Ayn Rand

Rand, Ayn. Kun maailma järkkyi. Juva 2017 (alkup. 1957).

Kun pääsiäiseltä lähdettiin Suonenjoelta, olivat nastarenkaat vielä hyvinkin tarpeen – kylätiellä oli vielä yksi umpijäinen paikka, joka tuli vieläpä äkkiä eteen. Kun katsoin kotona parkkihallissa naapureiden renkaita, noin puolella olivat vielä nastat, joten en kokenyt synnintuntoa. Nytkin satelee lunta, ja jos tätä menoa jatkuu, kerkeä neulomaan vielä vappusukatkin.

Taannoin kerroin, että kun covid-19 -viruksen takia suljettiin kirjastot, rupesin lukemaan kotihyllystä löytyvää Ayn Randin (1905-1982) teosta Kun maailma järkkyi. Kirjaa voisi sanoa tiiliskiviromaaniksi, ellei kirja olisi paksuudeltaan rakennustiilen kaltainen, mutta se on formaatiltaan eli leveydeltään ja korkeudeltaan suurempi.

Romaanissa, joka on melko nuori kirjalisuudenlaji, kertomuksen tapahtumat pyritään yleensä laatimaan niin, että ne vaikuttaisivat todellisuuden suhteen uskottavailta. Uskonnollisissa eepoksissa puolestaan on jokin tarkoitushakuinen päämäärä, ja niinpä riittää, että tapahtumat ovat vain tämän päämäärän suhteen koherentteja. Viimemainitulla tavalla on tässä kirjassa.

Vaikuttaa siltä, että tässä kirjassaan Rand on vielä kypsällä iällä – kirja on julkaistu vuonna 1957 eli hän on ollut viisissä kymmenissä – käsitellyt nuoruutensa traumaa. Hän nimittäin syntyi Pietarissa, missä hänen varakas juutalainen lapsuudenperheensä jäi vallankumouksen jalkoihin ja hänen isänsä apteekki kansallistettiin.

Teoksessaan Kun maailma järkkyi kuvataan Yhdysvaltoja, jotka lähtevät sosialismin tielle. Alkaa levitä käsitys, että kaikilla pitää olla samat mahdollisuudet kaikenlaisiin ammatteihin, varsinkin sellaiseen Amerikassa arvostettuun kuin suurliikemiehen ura. Rand ottaa lukuun, että suureollisuudessa omaisuudet ovat usein monien sukupolvien aikana perittyjä, ja hän toteaa, että näin sen nyt vain on, joskin perijöiden pitää osoittautua perintöjensä arvoisiksi.

 

Kertomuksen päähenkilöperijätär alkaa etsiä insinööriä, joka on joskus keksinyt aivan uudenlaisen moottorin. Tämä perijätär, neiti Taggart, on saanut käsiinsä joitain muistiinpanoja ja osia tällaisesta moottorista, mutta kun hän alkaa rekrytoida henkilöä, joka kykenisi näistä fragmenteista konstruoimaan moottorin, hän saa työpaikanhakijoilta vastaukseksi mm.: "Tiedättekö, neitä Taggart, minä en usko että tuollaista moottoria pitäisi koskaan rakentaa, vaikka joku saisikin selville, kuinka se tehdään. Se olisi niin paljon parempi kaikkia muita mottoreita, että tilanne olisi epäreilu vähäisemmille tiedemiehille, koska heidän saavutuksilleen ja kyvyilleen ei jäisi lainkaan tilaa. Minun mielestäni voimakkaalla ei pitäisi olla oikeutta haavoittaa heikomman itsekunnioitusta".

Rand on rikkaiden ja yrittelijäiden puolella köyhiä vastaan, ja köyhät ovat tämän teoksen mukaan köyhiä siksi, että ovat vetelyksiä. Tässä kirjassa kukaan ei ole sairas, kenellekään ei synnyt sokeaa tai kehitysvammaista lasta – päähenkilöistä kenelläkään ei ylipäätäänkään ole lapsia. Heillä ei myöskään ole vanhempia, jotka olisivat liikuntakyvyttömiski tultuaan tai dementiduttuaan joutuneet perijöidensä huolehdittaviksi. Kenellekään ei tapahdu mitään sellaista kuin saisi vaikkapa aivovamman jossain onnettomuudessa tai sairastuisi parantumattomaan sairauteen kuten syöpään. Tällaisia asioita ei ole tämän romaanin paratiisissa.

Paratiisin asukaat tulevat kyllä toistensa pettämiksi, mutta sekin loppujen lopuksi vain tehostaa toimintaa, kun kaikilla on oikeus tavoitella mahdollisimman suuria voittoja.

 

Kirjassa kuvataan, miten siinä sitten käy, kun itsekkyys kielletään ja paratiisiin luikertelee sosialismin käärme. Voittoja ei voikaan enää tavoitella. Yhden suuryrityksen sortuminen johtaa toisten sortumiseen – Taggartin yksityinen rautatie menettävää tilauksia, kun kaivostoiminnan kuljetukset lakkaavat kaivosten ja metallinjalostusteollisuuden lakatessa. Omistajat joutuvat turvautumaan korruptioon saadakseen edes pitää jotain liiketoiminnastaan.

Keskushallinnon ja kansallistettujen yritysten johtoon valitaan henkilöitä kaveriperusteella, ei pätevyyden. Kuvaus on yleisesti tunnistettavissa Neuvostoliitoksi. Mutta siinä, miten Rand kuvaa sitä, miten kaikki lopettavat vastuullisen toiminnan, hän on varmaan soveltanut kokemuksia oman nuoruutensa vallankumousta välittömästi seuranneilta vuosilta. Ottakaamme suora sitaatti tilanteesta, kun ed. yksityisellä rautatiellä oltiin ajautumassa periaatteessa vältettävissä olleeseen onnettomuuteen, joka sitten toteutui: "Dagny, kuka tahansa toimistoapulainen olisi tänä aamuna voinut antaa täällä määräyksiä ja jokainen olisi noudattanut niitä. Mutta jopa toimistoapulaiset tietävät, että kuka sitten ensimmäisen siirron tänään tekeekin, häntä tullaan pitämään vastuullisena tulevaisuudesta, nykyisyydestä ja menneisyydestä, kun syntipukkien etsiminen alkaa". Absurdin kyttäyksen, pelon ja pätemättömyden seurauksena syntyy perustavanlatuinen epäluulo kaikkia kohtaan, mikä lisää lamaannuksen kierrettä.

Niin rikkaat kuin köyhät argumentoivat uskonnollisin, eivät rationaalisin, termein, vaikka Rand itse piti itseään järjen puolustajana. Rikkaat ja köyhät, kummatkin, luonnehtivat toisiaan toisiaan nimenomaan sanalla paha, mikä on minun mielestäni uskonnollista kielenkäyttöä.

Rand on siis sitä mieltä, että ihmisen kuuluu olla itsekäs ja vaatia teoistaan taloudellisten voittojen lisäksi myös kiitosta niiltä, jotka eivät kuulu voittajiin. Itsestään ei pidä antaa maailmalle mitään vastineetta, koska moinen on moraalisesti tuomittavaa, ja tällä moraalittomuudella on mystisluontoiset seuraukset: "Ja tämä oli rangaistus siitä, että hyväksyin oikeaksi tuon kammottavan pahan, joka on uhrautuvuus". Tässä yhteydessä on ehkä hyvä muistaa, että kirjan kirjoittamisajankohtana 1950-luvulla ei holokaustista ollut paljonkaan aikaa kulunut; Rand itse oli päässyt vuonna 1926 USA:aan sukuloimaan ja jäänyt sille tielleen. Hän oli kuulemma yrittänyt saada perhettään Yhdysvaltoihin, mutta sehän ei 30-luvulla enää onnistunut mitenkään – Neuvostoliitossahan oli vähän niin kuin tapana pitää loikkareiden perheet ikään kuin panttivankeina ja tehdä näiden elämä vaikeaksi. Eikä Rand nyt sitten uhrautunut perheenjäsentensä takia. Lisäksi välittömästi holokaustin jälkeen keskustelussa ihmeteltiin, mikseivät juutalaiset nousseet natseja vastaan, ts. mikseivät jotkut uhrautuneet muiden puolesta vaan pikemminkin toimivat kuin nuo Randin edellä olevan sitaatin vastuuttomat pelkurit. Randilla on siis ollut aika tavalla traumaa purettavanaan, ja itse olen taipuvainen pitämään hänen objektivismiaan, puhtaaseen laskemoivaan itsekkyyteen, perustuvaa filosofiaansa, ainakin osittain syyllisyydentunteen kansa elämisen sivutotteena. En ole kaivanut mistään, miten hänen sukulaisilleen Stalinin Neuvostoliitossa kävi.

Randilla oli oppilapsia, esimerkiksi Alan Greenspan (s. 1926), joka johti Amerikan keskuspankkia vuosian 1987-2006. Tuohon jaksoon ajoittui ns. IT-kuplan puhkeeaminen taloudellisine katastrofeineen, ja sen pelastusyritys, löysä rahananto 'omistajayhteiskunnan' nimissä mm. luttokelvottomienkin ihmisten asuntolainoihin. Viimemainittua keinotekoista nousukautta, finanssikriisiin heti Greenspanin kauden jälkeen päättynyttä, oli rahoittanut Kiina, mistä kuulin kiinalaisen osapuolen näkemyksiä, kun stipendimatkallani pääsin seuraamaan Chongqingin yliopiston erästä englanninkielistä makrotalouden luentoa. Ei ole tiedossani, mitä tämä itsekkyyden opetuslapsi Greenspan kaikesta tuosta hyötyi, mutta epäilemättä rahallisesti paljonkin, vaikka tokkopa massat häntä suoranaisesti kiittävät, mitä hänen Randin mukaan olisi oikeus odottaa…

Ketjupolttajana Rand joutui 70-luvulla syöpäleikkaukseen, eli hänellä oli  keuhosyöpä, vakava sairaus, jollaisia hänen maailmassaan ei pitänyt olla olemassakaan. Sikäli kun englanninkielisestä Wikipedian teksistä ymmärsin, hän olisi päätynyt verovaroin ylläpidetyn vanhainkodin kainaloon 70-luvun lopulla. Vuonna 1982 häneltä sitten petti sydän, ja kuulemma Greenspan oli osallistunut hautajaisiin.

Alunperin Randin sukunimi oli ollut Rozenbaum. Tämän sukunimen muuttamisessa Randiksi hän ei suinkaan ollut ainoa Amerikan juutalainen, vaan samoin teki graafisen suunnittelun historian eräs klassikko vaihtaessaan nimensä Peretz Rosenbaumista Paul Randiksi.

Olen nyt menossa tässä 1521-sivuisessa kirjassa sivulla 867, eli hitusen yli puolivälissä. Paratiisista karkotus on jo tapahtunut, maailmanpalo on alkanut, ja mukaan on ilmaantuntu vähän messiaanisuuteen viittaavia ennusmerkkejä. Vaikka en pidä kirjan todellisuudelle vieraasta filosofiasta, joka ei lainkaan ota lukuun jo alussa mainittuja yksilöistä riippumattomia sanottakoon nyt vaikka yksin kannettaviksi ylivoimaisia onnettomuuksia, joita elämässä nyt vain on pakko kohdata, tunnustan, (että amerikkalaisesta tyylistään huolimatta, jota sitäkin pidän kyllä vastenmielisenä) tämä on kyllä vetävästi kirjoitettu kirja. Seassa kulkee dekkarimaisia säikeitä kuten jo tuo edellämainittu moottorin salaisuuden penkominen sekä sanonnan "Kuka on John Galt" taustan selvittäminen, ja jo tässä puolivälissä on paljastunut, että nämä kaksi liittyvät yhteen…

Niinpä jo tässä vaiheessa uskallan suositella tätä korona-lukemiseksi. Jatkuu tuonnempana...(18.4.2020)

 

Ayn Rand ja Singer

 

Eilen sain vihdoin ja viimein loppuun Ayn Randin (1905-1982) vuonna 1957 julkaistun, suomennettuna 1521-sivuisen teoksen Kun maailma järkkyi.

Tämä taustaltaan juutalainen kirjailija syntyi Pietarissa, joka muutti nimensä Leningradiksi, jossa kirjailija ei suostunut asumaan. Niinpä hän lähti Amerikkaan vuonna 1925, missä muutti nimensä itsekin, siis Ayn Randiksi. Vain muutaman kuukauden sukulaisilla New Yorkissa punkattuuaan hän hankkiutui Hollywoodiin, missä tienasi leipänsä erilaisilla enemmän tai vähemmän hanttihommilla mutta myös elokuvakäsikirjoittajana, sillä jo kotona Neuvostoliitossa hän oli opiskellut elokuvaa yliopistossa.

Amerikkalaisuus näkyy tässä kirjassa vetävänä jänneriteemana, joka alkaa puolihuolimattomasta, välinpitämättömyyttä ilmaisevasta katujen sanonnasta "Missä on John Galt?". Sutkauksen alkuperää aletaan paljastaa asteittain. Kirjassa on myös dramaattista romantiikkaa, eikä vältytä toimintaelokuvien ammuskelultakaan, jossa pieni joukko voittaa itseään kaksi kertaa suuremman, ja vain tämä pieni nokkelien voittajien joukko onnistuu tappamaan.

Juutalaisuus puolestaan näkyy siinä, että kertomus kasvaa messiaanisiin mittoihin, kun käy ilmi, että John Galt on olemassa muussakin mielessä kuin sanontana.

Aikaisemmin kirjoitin, että kirja olisi kommunisminvastainen tendenssiltään, mutta tuhannennen sivun paikkeilla aletaan selkeämmin väittää, että epäitsekkyyttä aina itsensä uhraamiseen asti muiden hyväksi oltaisiin viljelty vuosisatoja, mikä tekee tästä nyt sitten myös kristinuskonvastaisen teoksen. Ja myös hyvin juutalaisen teoksen. Juutalaisuudessa noin ylimalkaan pidetään itsensä uhraamista paheksuttavana, ja mitä altruismin tuomitsemiseen juutalaisessa kaunokirjallisuudessa tulee, Ayn Rand ei suinkaan ole yksin. Hänen kanssaan kirjoitteli samaan suuntaan Puolasta Jenkkeihin emigroitunut aikainen, juutalainen Isaac Bashevis Singer (1902-1991). Singerin päähenkilöt ovat vähintäänkin yhtä itsekkäitä kuin Randin, joskaan heitä ei paljon teollinen tuotanto kiinnostanut, pikemmenkin päinvastoin. Kun Randin mielestä jokaisen piti itse elättää itsensä äärimmäisissäkin tapauksissa, Singerin päähenkilöiden itsekkyys ilmenee siten, että muiden nimenomaan piti elättää heidän kunnianarvoisuutensa elättäjien olosuhteista riippumatta. Singerin päähenkilöt eivät egoismissaan ole suinkaan riemukkaan onnellisia kuten Randin, mutta molemmille Kristuksen kaltainen, omista eduistaan kieltäytyvä hahmo edustaa pahuutta. Pahuus esiintyy molemmilla kirjailijoilla ihmisiä haltuunsa ottavana ellei suorastaan hahmona niin silti verrattain itsenäisenä entiteettinä, vaikka Rand pyrkii esiintymään filosofisena ja julistutui ateistiksi. Uskonnollisesti sitoutunut Singer ei mene edes piirun vertaa oikealta ohi vuonna 1933 julkaistussa nuoruudenteoksessaan Stan in Goray, jossa kristillisen pyhimyksen ellei peräti Kristuksen kaltainen hahmo altruismillaan tuhoaa koko shtetlin.

Koska John Galt on messias, hän tietenkin myös saarnaa, ja kirjassa onkin saarnoja paljon, jopa yksi yhtenäinen satasivuinen.

Randin romaanihenkilöiden ja epäilemättä myös Randin itsensä vilpittömästi tavoittelema utopia on toteuttamiskelvoton. Se, että valtio ei mitenkään puuttuisi yrityselämään, ei ole onnistunut missään. Rand ei ehtinyt nähdä sitä aikaa, kun valtiot joutuivat pelastamaan pankkeja eikä sitä, kun pandemia sai yritysmaailman vaatimaan tukiaisia kuten meilläkin nyt raivoisasti tehdään. Tämän suomenkielisen laitoksen kannessa on sitaatti Björn Wahlroosilta: "Ayn Rand on yksi kolmesta minuun eniten vaikuttaneesta henkilöstä". Tämanhetkiseen yritysten tilanteeseen Wahlroos ei liene ottanut kantaa, tai ainakaan minä en ole huomannut.

Rand on sen verran äärimmäinen, että häntä on pakko vähän kyökkipsykologisoida. Kirjan motto kuuluu: "Minä vannon – elämäni ja sitä kohtaan tuntemani rakkauden kautta – että en tule koskaan elämään toisen ihmisen puolesta enkä pyydä toista ihmistä elämään oman elämäni puolesta". John Galt  kieltäytyy ryhtymästä kommunistisen yhteiskunnan johtajaksi, mihin häntä vaaditaan, koska häntä pidetään ainoana riittävän kyvykkäänä ratkaisemaan yhteiskunnan ongelmat. Kykyjensä takia hänen katsotaan olevan velvollinen astumaan johtoon, elämään kansan puolesta. Mutta Galt toteaa aseilla uhattuna ja kidutettuna, että hän ei maksa uhkien poistamisesta eikä osta omaa elämäänsä, mikä viittaa vähän siihen, mitä Rand ehkä tuumi siitä, että hänen perheensä oli jäänyt Leningradiin tai ehkä siitä, että juutalaiset olivat alistuneet natsien jalkoihin siinä muutama vuosikymmen sitten...En tiedä, minkä verran Rand yritti tehdä perheensä hyväksi, mutta jotain vihjaa se, että kirjassa vannotetaan olemaan itsekäs vaikka koko maailma huutaisi vastaan – ihmeteltiinkö ehkä sitä, että Rand ei hankkinut perhettään pois Neuvostoliitosta? Auttaminen kielletään kirjassa melko kategorisesti: kysymykseen, eikö koskaan saa auttaa ketään, vastataan, että vain siinä tapauksessa, että itse oikeasti haluaa. Auttaa ei saa vain siksi, että toinen kärsii. Kirjassa toistetaan, että ihmisellä on velvollisuuksia vain itseään kohtaan. Jos äidin on valittava, ostaako hän nälkäiselle lapselleen ruokaa vai itselleen hienon hatun, lapselle saa ostaaa ruokaa, jos äiti tosiaan haluaa, mutta jos äiti haluaa sen hienon hatun, hänen pitää ostaa se ja antaa lapsen jäädä nälkäiseksi.

Uskon, että tämä kirja vetoaa noin kolmekympisiin ihmisiin. Siinä iässähän sitä joutuu toteamaan, että omia ideoitaan ei aina saa omaan piikkiinsä samoin kuin sen, että jotkut vaativat ideaa omiin nimiinsä, vaikka ovat sen kyllä esittäneet mutta eivät ole osallistuneet raadantaan sen toteuttamiseksi vaan työn ovat joutuneet tekemään muut. Viimeistään kolmevitosena on turhautunut tyyppeihin, jotka vaativat äänekäästi itselleen enemmän kunnioitusta yhtä lailla kuin siihenkin, että itse ei saa kiitosta vaikka olisi tehnyt mitä. Mutta siinä iässä, jossa Rand tämän kirjan on kirjoittanut eli viisissäkymmenissä, tuosta olisi pitänyt kasvaa ulos, ja sitä, ettei niin ole käynyt, ei oikeastaan selitä mikään muu kuin Randin amfetamiiniriippuvuus. Muutenkin tämä kirja on niin läkähdyttävä, että tätä ei ole voinut kirjoittaa kun jossain pöllyssä. Sivumäärään nähden tosin on sanottava, että kirja pysyy kyllä hämmästyttävällä tavalla kasassa.

Minä en siis ole oikeastaan mistään samaa mieltä kuin Rand, mutta ettei tässä menisi lapsi pesuveden mukana, on todettava, että on tässä minustakin joitain kelvokkaita ajatuksia. Itseänikin ärsyttää kulttuurimme tuskaneuroosi. Kärsimystä ja tuskaa on, ja välillä menee pitkään, että saa taas nenänsä pinnalle, mutta miksi tuskaan pitää hirttäytyä? Mistään asiasta ei voi puhua/kirjoittaa, ellei asiaan voi jotenkin nivoa jonkun sen johdosta kokemaa tuskaa. Ikään kuin tuska häväisi sillä, että koko maailmaa syytetään siitä. Voin kokemuksesta kertoa, että ei häviä.

 

Kirjassa on moniakin sivuteemoja, jotka kuvastavat homo sovieticuksen syntymistä, ja yksi on se, että yhden päähenkilön perheenjäsenet vetoavat systeemiin nuivasti suhtautuvaan henkilöön sillä, että jos tämä ei taivu, systeemi kohdistaa vihansa ja rankaisutoimenpiteensä heihin. Homo sovieticuksen kehittymistä kuvataan kaikin puolin niin osuvasti, että Randilla on täytynyt olla kontakteja entiseen kotimaahansa, sillä vuonna 1957 tällaisia tietoja ei ymmärtääkseni ollut julkisesti vielä saatavilla. Moraalin rappeutuminen niin, että kun ihmisellä piti systeemin lupaamana olla oikeus mitä ihmeellisimpiin asioihin, vaikka tosiasaissa niitä ei saanut, asioiden saamiseksi muodostui käytäntö käyttää mitä tahansa menetelmiä. En ota tähän esimerkkiä Randilta vaan suurelta idoliltani Volkovilta hänen teoksestaan Pietari; lainatun tekstin on kirjoittanut Šinkajev, ja se koskee Neuvostoliiton kaiketi kautta aikain tunnetuimman rockbändin Akvaarion johtohahmoa Boris Grebenštšikovia: "Yritä päästä fanien ohi roskaämpärin kanssa!  […] Niinpä hän ilmestyy ovesta roskis kädessään ja kuuntelee: ihan hiljaista. Grebenštšikov pujahtaa ulos ovesta, mutta niin pian kuin hän on päässyt porrastasanteelle, joku tarttuu häntä takaapäin ja vääntää hänen päänsä taaksepäin. Roskis menee nurin, hän kaatuu, hänen jalkansa kastuvat likavedestä, ja ennen kuin hän ehtii huutaa apua, päällekäyjät vääntävät hänen suunsa auki veitsellä ja kaatavat hänen suuhunsa pontikkaa. Boris makaa tasanteella henkeään haukkoen, piestynä ja puoleksi sokeana samanaikaisesti kuin hänen faninsa virnistelevät tyytyväisinä ja tömistelevät portaita alas: he ovat ottaneet paukut yhdessä Greban kanssa!" (8.5.2020)

 

ps. Ei mennyt montaa päivää, kun Björn Wahlroos ilmestyi Hesarin sivuille vaatimaan yhteiskunnalta ilmaista rahaa yrityksille. (11.5.2020)