Menestynyt uukuniemeläisseikkailija

Puro, Laura toim. Sätkällä kääritty perintö. Jalmari ja Rauha Ahokkaan säätiö lääketieteen asialla. Teoksen verkossa ilmaiseksi luettava osa  I Perhe. Helsinki 2012

Jalmari Ahokas on Uukuniemen merkkihenkilöitä, vaikkei hän varsinaista uraansa siellä tehnytkään. Hänen perheensä hauta, jolla on Uukuniemen hautausmaan ainoa oikea veistos, luonnollisen kokoinen nuori poika, sijaitsee meidän äiteen haudasta takaoikealla. Etsikellessämme käsiimme Jalmari ja Rauha Ahokkaan säätiöstä aiemmin tehtyä kirjaa, netistä ponnahti esiin tämä uudempi, jonka olemassaolosta emme edes tienneet, nimeltään Sätkällä kääritty perintö.

Ensimmäisenä ärsytti kyllä kirjan toimittaja. Jostain syystä minua risoo, jos joku sanoo jonkun elämästä, että se on kuin elokuvasta. Herää nimittäin kysymys, että minkä maalaista elokuvaa tarkoitetaan, ja ikävä kyllä mieleen tulee ensimmäisenä, että tarkoitetaan amerikkalaista elokuvaa. Eli viihde-elokuvaa. Kävin katsomassa kirjan tehneen firman, Oy Spiritus Historiae Ab:n sivuilta tietoja kirjan toimittajasta Laura Purosta. Firman työntekijät oltiin esitelty arvostamiensa historian henkilöiden avulla,  ja eikö Laura Puro tosiaankin ollut valinnut esikuvakseen amerikkalaisen. Hänen amerikkalaishenkisyytensä näkyy siinäkin, että hänen mielestään Jalmari Ahokkaan elämä on kertomus ryysyistä rikkauksiin – näin kirjassa tosiaan oikein lukee – mutta sen verran Purosta löytyy kuitenkin älyllistä rehellisyyttä, että hän on maininnut Jalmari Ahokkaan olleen 187,5cm pitkä, mikä asettaa kyseenalaiseksi Puron sen väitteen että Jalmarin lapsuudenkodissa oltaisiin jopa nähty nälkää.

Ahokkailla oli kyllä tragediansa, vähän samanlainen kuin minun isovanhemmillani parikymmentä vuotta myöhemmin. Nimittän samoin kuin minun isoisäni, myös Jalmarin isä oli mennyt takaamaan velkoja, jotka sitten lankesivat perheen maksettaviksi isän kuoleman jälkeen. Harmi, ettei Puro kerro tarkemmin tapahtumien kulkua. Mutta tällaiset rahoitusjärjestelyt lienevät olleet noihin aikoihin uusia ja väki niiden juridisista seurauksista tietämätöntä tai ainakin lähimmäistensä suhteen kohtuuttoman luottavaista, sillä noita juttujahan sattui. Ahokkaat eivät kuitenkaan olleet missään vaiheessa mitään ryysyköyhällistöä vaan merkittävä perhe paikkakunnalla, vaikka Puro perustelee väitettään perheen köyhyydestä heidän tilansa koolla, pari hehtaria. Perhe ei menettänyt sosiaalista arvostustaan tämän velkatragedian seurauksena, vaikka Puro jotenkin yrittää esittää asain niin, kun kuvaa, miten perhe joutui muuttamaan tilansa myynnin jälkeen kaksihuoneiseen mökkiin. Päinvastoin perheen asemaa luotettuina ihmisinä huolimatta omaisuuden menetyksestä kuvaa se, että mökkiin tuli Jalmarin vaimon pitämä puhelinsentraali. Tälliasta tehtävää ei oltaisi uskottu ihmisille, joita pidettäisiin jotenkin yhteisönsä pohjasakkana, pelkkinä ryysyläisinä. Jalmarikin 'joutui' Puron kertoman mukaan menemään töihin vasta 13-vuotiaana, vaikka Puron mielestä se oli 'jo'. Mutta kyllä se 1910-luvulla oli 'vasta'.

Eli vastoin Puron väittämiä jatkamme siis siitä, että Jalmarilla oli erittäin arvostettu kotitausta, josta oli helppo ponnistaa. Kyllähän heitä elämä tietenkin päähän potki, mutta niin se potki kaikkia muitakin, mutta he tämän arvostetun asemansa takia – joka saattoi hyvinkin perustua tunnustettuun nokkeluuteen eikä varallisuuteen –  selvisivät näistä kokemuksista helpommin kuin aika monet muut.

Jalmarista tuli sitten moninaisten yritysten ja erehdysten, huippumenestysten ja mahalaskujen, juoppoputkien ja seurapiiridiivailujen, jälkeen uudenlaisen, paperirullaa käyttävän sätkäkoneen keksijä ja siihen tarvittavan sätkäpaperin kehittäjä ynnä tehtailija.

Lapsilykkyä pariskunnalla ei kuitenkaan ollut. Kaksi poikaa menehtyi jokseenkin heti synnyttyään, ja tyttärestä tuli skitsofreenikko. Koska lapsenlapsiakaan ei näin ollen ollut luvassa, Jalmari ja Rauha säätiöivät miljoonaomaisuutensa. Idea tähän oli Puron mukaan saatu Jalmarin enitisen työnantajan ratkaisusta vastaavassa tilanteessa. Kyseinen työnantaja oli viipurialinen William Otsakorpi, ja Otsakorven säätiö tukee edelleen mielestäni muihin apurahanmyöntäjiin verrattuna avokätisesti myös käytännönläheisiä kulttuuriprojketeja. Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa toteutettiin takavuosina mitä ihmeellsimpiä hankkeita Otsakorven säätiön tuella. Otsakorven säätiöstä poiketen Jalmari ja Rauha Ahokkaan säätiö tukee pelkästään lääketiedettä, mikä on minun mielestäni vahinko, sillä minä en tunnetusti pidä yhteiskunnan suurimpia ongelmia lääketieteellisinä, ja suurin osa lääketieteellisistäkin ongelmista on mielestäni pikemminkin sosiaalisia ja kulttuurisia. Ja silloinkin, kun loppupelissä on kyse selvästi lääketieteellisestä ongelmasta, ongelman yksilöllisessä sietämisessä sosiaaliset ja kulttuuriset ratkaisut tilanteen helpottamiseksi ovat valitettavasti lapsipuolen asemassa. Esimerkiksi jos ihmisellä on parantumaton sairaus, siinähän ei lääketiede ei auta, kun se ei voi sitä sairautta parantaa, joten tarvitaan asian kanssa elämiseksi jotain aivan muuta. Tällä en tarkoita, etteikö lääketieteen kehityskin olisi arvokas asia. Minusta vain on arvokasta myös kehittää sosiaalisia ja kulttuurisia menetelmiä elää niiden sairauksien kanssa, joita ei ainakaan toistaiseksi voida parantaa ja ehkä myös, jos paraneminen vie pitkän aikaa.

Tämä Jalmarin lapsuudenperheen velkojentakaustragedia lienee ollut syynä siihen, että kun Jalmarin sisar Aleksanda (meillä Sandra-mummoksi tai Muukkosen mummoksi kutsuttu, vaikkei hän ollut oikea mummo) miehineen osoittautui lapsettomaksi pariskunnaksi, he valitsivat kasvattilapsen vähän samantyyppisen kohtalon uhreista. Eli yhden tädeistäni, äitini sisarista. Sekin oli tietenkin oma tragediansa, sillä onhan se hirveätä lapselle joutua annetuksi pois kotoa. Tragediaa lisäsi tätini kannalta se, että hän oli se kaikkein kiltein, ja niinpä hänen kannaltaan epäoikeudenmukaisesti kllteintä rangaistiin pahiten, ikään kuin suorastaan rangaistiin siitä kiltteydestä – vanhemmille 'kelpasivat' vain tuhmemmat, joiden annettiin jäädä kotiin. Niinpä meillä suvussa suhtaudutaan ambivalentisti siihen, kannattaako olla kiltti tyttö. Tässä yhteydessä pitää nimittäin muistaa, että äitini äiti oli puolestaan ollut tuhma tyttö, ja kyllä hänelle kävi lopulta vielä huonommin kuin tädilleni. Aineellisesti tätini sai hyvän kodin, mutta kovaan työhön hän joutui. Ilmeisesti isovanhempani olivat toivoneet, että Muukkoseen päädyttyään tuo tätini, fiksuin lapsista, pääsisi oppikouluun. Näin ei käynyt, mutta tätini sai kyllä taloudellista tukea Muukkosilta, jahka jatkoi elämäänsä tuonnempana. Ja kun Muukkosen pappa kuoli eikä Sandra-mummo pärjännyt yksin, Sandra asui tätini perheessä. Heidän taloonsa oli jo alkujaan rakennettu ns. siipi Muukkosen vanhusten tulevia tarpeita varten.

Muukkoseksi Sandra-mummo päätyi onnettoman rakkaustarinen seurauksena. Hänellä oli olut joku mielitietty, joka lähti Amerikkaan, ja tämän piti tulla hakemaan neito Aleksandra, kunhan olisi niittänyt riittävästi dollareita. Mutta mielitiettyä ei kuulunut takaisin, ja niin Aleksandan piti naida rahaa. Tässä yhteydessä muistutan taas, että kuka tahansa ei voi naida rahaa eikä tällainen toiminta ollut minkä tahansa köyhän tytön optio. Ilmeisesti tätini oli jo Muukkosessa, kun tapahtui seuraavaa: Muukkosen veräjälle ilmaantui yksi kaunis päivä vieras mies. Tämä ei tullut veräjästä sisään, ja kun Sandra-mummo näki hänet siinä, hän vain vilkaisi miestä ja käveli pois. Se oli se Amerikan mies. Mies läksi sitten vain pois eikä koskaan palannut.

Musikaalisuus kulki Ahokkailla suvussa, ja yhdestä Jalamarin veljen pojasta tulikin kanttori. Jalmarikin lauloi, samoin tämän veli, ja Aleksanda osasi visikirjan ulkoa. Virsiä hän lauloi koko ajan, kun teki tätini kansa talon töitä. Mielenkiintoinen tieto oli Puron kirjassa se, että Jalmari jätti kauppakoulun Joensuussa kesken, koska ei kestänyt tätinsä uskonnollista perhettä, jossa siis oli määrä opintojen ajan olla kortteerissa. Sandra-mummo nimittäin oli hyvin uskonnollinen.

Sandra-mummo ei ollut mikään iloluontoinen karjalainen. Hän oli pikemminkin hyvin hiljainen. Muukosen pappa sitä vastoin oli lapsien kannalta oikeinkin hauska, mutta ilmeisesti hän oli vaimoaan kohtaan kova. Kun Sandra-mummo leipoi leipää, ja hän oli mitä mainioin leivän tekijä, hän teki jokaiselle nurkissa pyörivälle lapselle omat pikkuset limput, napanatskut. Ja jos oli saanut napanatskun, äiti komensi keräämään Sandra-mummolle mansikoita heinään. Se oli kategorinen normi.

Meidän mökkimme tontti on ostettu edulliseen hintaan Muukkosen maista, ja se sijaitsee siinä heti Muukkosen kallion takana rannassa. Sen avulla äitini saattoi säilyttää yhteytensä kotiseutuunsa.

Sandra-mummo oli erittäin arvostettu henkilö perheessämme, ja hän oli veljeni sylikummi. Veljeni nuorempi tytär on saanut nimensä hänen mukaansa, ja onpa tytöllä urakkaa olla nimensä mittainen.

Viimeisen kuvan veljestäni ja minusta on ottanut parempi puoliskoni kännykällä Papinniemen matkamiehen ristillä. Siinä ympärillä on muinoin sijainnut ortodoksikylä, jonka jäljille päästiin, kun Olavi Ahokas vuonna 1993 löysi sukunsa mailta 1600-luvulta peräisin olevia rahoja sisältävän rahakätkön. Perimätietoakin asiasta oli ollut, sillä nykyisen matkamiehen ristin tienoilla oli sijainnut ikivanha alttaripetäjä. Sitä olivat käyneet töllistelemässä kaiken maailman retkeilijät siinä mitassa, että maanomistaja lopulta räjäytti sen 1954, että vaeltelu loppuisi. No, ei ehkä loppunut eikä lopu vastakaan, sillä nyt sinne on perustettu oikein historiallinen polku, joka esittelee alueen arkeologisten kaivausten tuloksia. Siellä on ennestäänkin ollut aluetta esittelevät opastaulut, mutta ihan vastikään eli 29.7. kuluvaa vuotta 2017 on pysytetty upouudet. Harmitti, etten päässyt talkoisiin, mutta pitää käydä katsomassa niitä ensi tilassa. Itse asiassa minun piti mennä katsomaan sitä polkua jo tänä viikonloppuna muiden hommien ohessa, mutta säätiedotus lupasi sellaista keliä, että ne muut hommat eivät olisi onnistuneet. Meidän pikkumökin katto on nin jyrkkä, ettei sille uskalla mennä sammaleenpoistoon, jos se on märkä, eikä sateella voi suorittaa tien rikkaruohojen myrkytystäkään. Eli siirtyi myöhemmäksi…

Jalmarilla ja Rauhallakin oli Uukuneimellä mökki 1959 lähtien. Puro sanoo sitä muutaman kymmenen neliön kesäasunnoksi, mutta se oli kyllä aikakuteensa nähden mahtavan hieno. Kävimme siellä silloin tällöin. Rauha-täti – häntäkin sanottiin tuon ajan tavan mukaan tädiksi, vaikkei hän ollut oikea täti – oli mukava. Seija puolestaan oli pelottava, vaikka en muista mitään sattuneen. Lapset vain vaistoavat ihmisestä, että nyt tuo tyyppi ei kuulu normaalielämään ja kannattaa ehkä vähän pelätä. Se Puron mainitsema mootorivene oli aivan omaa luokkaansa paikkakunnalla, oikea moottorivene. Meillähän oli mökillä vain soutuvene, jossa oli perämoottori, ja sekin oli siihen aikaan jo jotain. Pääsimme joskus huristelemaan Jalmarin veneen kyydissä pitkin Kirkkolampea, ja että se meni kovaa! En tosin muista, kuka sitä ajoi, ei ilmeisestikään Jalmari, koska minä muistan sen... Ja toisin kuin Puro väittää, tuo Kutturaksi kutsuttu mökki ei minun muistaakseni sijainnut Pyhäjärven vaan Kirkkolammen rannalla. Ja saattaapahan se edelleenkin olemassa olla… (3.8.2017)

 

Muisteloita viime mökkireissun illanistujaisista

 

Taannoin kirjoitin hiukan Jalmari Ahokkaasta, Uukuniemen suuresta pojasta, jonka hänen ja hänen vaimonsa Rauhan nimeä kantava säätiö väitti rakennuttaneen kesäasunnon Uukuniemen Pyhäjärven rannalle. Tuolloin viimeksi kirjoittaessani epäilin vahvasti, että tuo Kuttura-niminen mökki ei sijaitsisi Pyhäjärven vaan Kirkkolammen sannalla, tai ainakin sijaitsi silloin, kun minä siellä lapsena vierailin.

Serkkupoikani Kari vahvisti tämän tiedon viimeisimmällä mökkireissullani. Heidän perheellään nimittäin oli äitinsä eli tätini Liisan takia kiinteät suhteita Ahokkaisiin. Liisa oli vähän toiselta kymmeneltä asti ollut kasvattityttönä talossa, jonka emäntä oli Jalmari Ahokkaan sisko Aleksandra eli tuttavien kesken Sandra-täti tai Sandra-mummo.

Jalmari ja Rauha Ahokkaan säätiö kirjoitti nettisivuillaan olevassa pätkässä säätiön historiikkia, että kesäasunto olisi ollut pieni. Epäilin tätäkin, mutta serkkuni totesivat, että se oli toki pieni, mutta muuten se oli sangen erikoineen, ei vain aikauteensa nähden vaan yleensäkin erikoisuus mökkikulttuurissa. Siinä nimittäin ei ollut savupiippua. Sauna kun toimi sähköllä eikä mökkikulttuuriin kiinteästi kuuluvaa takkaakaan ollut. Tosin takka puuttuu myös meidän 'päämökistämme'. Kutturassa funktionalismi näkyi silläkin tavala, että rakennuksessa oli tasakatto. Miellä sentään on harjakatto, mutta  mökkikonventioihin nähden hyvin loiva. Ahokkaillakin oli mökillä kuitenkin ulkohuussiksi määriteltävä laitos, joka kylläkin sijaitsi saman katon alla kuin kaikki muukin. Yleensähän huussit pyritään sijoittamaan vähän kauemmas asuintiloista…

Serkkuni muistivat jopa Ahokkaiden mökkipuhelinnumeron, joka oli Uukuniemi 2. Ei ole tiedossa, kenellä oli Uukuniemi 1. Numeroita ei kylläkään soitettaessa tarvittu, sillä sentraali kyllä tiesi, mihin yhdistää, kun nimellä pyysi. Serkkuni Marjut arveli, että Sandra-mummo tuskin tiesi yhtäkään puhelinnmeroa.

Kunhan Jalmari sai bisneksensä lopullisesti puikkoihin, hänestä tuli hyvin edistyksellinen. Serkkuni Kari oli nähnyt Ahokkaiden Helsingin asunnossa 50-luvun puolella elämänsä ensimmäisen telkkarin, vaikka tuolloin ei ollut vielä edes kunnon lähetyksiä. Minä en ymmärrä autoista mitään, mutta annoin kertoa itselleni, että 50-luvulla serkkuni oli suuresti ihaillut Jalmarin autoa merkkiä Packard Clipper (toivottavasti meni oikein…), joka oli muuten kerman värinen, mutta katto oli musta, ja siinä autossa serkkuni näki ensimmäisen kerran takalasinpyyhkijän.

Jalmarilla oli autoja enemmänkin, mutta todettakoon tässä nyt siitä aihepiiristä enää vain se, että hän ei itse ajanut vaan hänellä oli siihen tarkoitukseen palkattuna Paavilainen, joka suoritti tehtäväänsä koppalakissa ja tummassa puvussa. Silloin, kun Paavilainen ei ollut autoa ajamassa, hän toimi kaupunkitalon, 12-huoneistoa + palvelijainhuoneistot, talonmiehenä. Sitä vastoin Jalmari kyllä ajoi sitten kesälomillaan itse venettä, joka oli hieno sekin, aikauden uusinta uutta eli lasikuitua.

Jalmarin siskon emännöimässä talossa ei edistyksellisyys ollut aivan näissä mitossa, ja serkkuni Marjut saikin soutaa kesäisin verkkoja 100-kiloiselle Muukkosen papalle, sillä siihen tämä serkkuni kelpasi, vaikka olikin vain tyttö, ja sitä, että hän oli vain tyttö, pidettiin jonkin verran oikein esillä. Kesähommiin Muukkosella käydessä kuului myös lehmien huiskiminen lypsyllä, missä yhteydessä serkuni pääsi kuulemaan virsikirjan kannesta kanteen Sandra-mummon laulamana. Sandra-täti oli kuitenkin lempeä luonne, ja kun Muukkosen pappa oli kuollut vuonna 1963 ja Sandra-mummo muuttanut kasvattityttärensä talouteen, hän nukkui talon vielä hiukan rakenteilla ollessa serkkuni Marjutin kanssa samassa huoneessa. Iltaisin serkkuni oli pyytänyt Sandra-mummoa kertomaan vanhoista ajoista, ja tämä oli kertonut vaikkapa miten vettä kannettiin korennolla.

Karille puolestaan oltiin kaavailtu Muukkosen tilan jatkajan manttelia. Kuulemma eräiden tilojen yhdistämisen näkökulmasta oltiin vallan morsiantakin kaavailtu. Suunnitelma raukesi, kun pojalta kysyttiin, ryhtyykö hän viljelemään tilaa. Hän rehellisenä poikana vastasi, että ei hänestä tule maanviljelijää vaan herra niin kuin äiti on sanonut…

Muukkosesta tuli serkkujenikin kotiin uskonnollinen vire. Kiintoisa yksityiskohta on sekin, että serkkuni Kari oli aikoinaan eli 60-luvun alussa  uskonnollisilla kesäleireillä, joita johti sittemmin kyseenalaista kuuluisuutta niittänyt Leo Meller. Ainakaan minulle ei jäänyt mieleen, että Muukkosen pappa olisi ollut erityisen hurskas, mutta Sandra-täti kyllä oli. Enkä itse muista eikä Jalmari ja Rauha Ahokkaan säätiökään kerro, että näitä olisi vaivannut kummoinenkaan uskonnollisuus. Heitä ei vaivannut sekään, jos joku oli 'vain' tyttö. Heitä ei vaivannut, vaikka joku olisi ollut vähän hullukin tyttö, sillä heidän säätiönsä tukee esimerkiksi juuri mielen sairauksien tutkimusta. (30.8.2017)