Erilaisia eroakoita

Peltonen, Milla. Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. Viro 2020.

Ollakseen hektisen elämän kritiikkiä tämä kirja, Milla Pelkosen Erakot on aika hektisesti kirjoitettu, kirjoittajan itsensä johdannossa antamien tietojen mukaan reilussa vuodessa. Kirja on myös nopeasti luettu, mikä ei välttämättä kerro niinkään hektisyydestä kuin sujuvasta tekstistä.

Jälleen kerran, niin kuin niin monesti, olin mielenkiintoisen otsikon perusteella odottanut jotain vähän syvällisempää. Mutta kun tarkemmin ajattelen, ehkä on hyväkin, että nyt on olemassa tällainen vähän katalogimainen esitys valtakunnan erakoista.

Suurin osa tekstistä perustuu mediatietoihin, ja siinäkin mielessä on aika hyvä, että on saatu tällanen luettelo Suomen erakoista tehdyistä kirjoista, lehtijutuista ja radio-ohjelmista sekä tv-dokumenteista. Joitain erakoita kirjoittaja on käynyt tapaamassa, mutta yleensä tapaamiskertoja on ollut vain yksi, mikä on ymmärrettävää, kyseessähän ovat erakot. Jos tietoja ei ole näillä keinoin saatu, kirjoittaja toteaa, että näin nyt on, ja sikäli kun oikein ymmärsin, vain kerran hän on uskaltautunut menemään arkistoon.

Erakoita on kirjassa monenlaisia alkaen uskonnollisesti motivoituneista muuten ideologisesti motivoituneisiin; sitten joitain tekojaan tai traumojaan pakenijoita, mielenterveysongelmaisia sekä muuten ihmisten kanssa toimeentulemattomia, ja on lopulta niitäkin, jotka vain ovat saaneet tarpeekseen maailman hullunmyllystä.

Viimeisintä lajia edustaa Rami Hiltunen, parasta A-luokaa, ellei miinukseksi laske, että hänen lapsuudenperheensä asuu niillä samoilla tienoilla Ranualla. Eli ei mielestäni ihan täysiveristä erakoutta…Mutta hän ei ole hörhö. Hän on mummoiltaan jo nähnyt, miten Lapin luonnossa eletään, ja lisäksi hänellä oli erakoksi lähtiessään nuoruudenpäivinä hakuammuntana hankittu puutarhurin koulutus. Yrittäjänä Rami oli toiminut lähemmäs 20 vuotta parturi-kampaajana.

Rami ei ole suoranainen askeetti, mutta töitä hän joutuut tekemään, kun hänellä on kolme lehmää ja sonni, lampaita ja kanoja. Viljelyksinä hänellä on eläinten takia heinää ja lisäksi puutarha kaksine kasvihuoneineen. Itselle tuli mieleen, että ehkä hänellä on vähän liikaakin... Hänellä on taakkaa jakamassa traktori ja auto. Kuulemma 5 000€ menee vuodessa rahaa, ja eniten häntä harmittaa, että eläinperäisiä tuotteita hän ei voi byrokratian tähden myydä. Hän hakee tienistejä myös metsästä marjojen ja sienien kautta. Eli hän rahoittaa itse oman erakkoutensa.

Eniten sydäntäni lämmitti, että hän ei toimita jätteiksi lampaidensa villoja, ja että niillä main on joku, joka osaa kehrätä niistä lankaa sekä huovutella.

Ennen kaikkea arvostan Ramin valintaa siksi, että hän tosiaankin on myös tienannut leipänsä oravanpyörässä. Eli hän ei ole luopunut virallisesta yhteiskunnasta siksi, ettei ole pärjännyt vaan siksi, että koki – oikein omalla kokemuksellaan koki – sen vääränlaiseksi lähtien natkuttavista asiakkaista, jotka valittavat kestosuoristuksesta, että se on epäonnistunut, vaikka se on tehty jo kaksi vuotta sitten.

Osa kirjan erakoista on porvarisperheiden pilalle hemmoteltuja penikoita, jotka ovat ryhtyneet erakoiksi yksinkertasesti vain siksi, etteivät heidän aikauistuttaan muut ihmiset olekaan enää tanssineet heidän pillinsä mukaan. Tällainen on selvästikin ollut yksityisesti oppinsa hankkinut taiteilija Klaus Backberg, jonka lapsuudesta kirjassa on poikkeuksellisen pitkät pätkät – hän tosiaankin on ollut mielenkiintoinen lapsi. Erakkoutensa hän rahoitti vanhempiensa tuella sekä sittemmin perinnöllä.

Hienostorouvasta viherpiipertäjäksi kääntynyt Marketta Horn vaikuttaisi valinneen linkolalaisuuden  käyttääkseen valtaa. Hän tuntuu olevan kiinnostuneempi muuttamaan muita ihmisiä kuin elämään omaa elämäänsä. Jostain syystä Peltonen kirjoittaa hänestä, että hän on äärimmäinen askeetti, mutta kertoo suurinpiirtein samaan hengenvetoon: "Kaupastakin hän ostaa vain välttämättömimmän, kuten papuja, linssejä, öljyä ja rusinoita, joskus juustoa, piimää ja kananmunia". Linssit jos mitkä ovat, totta vie, hienostorouvain hörsötyksiä, ja koko listasta välttämättömiä ovat aikuisten oikeesti vain öljy ja joskus kananmunat. Minä tosin en ole sitä mieltä, että erakkous merkitsisi välttämättä linkolalaista asketismia, mutta kun Hornista nyt näin väitettiin, niin en malta olla huomauttamatta, että väitteessä on pientä älyllistä epärehellisyyttä, ts. hän ei ehkä itse elä niin kuin opettaa ja mikä pahinta, vaatii muita elämään. Pientä säröä iskee sekin, että hän ei ole juurikaan tehnyt ns. rehellistä työtä. En tarkoita sitä, mistä kuulemma muut hänen kriitikkonsa ovat häntä moittineet, eli että hän eläkettä nostaessaan elää muiden veronmaksajien varoilla, vaan sitä, että hänellä ei oikein ole perusteita maailmanmenon arvosteluun, kun sitä työelämätaustaa ei ole.

Epäilemättä vastakin – kuten on ollut aina koko ihmiskunnan historian – tulee olemaan ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat eroon yhteisöistään. Kirjan ansionna pidän näkemystä, että erakoituminen voi olla järkevän ihmisen järkevä ratkaisu. Mutta pidän kirjaa tärkeänä siksikin, että yhä useammat joutuvat vastoin tahtoaan yhteiskunnan ulkopuolelle: joko niin sanotusti syrjäytyvät, mitä se sitten tarkoittaneekaan, tai sitten ajautuvat sinne mielenterveysongelmien seurauksena, mistä tosin ei tiedä, johtuuko se itse ongelmista vai diagnostiikasta. Jossain vaiheessa nämä 'työvoimaan kuulumattomat' alkavat muodostaa omaa kulttuuria, se nimittäin on niin sanotusti inhimillistä, ja 'erakkolaitos' on yksi vaihtoehto. Yhä useammat 'joutuvat' työyhteisöjen ulkopuolelle myös siten, että päätyvät etätöihin, ja sitä myötä saattaa syntyä myös uudenlaista hankkutumista takametsiin, joskaan tätä mahdollista trendiä Peltonen ei spekuloi.

Mutta juuri kepoisuudestaan johtuen hauska kirja lukea. Tämän välipalan jälkeen jaksaakin jatkaa vähän raskaammalla kädellä kirjoitettua kirjallisuutta kuten Mannin Joosef-sarjaa. (8.3.2020)