Ovatko sielu ja järki sama asia?

Plutarkos. Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia. Tallinna 2015.

Ensinnäkin on sanottava, että tätä kirjaa, Plutarkoksen kirjaa Eläinten älykkyydestä ja muita kirjotuksia, on oikein tehty. Vaikkei kansi suoranaisesti vastaa minun henkilökohtaisia mieltymyksiäni, painetun ylivetopaperin kuvien käsittelyssä on ideaa, samoin kuin sisäosien jaksoja erottelevien kokosivun kuvienkin. Silmään pistävät räpsäkän oranssit kapiteelinauhat ja niiden kanssa samanvärinen kirjanmerkkinauha. Oikein kiva esine. Mutta onko kirjalla sielu…

Plutarkosta (n. 45-120 jaa) pidetään jonkinlaisena eläinten oikeuksien varhaisena asianajajana. Varsinaisesti Plutharkos oli kuulu elämäkerroistaan, mutta hän kirjoitti myös eettistä pohdintaa klassiseen kreikkalaiseen dialogityyliin teksteissä, joista sittemmin koottiin Moralia-sarja. Käsillä olevassa teoksessa on eläinten sielullisuuteen ja/tai järkeen liittyviä kirjoituksia tästä sarjasta. Koska kyse on Platonin teksteistäkin tutusta keskustelujen tai vättelyiden muotoon kirjoitetusta tyylistä, on kylläkin vaikea sanoa, mitä mieltä itse Plutarkos on, sillä hän ei suoranaisesti esiinny näissä sanallisissa mittelöissä itse omalla nimellään. Sen sijaan monet hänen sukulaisistaan ovat mukana, samoin kuin todella eläneitä ystäviä yms.

 

Jotenkin oudolta meikäläisen korvaan kalskahti se, että Plutarkos tuntuu pitävän järkeä ja sielua jotenkin samana asiana. Ei niin, että toinen edellyttäisi toista, vaan synonyymeinä. Voi tienetkin olla niin, että olen ymmärtänyt väärin. Mutta tällainen meikäläisen kaltainan itässuomalainen eli lähes ryssä pystyy hyvin kuvittelemaan selvästi sielulla varustetun ihmisen tai jonkun muunkin olennon, jonka ajattelussa ja toiminnassa ei ole järjen häivää, eikä tämä järjettömyys mitenkään vähennä hänen sieluaan.

Ensimmäisessä suomennetussa tekstissä, Eläinten älykkyydestä, jo annetaan kunnia eläinten hyvän kohtelun aloittamisesta pythagoralaisille. Mutta ovatko eläimet älykkäitä, onko niillä järki? Väitteitä esitetään erilaisia. Vastaan näyttäisi puhuvan se seikka, etteivät eläimet pyri hyveellisyyteen, ja hyveellisyyttä vartenhan järki on, sanoo dialogin henkilöistä Soklaros. Mutta Autobulos, ilmeisestikin Plutarkoksen isä, esittää seuraavaaa: jokaisella ruumiinosalla tai kvyyllä on juuri sille ominaisia puutteita tai sairauksia kuten silmällä sokeus. Jalka ei voi olla sokea. Vastavasti eläimet, joilla ei ole kieltä, eivät voi änkyttää. Niinpä jos maailmassa on raivohulluja  koiria, on oletettava, että koirilla on järki, joka voi sekaantua aivan niin kuin sokealla on pakko olla silmät. Ja Aristomos kertoo koirien järjen suuruutta perustellakseen tapauksesta, jossa koira oli oppinut näyttelemään käsikirjoituksen mukaan, esim. esittämään myrkytysooireita.

Gryllos-nimisessä tekstissä puolestaan tämänniminen siaksi Kirken saarella muutettu kreikkalainen kieltäytyy tulemasta muutetuksi takaisin ihmiseksi, vaikka Odysseus on kiristämässä Kirkeltä tällaista lupausta. Gryllos-sika osoittaa Odysseuksen, miehistä parhaimmaksi julistetun, puutteita ja ylipäätään ihmisen osan järjettömyyttä. Grylloksen pääväittämä ikään kuin on, että sellainen sielu on parempi, joka on hyveellinen ilman, että sitä varten pitää ponnistella. Ihmiset ovat luonteeltaan erittäin vilpillisiä, todistaa Gryllos. Varsinkaan ihminen, niin älykäs kuin onkin, ei lopulta kykene älyään käyttämään muuhun kuin toinen tostaan tyhjänpäiväisempia asioiden haluamiseen. Modernisti Gryllos ottaa esille myös sen, että eläinten keskuudessa vallitsee sukupuolten tasa-arvo.

Pitopuheita-teksti käsittelee maa- ja merieläinten ominaisuuksia suhteessa ihmiseen siinä mielssä, onko näitä sielullisia olentoja lupa syödä. Merieläinten syöminen on vähemmän vastenmielistä, koskapa ihminen ei jaa niiden kanssa samaa elämänpiiriä. Teksissä pohditaan, mikä sitten on saanut ihmiset syömään maaeläimiä, ja eräs hypoteesi on, että jos kanoja ja jäniksiä ei oltaisi alettu syödä, ne olivat tuhoneet kaiken sadon - niinpä eläinten syöminen on alkanut välttämättömyyden pakosta. Kaiken kaikkiaan tekstin perussanomaksi jää, ettei olentoa, jolla on sielu, saa kohdella ikään kuin sielutonta esinettä, ja suositukseksi tuntuu muodostuvan kasvissyönti.

Ison osan kirjaa vie kirjan toimittajien/suomentajien Tua Korhosen ja Liisa Kasken selvitys Plutarkoksen asemasta eläinten oikeuksiin liittyvän ajattelun kehityksessä otsikolla Plutarkos ja antiikin ihmisen eläinsuhde. He myöntävät, että asia ei ole kovinkaan taajasti esillä Plutarkoksen tuotannossa, mutta jotain siis on. (7.4.2015)