Barokin naisia

Peak, Rose-Marie & Rosenberg, Riikka-Maria. Korsetti ja krusifiksi. Vaikutusvaltaisia barokin ajan priisittaria. Tallinna 2019.

Joskus asia sinällään on ihan kiinnostava, mutta ei se, miten asian tiimoilta joku alkaa niin sanotusti ilmaista itseään. Rose-Marie Peakin ja Riikka-Maria Rosenbergin kirjan Korsetti ja krusifiksi tapauksessa on näin. Ratkaisin ongelman siten, että jätin kursiivilla ladotut 'kaunokirjalliset' osat kokonaan lukematta, sillä yhden luettuani totesin, että ne eivät ole minun makuuni.

Aihe aiheena on siis kiinnostava: barokin ajan kolme Pariisissa vaikuttanutta aikalaisnaista, joista yksi on kurtisaani, toinen vallasnainen, jonka mies ja poika joutuvat tuon kurtisaanin lumoihin ja kolmas avioperheeseensä pettynyt hyväosainen, joka leskeksi jäätyään ryhtyy nunnaksi ja perustaa oman järjestön.

Kaikkien kolmen kohdalla kyse on siitä, miten he käyttävät hyväkseen tarjolla olleet mahdollisuudet ja nykykielellä sanottuna luovat itsestään yli kuoleman ulottuvan brändin. Tuo kurtisaani nimittäin on kuuluisa Ninon de Lenclos (1623?-1705), vallasnainen on kirjeillään mainetta niittänyt Madame de Sévigné (1626-1696) ja sääntökuntansa johtaja on sittemmin pyhimykseksi julistettu Louise de Marillac (1591-1660). Kaikki he ponnistelevat pysytelläkseen aikakauden aallonharjalla tuona kuohuvana vuosisatana pysyttelemistä.

 

Maailman vanhimman ammatin harjoittamisessa on aina ollut riskinsä, ja Ninon de Lenclos'kin istui jonkun aikaa vangittuna luostarissa. Mutta kirjoittajat paljastavat, että yksi jos toinen vapaamielinen nainen oli suljettuna luostariin rangaistustarkotuksessa, eikä se välttämättä merkinnyt kovinkaan suuria rajoituksia. Esimerkiksi Marillacin poika, jonka äiti oli pakottanut papiksi, karkasi virastaan yhden tällaisen luostariin vangitun rakkauden ammattilaisen kanssa.

Marillac oli voimakastahtoinen nainen, joka pyrki menestymään valitsemallan uralla kaikin keinoin siinä kuin hovinkiemuroissa kurvaillut Sévigné. Mielenkiintoista kirjassa ovatkin selvitykset aikakauden uskonnollisista muodeista, joita noudattamatta e saanut asemaa sillä kentällä. Oli esimerkiksi aivan erityinen rääsymuoti; lisäksi piti olla likainen; piti näyttää riutuneelta, ja tällä alueella harjoitettiin erityistä pyhää sairastelua. Seksuaalisuudesta kieltäytyminen ei yllätyksekseni kuulunut nunnaluostareiden muoteihin, vaikka eihän sen olisi tietenkään pitänyt yllättää, kun tietää Abellardista ja Heloisesta. Yksi tapa ilmaista kiertotietä seksuaalisuutta olivat hyvin ruumiilliset ekstaasit. Suoranaisesta rietasteluista tulivat kuuluisiksi ursuliinit, joiden eräs abbedissa päätyi oikeuteen rajuhkon haureuden harjoittamisesta erään nunnan kanssa, mutta kielsi teot, koska ei tehnyt niitä omana itsenään vaan Kristus toimi hänen kauttaan.

Tässä yhteydessä pitää kyllä kiireesti muistuttaa, että Marillacilla ei ollut ursuliinien kanssa mitään tekemistä vaan hänellä oli siis oma sääntökuntansa, Laupeuden sisaret. Se oli avantgardistinen, sillä se uhmasi katolisen kirkon virallista normia nunnien klausuurista. Marillac oli kuitenkin valinnut uran ajan hermolta, sillä uskonpuhdistusta seurasi tarmokas katolinen vastauskonpuhdistus, ja siinä Marillac siis otti paikan eturintamasta. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Marillac oli alkujaan aatelistyttö, tosin avioton, mutta yhtä kaikki, isänsä perheessä kasvatettu, ja jos ei olisi ollut, hänellä tuskin olisi ollut mahdollisuutta perustaa sääntökuntaa eikä varsinkaa uhmakasta sellaista jos kohta ei toimia minkään valmiiksi olemassaolleenkaan johtajana. Marillacilla oli myös esikuva, Ruotsin Pyhä Birgitta. Keskiaikaiseen esikuvaansa Marillacia kenties yhdisti sekin, että Birgitta oli avoimesti todennut, että pitää perhettä taakkana, eikä Marillackaan ollut ollut siitä kovin innoissaan.

Marillacin Laupeuden sisarten sääntökunta lakkautettiin vallankumouksen seurauksena, mutta Napoleon salli perustaa sen uudelleen. Laupeuden sisäret ovat niitä, joilla on sellainen valtava valkoinen lakki, kornetti, jota he käyttivät 1960-luvulle asti.

Madame de Sévignén kirjeisiin törmää kaunokirjallisuuden lukija vähän siellä ja täällä, mutta vasta nyt tajusin, että hän eli jo 1600-luvulla!  En ole lukenut hänen kirjeitään, joita on julkaistu kokoelmina, mutta yhdestä suusta olen kuullut ylistettävän niiden kirjallista tasoa. Korsetin ja krusifiksin kirjoittajien mukaan kirjeet eivät olleet yksityisiä siinä mielessä kuin me nykyaikana ymmärrämme, vaan madame otti annettuna, että niitä luetaan ympäriinsä. Vastaanottajat ovatkin kopioineet niitä sekä parannelleet niitä mielensä mukaan kopioidessaan. Eli yksityisyydessäkin on ohimenevät muoti-ilmiönsä aina sitä mytöten, saako toisen ihmisen kirjeitä muokkailla.

Madame de Sévignéä ja Marillacia yhdistää se, että niin Sévignén tytär kuin Marillacin poika kieltäytyivät tulemasta mutsiensa hautajaisiin. Vahvat äidit kontrolloivat nimittin liiaksi jälkikasvunsa elämää.

Madame de Sévignétä ja Ninon de Lenclos'ta puolestaan yhdisti se, että madamen mies ja poika olivat molemmat Ninonin asiakkaita. Naisia yhdisti myös se, että molemmata olivat oppineita ja henkeviä, mikä oli uudehko muoti. Madame oli luultavasti ihan oikeasti aikakautensa kauneimpia naisia. Ninonistakin kerrotaan niin, paitsi että Voltaire, jonka isä oli Ninonin notaari, väitti, että tämä tosiasiassa oli oli kuiva muumio, mutta korvasi sen varsinkin vanhemmiten sivistyneisyydellään – Ninon, muuten, testamettasi kirjastonsa Voltairelle.

Kuolemassakin on muotinsa. Meidän kuolemismuotimme on sellainen, että henki heitetään jossain kliinisessä sairaalassa likimain yksin ja rauhassa. Kuolema jos mikä ei totta vie ollut 1600-luvulla yksityisasia, ja häpeällisintä, mitä saattoi ihmiselle tapahtua, oli kuolla yksin ja äkisti. Porukkaa piti olla sankasti ympärillä, ja kuoleva oli tietoinen kuolemisen käyttäytyimissäännöistä. Loppuun asti piti ajatella asemaansa, myös sitä, millaiseksi se muodostui kuoleman jälkeen. Kun tunsi loppunsa lähestyvän, piti tietenkin saada viimeinen voitelu, ja kuoleminen kun tapahtui usienmiten sängyssä, siinä sellaisessa verhoin varustetussa, verhot piti avata, että väki saattoi hyvin nähdä spektaakkelin etenemisen. Kun tunsi aivan viimeisen hengenvedon olevan tulossa, verhot piti pyytää sulkemaan kuin näytöksen päätteeksi. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos jossain nykyajan saattohoitopaikassa alkaisi vaati tällaista proseduuria.

Todella mielenkiintoinen kirja, siis. Jonkin verran olisi kaivannut kustannutoimittajaa. Kirjoittajat tuntuvat rakastavan muotisanaa 'haasteellinen', jota todella viljellään tässä kirjassa, saattaa olla useastikin samalla sivulla. En myöskään pitänyt raflaavista kohdista, joista puuttui lähde. Esimerkiksi sivulla 156 väitetään ilman lähdeviitettä, että ekstaattiset kokemukset  "saivat joissain luostaresissa aikaan jopa seksiorgioihin kulminoituvaa massahysteriaa". Vastaavasti toisaalla kerrotaan, että kun jotain oli esiintynyt Kataloniassa, siitä voidaan päätellä, että sitä varmaan esiintyi myös Ranskassa – minun mielestäni kun näin ei nimenomaisesti voida päätellä. (3.11.2019)