Kulttuurikoodit ja matelija-aivot

Rapaille, Clotaire. The Culture Code. An ingenious way to understand why people around the world buy and live as they do. USA 2006.

Eilen jo ilmaisin ihmetykseni amerikkalaisuuden suhteen, ja aiheen tiimoilta luinkin tässä puhinä erään kirjan, nimittäin tämän Clotaire Rapaillein teoksen The Culture Code. Kirjoittaja on alkujaan autistisia lapsia hoitanut psykoterapeutti, joka on sittemmin antautunut liike-elämän palvelukseen.

 

Nämä palvelukset ovat markkinoitavana oleviin tuoteryhmiin liittyvien, eri puolilla maailmaa vallitsevien kulttuuristen koodien paljastamista. Tämän Rapaille tekee siten, että tutkittavana olevasta asiasta suoritetaan po. kulttuurin edustajien ryhmälle kolme erilaista haastattelua, kukin tunnin kestävä.

 

Ensin ihmisiltä kysytään, mitä he ajattelevat asiasta, kuten vaikkapa autoista. Tässä vaiheessa haastattelija esiintyy ikään kuin vieraalta planeetalta tulleena olentona, jolla ei ole aavistustakaan, mikä on auto. Saatuja vastauksia ei pidä uskoa sellaisenaan, koska ne kertovat vain, miten ihmiset järkeilevät suhteensa po. asiaan. Näitä selityksiä Rapaille pitää tekosyynä tai alibina todelliselle suhteelle.

 

Toisessa vaiheessa ryhmä rakentelee kuvalehtiä tms. leikkelemällä kollaseja erilaisista mielleyhtymistä, joita heillä on tutkittavaan asiaan. Tarkoitus on saada ihmiset kertomaan asiaa liittyviä tarinoita. Tässä saadaan jo tietoa tutkittavan asian osuudesta kohderyhmän elämään.

 

Rapaillein idea on, että kulttuurinen koodi opitaan leimautumalla. Tämä tapahtuu tiedostamattomasti. Ja se, miten leimautuminen on tapahtunut, selviää viimeisessä haastatteluvaiheessa, kun ryhmän jäsenet rentoutuneessa tilassa kuvaavat ensimmäistä omaa kosketustaan po. asiaan. Erityisesti tulkintaan vaikuttaa, missä vaiheessa elämää tuo ensimmäinen kosketus on saatu. Kaikkein merkittävimmät leimautumiset kulttuurisiin koodeihin tapahtuvat ennen seitsemättä ikävuotta, koska tällöin leimautumiseen vaikuttavat erityiseesti tunteet. Jos kosketus po. asiaan tapahtuu myöhemmin, suhdetta asiaan leimaa logiikka. Näin paljastetun koodin Rapaille sitten ilmaisee hyvin lyhyesti, usein yhdellä sanalla, ja tällä koodilla ikään kuin saadaan auki lukko, joka sulkee koko kulttuurisen po. asiaa koskevan Pandorran lippaan.

 

Tutkittavat kohteet vaihtelevat skaalaltaan melko rajusti esim. yksittäisistä tuoteryhmistä kuten kahvi tai autot suuriin suoranaisiin elämänalueisiin kuten ruoka, rakkaus tai terveys. Hauskin tutkimus koskee viettelyä, jota Rapaille tutki L’Orealin toimeksiannosta eri puolilla planeettaa.

 

Kirjassa on erityisesti puhe amerikkalaisista ja heidän kulttuurisista koodeistaan ja miten ne eroavat muun maailman vastaavista. Eräs esimerkki kulttuurieroista juuri leimautumisen ajankohdan suhteen liittyy alkoholiin. Ransakassa lapset tutustuvat viineihin jo hyvin pieninä, ja leimautuminen ranskalaiseen alkoholiin liittyvään kulttuuriseen koodiin tapahtuu perhepiirissä, usein päivällisillä tai juhlissa, jolloin viinin mausta puhutaan. Usein myös lapset saavat maistaa hiukan viiniä ja heitä opetetaan maistelemaan sitä. Näin koodiksi muodostuu maku. Amerikassa alkoholiin leimaudutaan teini-iässä, jolloin painopiste on alkoholin faktaperäisessä vaikutuksessa: siitä tullaan humalaan. Alkoholia käytetään Amerikassa siksi, että siitä tullaan humalaan ja tehtäisiin harkitsemattomia, usein miten siis väkivaltaisia, tekoja. Amerikkalainen koodi alkoholille on ’ase’.

 

Muita asioita, joihin Rapaille on hakenut eri liikeyritysten tilauksesta kulttuurisia koodeja, on vaikkapa laatu. Jossain vaiheessa nimittäin havaittiin, että amerikkalaisen tuotteiden laatu on heikentynyt suhteessa japanilaisiin ja saksalaisiin, mikä huoletti etenkin autoteollisuutta. Rapaille totesi tutkimuksessaan, ettei amerikkalaisista autoista tulla ikinä saamaan laadullisesti saksalaisten tai japanilaisten kaltaisia, sillä amerikkalaiset eivät arvosta teknistä tai esteettistä laatua. Heille laadun koodi on ’se toimii’, ja niinpä kaikki, mikä menee sen yli, on heistä tarpeetonta, sillä toimimattomat kapineet he ovat tottuneet korvaamaan vain yksinkertaisesti uusilla. Näin ollen amerikkalaisia ei ole mahdollista saada motivoitumaan mistään enemmästä - eli siitä, mitä saksalaiset ja japanilaiset kokevat laatuna, ts. kestävästä, hyvin muotoillusta ja moitteettomasta.

 

Amerikkalaiset ovat ylipainoisia, ja Rapaille on tutkinut myös läskin koodia amerikkalaisessa kulttuurissa. Se on ’ulos kirjautuminen’. Elääkseen amerikkalaisessa yhteiskunnassa ihmisen pitää täyttää mielettömät tehokkuusvaatimukset, tehdä pitkää työpäivää ja olla ulkoiselta olemukseltaan trimmattu. Kun ihmiset katsovat, etteivät he enää siihen pysty, he hankkivat läskit merkiksi siitä, etteivät enää ole mukana leikissä. Pulskuus kuuluu Amerikassa oikeutetusti vain pikkulapsille, joita hoivataan, ja ylipainoiset aikuiset ilmoittavat ympäristölleen läskeillään, että eivät enää pysty olemaan kuin hoivattavina.

 

Rapaille ei usko, että ylipaino-ongelmasta päästään pelkästään valistuksella, sillä hoivaamisen kohteena olo on leimautunut ennen valistuksen vastaanottamisen vaatimaa älyllistä kehitystä. Kerran hän kuulemma oli jossain seminaarissa puhumassa aiheesta. Hän oli viimeinen luennoitsija, ja hän saattoi kuunnella kaikki aiemmat puheet ja tarkkailla kuulijakuntaa, jonka hän totesi valtaosaltaan ylipainoiseksi. Hän aloittikin oman osuutensa sanomalla, että kaikki edelliset puhujat ovat jakaneet tietoa, jonka kuulijat luultavasti ovat tienneet jo ennestäänkin, joten jos tietoon luotetaan tässä mitassa, miten on mahdollista, että suurin osa kuulijoista silti on ylipainoisia. No, po. yliopisto ei ole sen koommin kutsunut Rapaillea, mutta yhtä kaikki, Rapaillen käsityksen mukaan ylipainoon voidaan vaikuttaa vain menetelmillä, jotka vetoavat samaan aivojen tasoon, jolla leimautuminen mainittuun kulttuuriseen koodiin on syntynyt. Hänen mukaansa Painonvartijat ovat lähimpänä ongelman ydintä, sillä Painonvartijat tarjoavat yhteisöllisyyttä valistuksen yhteydessä.

 

Päinvastaisena kulttuurisena koodina läskiin Rapaille mainitsee arabikulttuurien koodin. Siellä läski on vaurauden merkki eikä suinkaan mitään epätoivottavaa.

 

Rapaille pitää kulttuurisia koodeja lähes ikuisina. Tässä hän ehkä vähättelee kulttuurista muutosta, joka voi olla paikoin hyvin nopeaa. Kaikki olemme seuranneet esim. tiekoneiden tulemista elämäämme, ja ne, jotka ovat eläneet useamman vuosikymmenen, ovat nähneet jopa niiden aseman muuttumisen elämässään. Sama pätee matkapuhelimiin, jotka ovat uuden puoleinen keksintö, ja jotka eivät suinkaan täytä aivan samaa lokeroa kulttuurisessa kentässä kuin eräänlaiset edeltäjänsä lankapuhelimet. Kaiken kaikkiaan suhteemme teknisesti välitettyyn kommunikaation tuntuu muuttuvan vuosittain.

 

Rapaille tuntuu pitävän koodeja myös hyvin itsenäisinä. Maalaisjärjen varassa uskaltaisin väittää, ettei Rapaille ole ottanut riittävästi huomioon sitä, miten koodit vaikuttavat toisiinsa. Tarkoitan, että yhden asian koodi voi olla useammalle ryhmälle ihmisiä sinällään sama, mutta sen soveltaminen voi vaihdella riippuen muista sen ympärillä olevaista kodeista. Edelleen tulee mieleen, että koodi voi pysyä ennallaan, mutta vaikkapa ajankäytön rajoitukset muuttua, jolloin sen asema heikkenee, ja tämä voi tapahtua hyvinkin nopeasti. Kolmanneksi tulee mieleen, että koodit saattavat olla toisilleen alisteisia.

 

Sen sijaan Rapaillen tunnuslauseenomaista väittämää ’matelija voittaa aina’ en epäile. Rapaillen mukaan varhaisimmin kehittyneet aivojen osat, matelija-aivot, määräväät lopulta ihmisen käyttäytymisen, sillä niiden vastuulla on elossapysyminen ja lisääntyminen. Nettisivuillaan Rapaille kertoo tutkimuksestaan amerikkalaisesta ilmiöstä nimeltä teiniraskaudet, ja siinä hän totesi, ettei valistus voi purra teiniraskauksiin. Niitä esiintyy alueilla, joilla kuolleisuus on suuri. Esimerkkinä hän mainitsee 14-vuotiaan tytön, jolla oli jo kolme lasta, kaikki eri isille, joista jokainen oli ammuttu. Tyttö itse halusi vielä yhden vauvan. Huom. vauvan, ei lasta, sillähän arveli kuolevansa vuoden sisällä. Tyttö ei siis uskonut koskaan näkevänsä vauvojensa kasvavan. Hän oli koko lapsuutensa nähnyt ympärillään olevien ihmisten kuolevan vähän toisella kymmenellä, ja sitä luihin ja ytimiin eli matelija-aivoihin syöpynyttä havaintoa on vaikea valehdella tyhjäksi järkiperäisellä valistuksella. (13.4.2009)