudessa oli kotona ollut niin mukava yhteenkuuluvuuden tunne aina sotilasvallankaappausten aikaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö syntyisi ruumiita – totta kai porukkaa tapetaan, eihän se muuten olisi sotilasvallankaappaus, ja ruumiit nimenomaan kohottavat tunnelmaa.

Mutta mitä vallankaappauksella ajettiin? Seuraavana päivänä Ka joutuu hämmästelemään: "Oli aivan kuin nämä työttömät nuoret eivät olisi ollenkaan huomanneet, että sotilasvallankaappaus oli tehty kurdinationalisteja  ja uskovaisia vastaan, jotka olivat voittamassa kunnallisvaalit. He käyttäytyivät kuin kuin kaikki se, mitä Karsissa oli eilisillasta asti tapahtunut, olisi toteutettu jotta työttömyys ja moraalittomuus saataisiin kuriin ja heille löytyisi töitä".

Kaikki tietävät, että kaupunki on lumen saartama vain muutaman päivän, ja kun liikenneyhteydet saadaan taas auki, paikalle tulee oikea armeija ja vallankaappausbileet lopuvat. Mutta siihen asti valloillaan on ikään kuin inhimillisen heikkouden juhlat: petosten, valanhimon, pikkumaisuuden, valehtelun ja väkivallan karnevaali. Eritoten kaikenlaisesta toistensa kavaltamisesta tulee urheilulaji, mutta koska kaikki ovat tottuneet tähän, sillä ei ole väliä, ja ihmiset tunnistavat helposti, kuka on kulloisesakin tapauksessa petturi.

Ka tulee imaistuksi mukaan, ihan vilpittömästi. Hän valehtelee, että hänellä on Hans Hansen -niminen kontakti saksalaiseen korkeatasosiseen lehteen, jonka kautta saadaan julkaistuksi julkilausuma. Hän valehtelee muinaiselle lemmitylleen ja kavaltaa tämän siskon rakastajan niin että rakastaja tapetaan, ja hän huijaa lemmittynsä islamistisiskon pajastamaan päänsä ja ampumaan teatteriseurueen johtajan. Viime mainitusta onnistutaan jälleen uutisoimaan etukäteen paikkakunnan lehdessä, sillä seuravan aamun painos on hyvissä ajoin illalla jo ennen murhan tapahtumista toimituksen ikkunassa niin että väestö osasi sännätä paikalle teatteriin tulevaa murhaa katsomaan.

Ka osoittautuu samanlaiseksi huijariksi ja kavaltajaksi kuin kaikki karsilaiset, manipuloivaksi ja kateelliseksi simputtajaksi, joka viis veisaa muille aiheuttamastan hirmuisesta vahingosta kunhan saa itselleen pienen tyydytyksen jostain toisarvoisesta. Kun Kan ystävä, tämän romaanin kirjoittaja-minä,  rupeaa Kan kuoleman jälkeen selvittämään tämän elämää – Kan nimittäin ampunevat hänen kavaltamansa islamistin kaverit Saksassa – Kan elämänsisällöksi Saksassa paljastuu lähinnä pornovideoitten katselu. Yhtään kirjaa hän ei ole julkaissut.

Kun lemmityn sisko ja teatteriseurueen ja siis myös vallankaappauksen johtaja esiintyvät näyttämöllä kohtauksessa, jossa teatteriseurueen johtaja tulee tapetuksi, keskustellaan myös niistä alussa mainituista islamistityttöjen itsemurhista. Kan lemmityn sisko väittää, että huiveistaan kiinni pitäneet tytöt ovat tappaneet itsensä ylpeydestä. Lemmityn siskon mukaan miesten itsemurhat puolestaan johtuvat siitä, että heillä ei ole enää toivoa voittaa, joskaan minä en täysin ymmärrä, miten se eroaa ylpeydestä.

Kun kertoja-minä poistuu tutkimusretkeltään Karsista Kan jäljillä, hän itkee junassa. Sitä, miten kaikki on kaupungissa ennallaan eikä mikään tule koskaan muuttumaan. Yksi kertoja-minän tapaamista, Kan tunteneista henkilöistä pelkää, että kaupunkilaisista kerrotaan ulkopuolisille herttaisina höppänöinä. Niin ei todellakaan käy. Kaupunkilaisissa ei ole mitään kansankomediatyyppistä herttaisuutta. On vain heikkouden julmuutta, jonka kanssa ihmisten on pakko elää, jos elää ylipäätään haluavat. Välillä kaiken ehkä peittää nostalgista lumoa säteilevä lumi "kuin vanhassa sadussa", kuten kirjassa moneen kertaan todetaan. (27.3.2022)