Keinotodellisuudet vs. reaalimaailma

Pausch, Randy & Zaslow, Jeffrey. 

Jäähyväisluento. 2009.

Eilen Voimala-ohjelmassa keskusteltiin verkkon vaikutuksesta ihmissuhteisiin.

 

Taustalla vaikuttava kysymys tuntui olevan, johtaako ihmissuhteiden sijoittuminen verkkoon suhteiden pinnallistumiseen ja kenties näiden palveluiden käyttäjien todellisuuskuvan vääristymiseen. Keskustelijoina oli koko joukko kohtalaisen nuoria Facebookin sun muiden sellaisten käyttäjiä, jota vastustivat oletusta, plus Jaana Venkula, joka oli sen kannalla.

 

Nuorista kaikilla muilla paitsi yhdellä näytti jo ulkonäön puolesta olevan joitain hyviä syitä pyrkiä pitämään identiteettinsä netissä näinä ulkonäköä korostavina aikoina. Se yksi, jolla ei ollut näitä syitä, oli kauppatieteiden maisteri ja oman netin käyttöön perustuvan yrityksensä toimitusjohtaja. Hänelle netti oli pelkkä bisnes kun se muille ainakin vaikutti olevan terapiaa, josta oli onnekkaan sattuman kautta tullut heille myös leipäpuu. Ainoa muista keskustelijoista, joista po. bisnestyttö oli vilpittömästi kiinnostunut, oli hänen oikealla puolellaan istunut nuori mies, joka oli tehnyt Taikiin opinnäytetyön verkkopalvelusta, jonka avulla ihmiset voisivat luoda identiteettejään. Ja siitä saa kyllä vielä bisneksen!

 

Nuori mies oli vähän vaivautuneen oloinen, kun toimittajat ottivat tuon opinnäytetyön puheeksi. Poika oli fiksu, ja mitä ilmeisimmin hänelle oli juolahtanut mieleen, että moisessa palvelussa korostuvat ne ongelmat, joihin on törmätty tietoverkoissa jo aikaisemminkin, nimittäin se, että verkosta voi olla vaikeaa saada pois tietojaan. Jos tuollaisen palvelun kautta houkutellaan ihmisiä laatimaan ’pitkälle kehitettyjä’ identiteettejä itselleen, nuo ihmiset joutuvat elämään niiden kanssa lopun ikänsä, ja on luultavaa, että siitä koituu vaikeuksia. Puhumattakaan identiteetistä, joilla ei sitten ole fyysistä pohjaa laisinkaan, eli keksityistä hahmoista, jotka saattavat alkaa elää omaa kenties hyvinkin uskottavaa elämäänsä. Mutta bisnestytön silmissä vilisivät numerot, kun hän laski, paljonko palvelulla tekisi rahaa ennen kuin lainsäätäjä ehtisi iskeä.

 

Venkulan argumentit inhimillisen eksistenssin fyysisestä perustasta olivat kaikessa itsestäänselvyydessä vakuuttavia. Hän propagoi käsillä tekemisen puolesta ja vetosi tutkimustuloksiin, joiden mukaan käsillä tekeminen vaikuttaa aivojen toimintaan. Ihminen kun on aika käsillään tekevä verrattuna muihin eläimiin. Tosin hän akateemiselle ihmiselle anteeksiantamattomalla tavalla ei maininnut lähteitään, ei silloinkaan, kun kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan masennuksen ja käsin tekemisen puutteen välillä on yhteys.

 

Tässä vaiheessa hätääntyi silmin nähden keskustelijoista eräs nainen, ja hän alkoi vuolaasti vakuutella, miten netistä löytyy mitä ihmeellisimpiä käsityöohjeita; hänen vieressään istunut mieshenkilö joutui huomauttamaan, ettei tässä nyt puhuta ohjeista vaan konkreettisiesta tekemisestä, mikä näytti saavan po. naisen kauhun valtaan.

 

Olin juuri ennen Voimalaa lukenut Randy Pauschin (ja Jeffrey Zaslowin) teoksen Jäähyväisluento. Pausch oli tietojenkäsittelyn professori ja virtuaalitodellisuusekspertti, joka on nyttemmin kuollut haimasyöpään, ja Jäähyväisluento perustuu enemmän tai vähemmän hänen viimeiseen, jo pahasti sairaana pitämäänsä luentoon Carnegie Mellon –yliopistossa. Luento oli eräänlainen elämäkerta, jonka hän oli laatinut paitsi silloiselle yleisölle myös näytettäväksi kolmelle lapselleen, jahka nämä kasvavat niin isoiksi, että kiinnostuvat siitä, millainen mies heidän isänsä oikein oli.

 

Pausch oli siis kiinnostunut tietotekniikan viihdesovellutuksista, nimenomaan virtuaalitodellisuudesta. Hän piti Disney Worldistä, ja oli jonkin aikaa Disneyllä töissäkin. Jopa viimeiselle luennolleen hän oli sonnustautunut Disneyllä pitämäänsä paitaan ja Disneyn aikaiseen nimikylttiin.

 

Hän meni naimisiin 39-vuotiaana eleltyään siihen asti naistenkaatajana. Löydettyään lisääntymistarkoituksiinsa sopivan naisen, hän siitti kolme lasta, ja geenien levityksen varmistuttua eli kun nuorin oli vuoden, Pausch jotenkin sopivasti sairastui haimasyöpään. Hän kertoo itse, kuinka ihmiset olivat ihmetelleet, miten onnellisena hän ajeli yksikseen avoautossaan, vaikka hänellä oli elinaikaa oli vain muutama kuukausi.

 

Sairauden vakavuuden paljastuttua Pausch keskittyi toden teolla meemien levitykseen. Hän puhui lapsilleen videolle, teki kuvaesityksiä ja siis mainitun luennonkin Powerpointeineen. Insinöörinä hän luultavasti oli jotenkin varautunut laite- ja ohjelmakehityksen haasteeseen ja oli varmaan laatinut jonkun suunnitelman, miten hänen lapsensa reilun kymmenen vuoden kuluttua saavat nuo dokumentit auki, mutta valitettavasti hän ei kertonut tätä suunnitelmaa kirjassa. Se olisi kiinnostanut minua, sillä olen joutunut huomaamaan, etten saa auki moniakaan kymmenen vuoden takaisia dokumenttejani. Kaiken kaikkiaan koko systeemi perustui kuitenkin sille, että hän rakensi itsensä lapsilleen eräänlaiseen memeettiseen ellei suorastaan virtuaaliseen muotoon, mutta virtuaalisen hahmon eläminen lapsien mielessä tulee edellyttämään jonkun, ts. hänen vaimonsa, fyysisen eksistenssin ja halun välittää tuon viestin fyysisessä todellisuudessa.

 

No, hän kirjoitteli myös kirjeitä, ja kirja antaa ymmärtää, että ne olisivat vanhanaikaiseen tapaan paperilla, ja lisäksi on tuo kirja, vieläpä monella kielellä.

 

Voimala-ohjelmassa fyysinen todellisuus ja netin verkkopalveluiden keinotodellisuus asetettiin vastakkain. Olettaisin, että tämä vastakkainasettelu on tarpeeton, vaikka keinotodellisuuksien lisääntyminen tulee kyllä varmasti muuttamaan yhteiskuntaa. Ohjelma saikin minut visioimaan uuden luokkajaon, jossa ylintä valtaa pitävät ne, jotka pystyvät tarpeen vaatiessa sukkuloimaan keinotodellisuuksissa ja hyötymään niistä taloudellisesti, mutta jotka eivät tarvitse niitä itse mihinkään vaan pitävät elämänsä tiukasti materiaalisessa ja sosiaalisessa perustassa. ”The reptilian always wins.”

 

Kirjassaan Pausch kertoo problemaattisesta suhteestaan taiteilijoihin, joiden kanssa hän valitettavasti oli joutunut virtuaalimaailmahankkeissaan tekemisiin. Hänen oli kuulemma vaikea sietää sitä, kun taiteilijat sanoivat, että heidän pitää saada joku asia ’ulos itsestään’ – se vaikutti kuulemma hänestä nautinnonhaluiselta, mikä kriittisenä lausuntona viittaa siihen, että virtuaalimaailmoista olisi hänen mielestään nautinnollisuus kaukana. Voi olla. 
(12.5.2009)