Jeesus katolisen kirkon traditiossa

Ratzinger, Joseph/Benedictus XVI. Jeesus Nasaretilainen. Keuruu 2008.

Se oli yksi sunnuntaiaamu kun rupesin heti aamiaiselta lukemaan tätä Ratzingerin Jeesus-kirjaa. Tässä on erikseen esipuhe ja johdanto, ja ne ovat tavallisestikin kaikkein tylsintä luettavaa, mutta nyt aivan erityisen tylsiä. Nukahtelin jatkuvasti. Jouduin käymään kävelyllä. Join litroittain kahvia. Mutta minä olen sinnikäs sissi, ja klo 16 mennessä olin lukenut nämä mainitut käytännössä 18 ja puoli sivua. Unettomuudesta kärsivien kannattaa varmaan ostaa tämä teos.

 

Näillä sivuilla sanottiin kyllä jotain ihan kiinnostavaakin.

 

Kaikissa maailman kirjauskonnoissa näyttää olevan yksi yhteinen piirre: se, mitä pyhissä kirjoissa lukee ja se, mitä traditio sanoo, eivät ainakaan traditoiden ulkopuolisten mielestä kohtaa. Koraanin periaatteet pystyy ymmärtämään pahinkin ateisti, mutta odotapa kun tullaan shariaan tai profeetan sunnaan; kun Vanhassa testamentissa/Toorassa kirjoitetaan ’älä keitä vohlaa emänsä maidossa’ siinä tarkoituksessa, että halutaan kieltää lähiomaisten käyttäminen todistajina oikeudessa toisiaan vastaa, sitä toteutetaan halakhassa niin, että liha- ja maitotuotteita ei syödä yhtä aikaa tai välittömästi peräjälkeen. Tässä paavin kirjoittamassa kirjassa kerrotaan, että Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa oltaisiin – oikein siis katolisen kirkon sisällä – todettu vastaava rakenteellinen ilmiö katolisessa kirkossa ja korostettu, että vaikka eksegetiikka eli Raamatun tutkimus on tärkeä seikka, siinä on tehtävä oikeutta kirkon traditiolle, vaikka traditio eroaakin Raamatun tekstistä (s. 15). Hämmästyin. Minä olin tosiaankin elänyt siinä käsityksessä, että katolinen kirkko olisi älyllisesti niin epärehellinen, ettei se olisi ikinä kyennyt havaitsemaan, ettei kirkon traditioilla ja sillä, mihin uskovaiset ihmiset väittävät uskovansa, ole juurikaan tekemistä sen kanssa, mitä Uudessa testamentissa lukee.

 

Se, että tällainen ero on olemassa, selitetään sitten jo tavalla, johon johonkin muuhun kuin teologiaan koulutuksensa saanut henkilö ei enää oikein voi yhtyä. Ratzingerin mukaan Raamatun tekstin ja tradition erot ovat ymmärrettäviä, sillä Uuden testamentin tekstin kirjoittajan traditiosta selvästi eroavat sanat ovat jo kirjoitettaessa sisältäneet tulevaisuuden muutoksen, ts. myöhemmän tradition, vaikkei kirjoittaja ole sitä itsekään kirjoittaessaan tiennyt. Kirjoittaja on puhunut ”osana elävää yhteisöä, elävää historiallista liikettä, jota ei hän eikä yhteisö saa aikaan vaan jossa toimii ja jota johtaa suurempi voima” (s. 16-17). Ja näin on päädytty siihen jo minunkin silmääni pitäneeseen seikkaan, että Uudella testamentilla ja kirkoilla on niin vähän tekemistä keskenään. Etenkin paaviuden historiasta lukiessani minua ihmetytti, missä tässä ruljanssissa voi kuunaan piillä se Jeesus Nasaretilaisen hahmo, joka evankeliumeissa seikkailee - Ratzingerin vastaus on ällistyttävän rehellinen: ei juuri missään eikä ole väliäkään.

 

Tämä seikka tietenkin tekee kirkosta vain entistäkin mielenkiintoisemman instituution, ja ainakin mitä paavi Benedictus XVI:n käsityksiin tulee, tekee katolisen kirkon toiminnasta sen ulkopuolisille ymmärrettävämpää, vaikkei hyväksyttävämpää. Aloin hiljakseen ymmärtää, miksi Razingeria pidetään suuresti oppineena samaan aikaan kuin konservatiivisena, ja mikä kenties oli syynä siihen, että hänet on valittu paaviksi, vaikka jo edellinen paavi nosti vanhakantaisuudellaan koko maailman niskavillat pystyy. Ratzinger pystyy tunnustamaan, että jotkut asiat ovat juuri niin oudolla tolalla kuin näyttävätkin, eikä kiellä kirkon ulkopuolisten ajat sitten tekemiä havaintoja.

 

Tämä teos ei siis kerro historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta. Historiallisessa mielessä kiinnostavana teoksena mainostankin tässä kaikille pakanoille teosta, joka selvitti ainakin minua hyvin valaisseella tavalla niitä historiallisia/yhteiskunnallisia oloja, joissa Jeesus Nasaretilainen vaikutti ja joihin hän vaikutti siinä mitassa, että syntyi kristinuskoksi kutsuttu uskonto, ja se teos on Doddin The Founder of Christianity. Tämä Ratzingerin teos puolestaan on selvitys siitä, mikä on katolisen kirkon hänen ympärilleen luoma traditio. Ratzinger käy tulkiten läpi Raamatun kohtia, mutta mainitsee monesti Raamatusta vain kohdat, ei itse tekstiä, joten hän olettaa, että lukija on kristitty. Minun kaltaiseni onneton pakan joutui siis käyttämään tämän kirjan lukemiseen aika tavalla aikaa ja energiaa, sillä Raamattu pitää olla vieressä koko ajan, mutta vaiva palkittiin: ero Raamatun tekstikatkelmien ja Ratzingerin tulkintojen välillä on niin dramaattinen, että ihmetyttää, miten molemmat teokset voivat olla edes samalta planeetalta. Mutta tämä on tietenkin vain mielenkiintoista, ja tosiasiassa jopa se syy, miksi otin koko kirjan edes luettavakseni.

 

Huolimatta käynnistysvaikeuksista tämä kirja pääsee kyllä vauhtiin.

 

Jeesuksen kasteesta puhuessaan Razinger sanoo, että idän kirkon ikoneissa kastevesi kuvaan haudaksi. Mielenkiintoinen seikka, johon en ollutkaan koskaan kiinnittänyt huomiota. Tästä haluaisin kuitenkin kuulla myös jonkun ortodoksin näkemyksen.

 

Edellisenkin paavien sosialismin vastaisuus saa selityksensä tässä Benedictus XVI:n kirjassa. Minua olikin kovin ihmetyttänyt, mistä tämä sosialismin vastaisuus johtuu, kun muistaakseni Jeesus käski luopua köyhien hyväksi toisesta vaatekerrasta. Ratzinger muistuttaa Jeesuksen kiusauksista, joista yhdessä Matteuksen evankeliumin mukaan Saatana tuntuisi tarjoavan Jeesukselle sosiaalisen reformaattorin roolia, mutta Jeesus kieltäytyy tästä haasteesta muuttaa autiomaa leiväksi noin vain. Siispä pitää kieltäytyä kirkonkin sellaisesta toiminta järjestyksestä, jonka mukaan leipä tulee ensin ja muu sitten. Kirkonkin toiminnan pitkää kulkea päinvastaiseen suuntaa. ’Leipäkysymys’ on esillä evankeliumeissa useaankin otteeseen, ja ruokintaihmeessä tämä toimintasuunta on selvä: ensin tulee Jumalan sanaa ja leipää vasta jälkiruoaksi, kun on ymmärretty, että leipä pitää jakaa yhteisesti - ”Jollei ihmisen sydän ole hyvä, mikään muu ei voi kääntyä hyväksi”, kirjoittaa Ratzinger, ja sonoo, että tähän sydämen hyvyyden puuttumiseen ovat hänen mielestään kilpistyneet kaikki marxilaiset kokeilut.

 

Leipää vai ei, kas siinä pulma. Ratzinger puhuu Franciscus Assisilaisesta hyvin ihailevaan sävyyn (s. 96). Ratzinger ei mainitse, että jossain vaiheessa kirkko oli Franciscuksen ja hänen sääntökuntansa kanssa pahasti napit vastakkain syystä, että kirkko ei suvainnut fransiskaanien täydellistä omistamattomuutta. Fransiskaanit kun tulivat omassa radikaalissa köyhyydessään asettaneeksi kyseenalaiseksi ylipäätään koko kirkon oikeuden omistamiseen. Tästä esitti närkästyksensä vuonna 1323 paavi Johannes XX, jonka mielestä oli kerettiläistä väittää, etteivät Jeesus ja hänen opetuslapsensa muka omistaneet mitään. Fransiskaanit olivat Bonaventuran johdolla yrittäneet kiertää painostuksen omistamiseen sanomalla, että fransiskaanit olivat kuin pienet lapset tai vähämieliset paavin vallan alla, joten jos jonkun piti omistaa se, mitä veljet kuluttivat, niin olkoon se sitten paavi. Tästä ilosta Johannes XX kieltäytyi 1322 vuonna Avingnonin kirkon oveen naulatulla bullalla, jossa luki, ettei ole paavin asia omistella kerjäläisveljien leivänkannikoita. Näihin kysymyksiin Ratzinger ei siis puutu, toteaa vain, että saattaa olla haasteellisempaa ’omistaa kuin ei omistaisi’ eli noudattaa maallista kutsumustaan yhteiskunnallisine asemineen ja silti elää yhteydessä Kristuksen kanssa. Minulle jäi epäselväksi, miten tämä yhdistetään siihen, kuinka Jeesus sanoi rikkaalle miehelle, että ”mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja tule ja seuraa minua”. Ilmeisesti siten, että Jeesus kehotti myymään, ei luopumaan ilmaiseksi…

 

Mutta entä jos kutsumuksesta, maalisesta tai henkisestä, ei seuraa yhteiskunnallista asemaa eikä muutakaan maallista hyvää? Tähän Ratzingerin mukaan vastauksen antavat Jeesuksen kaksi autuaaksijulistusta, 1) ”Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen” ja 2) ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. Nämä Ratzingerin mukaan tarkoittavat, että niissä ”lupaus annetaan niille, jotka eivät suostu vallitsevien mielipiteiden ja tottumusten saneluun vaan kärsimyksellään tekevät vastarintaa” (s.106). Minun on rehellisesti sanottava, etten näe minkäänlaista yhteyttä noiden Raamatun kohtien ja Ratzingerin sanojen välillä, mutta Ratzingerin ajatus kuulosta hyvältä ja lohduttavalta siksi, että vastarinta on edes luvallista. Semminkin kun se taitaa olla myös kaikenlaisen yhteiskunnallisen kehityksen edellytys. Niin kuin kaiketi yksilöllisenkin. En tiedä, yhdistelenkö näitä asioita nyt aivan väärällä tavalla, mutta henkilökohtaisesti olen aina pitänyt siitä jutusta, että ellei vehnänjyvä ensin kuole, se ei voi tuottaa satoa. Varsinkin nykypäivänä, kun ihmisen elinkaari on pitkä, yksilö joutuu elämään ’useampia elämiä’, ja kutsumuksesta toiseen siirtyminen saattaa merkitä tuskallisiakin välirikkoja niin ympäristön kuin entisen ’minänkin’ kanssa. Luulen myös, että tämä evankeliumeista – ei niinkään kirkosta - kumpuava avoimuus muutokselle ja halukkuus maksaa muutoksen hinta kärsimyksenä on yksi niistä tekijöistä, jotka ovat tehneet länsimaisesta kulttuurista niin kilpailukykyisen.

 

Vuorisaarnaa käsitellessään Ratzinger selvittää juutalaisen tradition ja Jeesuksen keskinäisiä kipupisteitä, ja tekee sen Jacob Neusnerin teosta A Rabbi Talks with Jesus apuna käyttäen. Lopputulemaksi saadaan, että juutalaisia ärsyttää nimenomaisesti se, että Jeesus heidän mielestään röyhkeästi asetti itsensä Jumalan tilalle.

 

Tästä päästään sapattiin, joka on juutalaisen tradition kulmakiviä. Juutalaiset suivaantuivat, kun Jeesus ei puutunut asiaan, kun opetuslapset taittoivat sapattina tähkäpäitä nälkäänsä eli tekivät työtä, vaikka se on sapattina kiellettyä. Jeesuksen mukaan asiassa pitää olla järki mukana. Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia, ja jos asiat vaativat, on toimittava järjen mukaan. Ratzinger allekirjoittaa tämän. Mutta eikö saman tien voisi asettaa järkeä etusijalle sellaisissakin tapauksissa kuin ehkäisy? Siitä asiastahan meillä on olemassa tämä merkillinen Paavali VI:n lausunto: ”On laitonta käyttää menetelmiä, jotka suoranaisesti estävät hedelmöittymisen siinäkin tapauksessa, että siihen olisi olemassa perusteltuja ja vakavia syitä”, joka on ymmärtääkseni vieläkin voimassa.

 

Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta Ratzinger on yllättävästi ohikulkevien papin ja leeviläisen puolella: ”…pappi ja leeviläinen menivät ohi luultavasti pikemminkin pelosta kuin välinpitämättömyydestä”. Ryöstetyn miehen Ratzinger tulkitsee ihmiskunnaksi, laupiaan samarialaisen Jeesukseksi. Samarialaisen teko ei ole inhimilliseksi esikuvaksi kelpaava, koska se on jotain, mihin vain Jumala pystyy. Ja meistä ihmisistä voi olla auttamaan lähimmäisiämme vasta, kun Jumala on tehnyt itsestään meidän lähimmäisemme, ts. me voimme auttaa lähimmästämme vain Jumalan avulla, sillä me pelkäämme. Jumalan väliintuloon asti me olemme ryöstetty mies.

 

Tässä on perää, sillä auttamaan periaatteessa pystyvä on aika hyväosainen, kun taas apua tarvitsevat ovat vähäosaisuudessaan niin kaukana hänen arvomaailmastaan, että uhkana auttamisessa on vähintäänkin kulttuurishokki. Mitä kauempana auttajan ja autettavan maailmat ovat, sitä enemmän tarvitaan joitain apukeinoja auttajalle - Ratzingerin mielestä jumalallista interventioita, minun mielestäni koulutuksellakin saattaa pärjätä.

 

Tähän kirjaan ilmaantuu suorastaan intohimoa jahka päästään puhumaan Johanneksen evankeliumista. Ratzinger käy oitis päin aika laumaa teologeja, jotka ovat asettaneet Johanneksen evankeliumin jotenkin kyseenalaiseen valoon verrattuna synoptisiin evankeliumeihin. Koska Ratzinger olettaa lukijakseen oppineen kristityn, hän ei vaivaudu selittämään, miksi sitä pitää niin pontevasti puolustaa. Okei, sen kirjoittajasta on erilaisia näkemyksiä, se on verrattain myöhäinen, ja sitä pidetään kauhistuttavan sadunomaisena. Mutta mistä kenkä tarkkaan ottaen puristaa, sitä Ratzinger ei kerro. Mihinkään perustumaton arvaukseni liittyy ihmeisiin. Johanneksen evankeliumissa on eri ihmeet kuin muissa (ruokkimisihmettä lukuun ottamatta). Johanneksen evankeliumin ihmeet muistuttavat ikävästi niitä ihmeitä, joita ajanlaskun alun tienoon ihmerabbien kerrotaan tehtailleen, ja löytyy niille esikuvia kaikenlaisesta muustakin folkloresta. Lisäksi nämä ihmeet liittyvät myöhempää kristillistä makua, varsinkin valistunutta pohjoista reformoitua makua, loukkaaviin asioihin. Puritaanisessa Pohjolassa kun on aina ollut vähän vaikea niellä Kaanan häiden 520 litraa viiniä.

 

Tämän kirjan luettuani arvelen, että jos joutuisin samaan huoneeseen Benedictus XVI:n kanssa ja joutuisimme keskustelemaan vaikka kaksi tuntia, emme olisi samaa mieltä yhdestäkään asiasta. Mutta toisaalta emme luullakseni myöskään ajautuisi avoimeen konfliktiin. Mutta silti on sanottava, että on se Luojan lykky, ettei paavi lue tätä blogia…