Pelkureiden ja homojen paavi?

Ratzinger, Joseph/Benedictus XVI. Jeesuksen viimeiset päivät. Porvoo 2013.

Takavuosina luin Joseph Ratzingerin eli vuonna 2013 virastaan eronneen paavi Benedictus XVI:n Jeesuksen elämää käsittelevän kirjan ensimmäisen osan Jeesus Nasaretilainen. Nyt käsillä oleva kirja Jeesuksen viimeiset päivät on sitten se toinen osa. Kirjoitin ensimmäisestä osasta blogilleni, ja kun googletin 'ratzinger, jeesus nasaretilainen', se blogijuttuni tuli esiin heti ensimmäisellä sivulla, olisiko ollut viidentenä, mikä ihmetyttää, sillä luulisi aiheesta olevan teologisesti pätevämpien ihmisten kirjoittamia juttuja biittien avaruudessa.

Googletin tuota kirjaa saadakseni selville sen kustantajan. Minähän en merkitse blogijuttuihini kustantajaa vaan painotekniikan aamussa käytössä olleeseen tapaan painoapaikan ja vuoden. Siis sen paikan, missä kirja on painamalla painettu enkä esim. kustantajan toimintapaikkaa.

Kävi ilmi, että ensimmäisen osan, Jeesus Nasaretilaisen, oli kustantanut Edita, entinen Valtion painatuskeskus, joka julkaisee mm. Virallista lehteä. Tämän toisen osan, Jeesuksen viimeiset päivät, on kustantanut viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvan Suomen Raamattuopiston kustantamo Perussanoma, joka edustaa luterilaisen kirkon 'heavy user'-osastoa. Tiedot ovat mielenkiintoiset. Varsinkin Editan osalta, sillä olen kirjoittanut blogilleni toisestakin Editan kustantamasta kirjasta, Pasi Päivisen kirjasta Palestiinan tilanteesta, jossa oli puhetta esimerkiksi kielestä nimeltä hibru...

Niin, Jeesuksen viimeiset päivät… En palaa siihen problematiikkaan, josta oli puhetta jo Jeesus Nasaretilaisen yhteydessä.

Uusia silmäänpistäviä seikkoja tässä jälkimmäisessä osassa ovat tavat Jeesuksen ruumiillisuuden korostamisessa. Tämä oli kiinnostavaa, sillä yhtäältä kirkko tunnetaan askeesista, seksuaalikielteisyydestä ja varsinkin homovastaisuudesta. Toisaalta kirkko, etenkin katolinen, tunnetaan myös lapsiin sekaantumisesta.

Teoksessa on kristityn suhteesta Kristukseen aika dramaattista tekstiä. Esimerkki sivulta 233: "Ei, Kristuksen rakkauden suuruus tulee esiin juuri siinä, että hän ottaa meidät kaikessa surkeudessamme sisälle itseensä, elävään ja pyhään uhriinsa, niin että meistä todella tulee "hänen ruumiinsa"". Eikä tämä ole ainoa kohta tässä kirjassa, jossa puhutaan Kristuksen ruumiiseen menemisestä. Kristus oli tietääkseni mies - epäilen kylläkin hänen historiallisuuttaan - ja niin on Ratzingerkin...

Kristinuskon piirissä on paljon puhetta myös lapsista, koko lailla enemmän kuin muiden uskontojen kirjallisuudessa ja traditioissa. Jeesus-lapsi on huomattavassa osassa kirkon perinteessä. Ja Jeesus oli poikalapsi. Kun tämä uskonnollinen keskushenkilö on jo lapsena sangen merkittävässä asemassa kertomusperinteessä ja tällaisissa jopa paavillisissa teksteissä Jeesukseen kohdistuu penetratiopitoisia tukintoja, tullaan aika lähelle jonkinlaista selitystä sille, miksi katolisen kirkon ongelma on nimenomaan poikalapsiin kohdistuvat seksuaaliset hyväksikäyttötapaukset.

Katolinen kristinusko ei ole mitenkään yksin tämän ongelman kanssa. Se on vaivana myös sunnalaisessa islamissa, missä isiensä raiskaamat pikkulapset usein jopa kuolevat vammoihinsa kuten Al-Jazeerallakin välillä raportoidaan. Liisa Liimatainen kertoi kirjassaan Saudi-Arabian toiset kasvot, että tämä on suorastaan Saudi-Arabian terveydenhoitojärjestelmän suuri haaste, ja Liimatainen kertoi myös, miten näidä pikkulasten isät ovat olleet hämmästyneitä, kun on väitetty, että he olisivat tehneet jotain väärin. Sharian mukaan mies saa käyttää perheensä jäseniä miten haluaa, vaikka tappaa. Mutta olen ollut ymmärtävinäni, että useinmiten nämä teot kohdistuvat islamissa tyttöihin, kun taas katolisten kirkonmiesten seksuaalinen hyväksikäyttö kohdistuu usein poikiin.

Tämä ihmisen ruumiiseen sisääntunkeutumispitoinen teksti tuli minulle vähän yllätyksenä - silmät ymmyrkäisinä luin tätä kirjaa, samoja kohtia oikein moneen kertaan käsittääkseni, että mitä helvettiä tässä oikein lukee.

Tokihan kristinuskoon kuuluu toisen ihmisen ruumiin ja veren kuluttaminen (ehtoollinen), jolloin se on Kristus, joka tulee syömisen kautta uskovaan. Mutta tässä Ratzingerin kirjassa tapahtuu myös päinvastoin, eli uskovat tunkeutuvat Kristuksen ruumiiseen, mikä ei tuo mieleen syömistä vaan jotain muuta. Ei sillä, etteikö jonkun ruumiin ja veren syöminenkin olisi mielestäni omituista, ja toki tästä syömishommastakin on tässä kirjassa paljon puhetta.

Kuten Jeesus Naaretilaisen elämässä, Ratzinger palaa tässäkin teoksessa pelkoon ja moraaliin. Edellisessä osassa hän sanoi, että laupiaan samarialaisen toimintaa ei voida pitää ihanteena ja hän puolustaa ryöstetyn ihmisen ohi kulkeneita, sillä he pelkäsivät tosin kuin samarialainen, joka siis oli yli-inhimillinen. Tulee lähelle, ettei Ratzinger vallan tuomitse kärsivän lähimmäisen auttamista. Kun on pohdittu syitä paavin eroon, tulee mieleen, että varsinkin Kolmannen maailman suunnalta hän on saattanut joutua vaikeuksiin tässä lähimmäisten auttamisen tuomitsemista lähentelevässä vähättelyssään. Tämän jälkimmäisen osan puitteissa pelko nousee aiheeksi ristin juurella - opetuslapsethan eivät sinne vaivautuneet, paitsi Johannes. Sen sijaan naiset olivat siellä. Ratzinger puolustelee opetulapsia samaan tapaan kuin ryöstetyn ohi kulkeneita hurskaita laupiaasta samarialaisesta kirjoittaessaan. Hän suorastaan ylistää pelkurimaisia opetuslapsia.

Sen sijaan marttyyrius, itsensä uhraaminen, on Ratzingerin mielestä ylevää, kunhan se vain ei tapahdu kenekään auttamisen yhteydessä eikä hyödytä ketään. Henkilökohtaisessa marttyyriudessa saa olla rohkea, ei toisten auttamisessa, sanoo Ratzinger. Marttyyrius on armoa, kun voi kärsiä Kristuksen tähden, mutta lähimmäisen auttaminen on epäinhimillinen ja siksi välteltävä sankariteko (s. 86). Uskossa ei ole eikä saa olla kyse moraalista.

Jeesuksen elämän aikana Palestiinan alue oli varsinainen hornankattila. Olihan siellä roomalaismiehittäjä, mutta juutalaiset olisivat saaneet toisensa tapettua ilman roomalaisiakin. He tappoivat toisiaan, koska jokainen ryhmä tahi yksilö oli aina enemmän oikeassa kuin naapurit, jotka siis piti tappaa ikään kuin sillä periaatteella, että kun eri mieltä olevat olisi tapettu, olisi rauha maassa. Ihmeekseni Ratzinger spekuloi, olisiko Jeesus ollut selootti, väkivaltainen kapinallinen. En ymmärrä miksi. Kun minä olin nuori, spekuloitiin, olisiko hän ollut essealainen, sillä hänhän oli evankeliumeiden valossa äärimmäisen epäväkivaltainen. Yhtä kaikki, jos juutalaispapisto jotenkin kuvitteli, että rauha saataisiin sillä, että otetaan Jeesus hengiltä, se oli turha toivo, sillä tilanne vain paheni. Kun Tiitus viimein muutama vuosikymmen myöhemmin eli vuonna 70 hajotti temppelin, juutalaiset olivat heitelleet keskenään tappamiaan toisia juutalaisia Jerusalemin muurin yli sellaisia määriä, että tämä kokenut sotapäällikkö järkyttyi. Tosin tänä päivänä lähes 2000 vuotta myöhemmin voidan todeta, että ei temppelin hävityskään auttanut kuin väliaikaisesti, sillä sama meno siellä jatkuu edelleen.

Sivulla 71 (josta löytyy myös lisää penetraatiokielenkäyttöä niille, joita se kiinnostaa) sanotaan, että ihmiset elävät karsinoissa, erillään, ja pohjimmiltaan kykenemättöminä ymmärtämään toisiaan. Jeesus oli omasta mielestään totuus, mutta hänen oma kansansa, juutalaiset, halusi tuhota hänet, koska hän heidän mielestään nimenomaan ei ollut totuus. Opetuslapset olivat periaatteessa hänen kannallaan, mutta kun hän odotti, että nämä valvoisivat hänen kanssaan Getsemanessa, nämä nukkuivat. Pietari kielsi hänet kolmesti, vaikka oli erikseen väittänyt, ettei ikänä, ja Juudas kavalsi hänet. Ihmiset eivät parhaalla tahdollaankaan pysty kohtelemaan toisiaan hyvin. Tämä kai on se, mistä käytetään nimitystä synti. Tai mistä minä tiedän. Joka tapuksessa tämän kaiken ymmärtämättömyyden ylittämiseen moraali ei missään tapauksessa riitä.

Moraalin Ratzinger nyt sitten halauisi korvata erilaisilla sisääntunkeutumisilla…

Kirjan luettuani ymmärrän hyvin, ettei tämä Jeesus-kirjan toinen osa olisi ollut Editalle sopivaa kustannettavaa. Ja ymmärrän hyvin, että Perussanomalle oli, sillä heidän liikkensä on uskontoa 'heavy usreille'.

 

Tämän kirjan lukemisen perusteella olen entistäkin vakuuttuneempi, ettei kristinusko ole lasten asia. Olen silti edelleen sitä mieltä, että kouluihin pitää saada takaisin tunnustuksellinen uskonnonopetus. Aivan kuten koululaisten pitää oppia, mitä ovat huumeet voidakseen välttää niitä, samoin heidän pitää oppia, mitä ovat uskonnot, että älyäisivät olla tyhjän päiten liittymättä uskonnollisiin yhteisöihin. Tämän pitää siis tapahtua turvallisessa maallisessa koulussa samalla vakaumuksella kuin matematiikan opettaja opetaa matematiikkaa. Matematiikan opettajakin uskoo, että matematiikka on totta. Ihminen voi tykätä matikasta tai ei, sitä opiskellaan joka tapauksessa, ja samoin voi hyvin olla laita islamin tai kristinukson tunnustuksellisen opiskelun. Käännyttäminen on eri asia kuin kertoa omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan vakaumuksellisesti.

Tämä kirja teki minusta lapsikasteen vastustajan. Lapsikaste pitää kertakaikkiaan kieltää lailla, samoin kaikki lapsille suunnatut uskonnolliset tapahtumat, pyhäkoulut sun muut, joissa oletetaan lapsen omaksuvan kristinuskon omaksi elämänkatsomuksekseen ja -tavakseen, sillä kristinusko ei kuulu vähääkään lapsille tässä mielessä. Kirkkoon liitytään aikuisina, jos niikseen tulee. Jeesus kastettiin 30-vuotiaana, ja se, mikä kelpasi Kristukselle, saa luvan kelvata kristityillekin.

Mutta kuten sanottua, arvostan jokseenkin kaikkien uskontojen 'heavy usereita', kun kyse on toisaankin uskonnosta eikä esimerkiksi tappamisesta. En ymmärrä, miksi joissain yhteyksissä suhtaudutaan jotenkin nuivasti - katolisuudesta kun nyt on puhe - vaikkapa Opus Deihin. Kukaan ei pakota ketään liittymään Opus Deihin. Suhtaudun pikemminkin kriittisesti niihin, jota ovat ensin omasta aikuisen ihmisen halustaan liittyneet johonkin voimakkaaseen liikkeeseen ja sitten lähdettyään siitä alkavat panetella po. liikettä. Näille ihmisille ei voi muuta sanoa kuin että olisit ottanut alunperin paremmin selvää ja kanna itse vastuu teoistasi äläkä syyttele muita.

En usko, että maailmaa saadaan uskonnottomaksi siksi, että aina meillä on keskuudessamme niitä, joiden sydän murretaan hyvin varhain siihen kuntoon, että järki ei enää riitä vaan tarrvitaan absurdia logiikkaa. Voin hyvin kuvitella tilanteen, jossa kärsimys on niin suuri, ettei sitä kestä kuin siten, että se julistetaan pyhäksi yhteisön voimin. Lähtökohtana pitää olla, että lapset pyritään järjen rajoissa kasvattamaan niin, että he aikuisina 'kykenevät rakastamaan ja tekemään työtä' Sigmud Freudia lainatakseni, mutta jos tässä ei syystä tai toisesta onnistuta, on hyvä, että tarjolla on tilanteeseen sopivia viitekehyksiä kuten uskonnolliset (ääri)liikkeet.

Tässä kirjassa puhutaan paljon siitä, että usko olisi tapa murtautua omasta eristyneisyydestä maailmaan, jossa salattu, piilossa oleva Jumala on koko ajan läsnä tavalla, joka ei ole vain sana vaan myös liha, ei vain vesi vaan myös veri, ja jota ei voida järjellä selittää ja johon moraali ei pysty. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Ratzingerilla olisi omakohtaista kokemusta siitä, että se, missä hän on itse tuntenut olevansa syvimmin tosi ja Jumalan mielen mukainen, on ollut muun maailman mielestä pahaa. Tässä kirjassa on sen verran runsaasti puhetta penetraatiosta Kristukseen, että tulkintavaihtoehtoja siitä, mikä tämä kokemus on ollut, on erittäin vähän huolimatta siitä, että julkisessa sanassa Benedictus XVI:ta on pidetty homovastaisena.

Vai olenko minä vain naiivi?

 

Vai olisiko Ratzingerin pitänyt valita sanansa toisin ja ottaa lukuun, että hänen kirjansa saattaa ajautua minun kaltaiseni pakanan käsiin? Ratzingerin käyttämä kieli on minulle ylen vierasta ja tulkitsen sitä sulaa uskonnottomuuttani sekulaarin kielen mittapuilla päätyen vääriin johtopäätöksiin?

 

Mutta onko tämä normaalia kristillistä kieltä? Jos se sitä on, en enää ollenkaan ihmettele, että seurakunnissa esiintyy seksuaalista hyväksikäyttöä. (4.6.2014)