Euroopan osa

Pfeijffer, Ilja Leonard. Grand Hotel Europa. Liettua 2021.

Luin justiinsa Ilja Leonard Pfeijfferin jättimäisen romaanin Grand Hotel Europa.

 

Yksi kirjan teema on se, että Euroopasta on tullut turvallinen huvipuisto kaikille muun maailman enemmän tai vähemmän kurjuudessa eläville. Osa näistä Europpaan pyrkijöistä on maahanmuuttajia, jotka rynnivät tänne henkensä kaupalla, ja osa turisteja, jotka nyt muualta käsin harjoittavat sitä samaa eksotiikan nälän tyydyttämistä kuin me itse olemme iät ja ajat harjoittaneet muuhun maailmaan nähden, eli turisteja. Ja sitten on vielä oman maanosan omat kulutusrellestäjäturistit.

 

Kaikki nuo ovat Euroopan paikallisten väestöjen näkökulmasta huono bisnes, sillä turismi kuluttaa turisitialueet kuoliaiksi monellakin tavalla kärjistyneimmillään Venetsian vajoaminen. Ylipäätäänkin turismista on kansantalouksille kokonaisuutena enemmän kuluja kuin tuloja, sillä tulot kertyvät lähinnä turistikeskuksen ulkopuolisille, ylikansallisille tahoille.

Mutta onko turismille mitään tehtävissä: "Tiedättekö, mikä on ainoa keino vähentää turistien määrää merkittävästi? Minäpä kerron. Terroristi-isku. Barcelonassa se tepsi." Eli romaani on kirjoitettu ennen covid-19 -virusta... Ja toinen neuvo: "Nämä kaksi katua kuitenkin kattoivat vain etummaisen osan kaupungista, joka oli liimattu kiinni vuoren kylkeen ja joka oli jo vanhastaan varustettu erityisen tehokkaalla puolustusmekanismilla turisteja vastaan, nimittäin portailla".

Mutta tässä ei ole kaikki. Sama teemaa levitetään yhteen suuntaan koko eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan ja toiseen suuntaan henkilökohtaiseen elämään. On niin vaikea luopua vanhasta ja mukavasta. Jonnekin ensinmainitun ääripään tienoille liittyy kysymys tarinankerronnasta. Ihmiset ovat riippuvaisia tarinoista, sillä ne antavat elämälle rakenteen ja merkityksen.

Yksi mielenkiintoinen juonne onkin hotellin vahtimestarin, majordomuksen, suojelukseensa ottama maahanmuuttajapoika Abdul, jonka juttuja alkaa vallan poliiisi tutkia, koska tämän kertomus omasta menneisyydestään ei poliisin mielestä voi pitää paikkaansa siitä yksinkertaisesta syystä, että se muistuttaa liiaksi Vergiliuksen Aeneisista, joka teos vieläpä löytyi Abdulin omasta huoneesta. Abdul myöntää, että teos on hänen lempikirjansa, jonka hän on lukenut kuuteen kertaan ja jonka hän sitä paitsi on saanut pomoltaan majordomukselta. Kirjassa kun hänen mielestään kerrotaan tarkalleen hänen oma elämäntarinansa, mutta vain paljon kauniimmin. Esimerkiksi kun Aeneas kertoo teurastetusta karjasta, jota vaanivat harpyijat, naisenkasvoiset hirviölinnut, Abdul kertoo omassa vesiossaan, miten hän tappoi nälkäänsä kiinni saamansa vuohen ja ympärille kerääntyi korppikotkia: "Niiden valkoiset päät olivat melkein ihmismäiset. Ne katsoivat minua ilkeästi kuin kateelliset tytöt".

Eli me pidämme hyvinä taideteoksina sellaisia, jotka kuvaavat meidän omaa kokemustamme, mutta tekevät sen paremmin – kauniimmin ja selkeämmin – kuin mihin itse pystyisimme, jos yrittäisimme sitä kuvata. Hyvä taideteos antaa elämällemme yleisemmän ja ylevämmän merkityksen.

Ne, joita itse teoksen sisältö ei jostain syystä kiinnosta, pitävät hyvinä taideteoksia, jotka ovat kalliita ja joita omistavat henkilöt tai ihmisryhmät, joihin halutaan kuulua. Tällöin funktio on sama kuin merkkivaatteilla, joihin kirjan päähenkilö mielellään sonnustautuu. Eli eksklusiivisuus.

Sivuja on muutamaa vaille 600, mutta ehdottomasti niiden sinnikkään läpikäymisen arvoinen kirja. Monesti joutuu lukemisen keskeyttämään ajatellakseen, että mitä oikein itse tuumii lukemastaan asiasta. (8.12.2021)