Rawlsista

...Pursiaiseen ja Kuopion Filosofikahvilasta vanhaan lehtijuttuun.

Kuopiossa pidetään silloin tällöin Filosofikahvila-nimen alla luento- ja keskustelutilaisuuksia. Toissapäivänä eli viime tiistaina oli jälleen yksi. Ilmoittelussa Filosofikahvilalla kylläkin on ongelmia, sillä luento oli alkanut puoli tuntia ennen kuin me lehti-ilmoituksen ilmoittamana ajankohtana tälläydyimme paikalle.

Mutta ei se mitään. Tupa oli täysi, mutta mahduimme takaseinän pöydälle istumaan. Aiheeseen Mitä oikeudenmukaisuus on? pääsi hyvin vielä mukaan, sillä Kaisa Herne puhui vanhaan tuttuun John Rawlsiin perustuen.

Koska olen vanha ihminen, muistan, kuinka Rawlsin teoksen Oikeudenmukausuusteoria suomennos oli ilmestynyt 1988 eli juuri parahultaisesti ennen 1990-luvun alun lamaa niin, että kaikki olivat kerenneet sen lukea ennen kuin posahti. Laman kuluessa taisin itsekin kirjoittaa jonkun haastattelupohjaisen lehtijutun mainitun teoksen kääntäjästä ja Rawlsin ajatustensa tulkitsijasta Terho Pursiaisesta. Kun toissapäiväisellä luennolla oltiin keskusteltu verotuksesta, kysyin luennoitsijalta, oliko kuninkaanaarre-idea Rawlsin oma vain jonkun muun, sillä muistin tuolta edellisen laman ajalta Rawlsiin liittyen sellaisen. Luennoitsija ei ollut kuullut koko kuninkaan aarteesta, mutta yleisön joukosta parikin henkilöä oli, ja he tiesivät kertoa, että se oli Pursiaisen visio, joskin Rawlsin pohjalta.

Yleisö oli kaiken kaikkiaan aika mielnkiintoista. Ikähaitari taisi olla hädin tuskin kahdestakymmenestä jonnekin kahdeksankymmenen hujakoille, pääosin varmaan erilaista vielä viroissaan olevia tai eläköityneitä virkamiehiä ynnä muutama yliopisto-opiskelija.

En ollut vaivannut päätäni koko Rawlsilla sitten 90-luvun laman, mutta nyt kun se tuli puheeksi, huomasin alkaneeni epäillä häntä. Hänhän on amerikkalainen ja olettaa, että kaikki ihmiset ovat perusluonteeltaan kuin amerikalaiset, ja voi olla, että hänellä lienee riesanaan jonkinlainen sokeus arvojen kulttuuri- ja aikakausisidonnaisuudelle. Hän nimittäin ei tunnu ottavan lukuun, että arvot voivat muuttua, tai pikemminkin maailman tilanteet, niin että arvoja on pakko muuttaa, jopa käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Tämä onkin iäisyyskysymys ihmistä koskevassa teoretisoinnissa: Ihminen ei voi tutkia ihmistä ja olettaa, että kyseessä on jotain yhtä loogista ja ikuista kuin matematiikka.

Rawl esittää teoriassaan, että oikeudenmukaisuuden premissit saadaan selville ikään kuin ajatuskokeella yhteiskunnan eräänlaisesta perustamiskokouksesta. Tämä olettaan seuraukseksi viidakon lain eli vahvimman oikeuden mukaan elämisestä ja sen toteamisesta, että voisi sitä helpommallakin päästä niin kuin nyt vaikkapa tekemällä yhteistyötä sen sijaan että kaikki tappelevat kaikkia muita vastaan ikänsä kaiken.

Tässä alkuasetelmassa, kuvitteellisessa yhteiskunnan perustamiskokouksessa, ryhdytään sitten miettimään, millaiset säännöt tälle yhteistyölle laaditaan. Kaikilla osanottajilla on sama tieto siitä, millainen maailma on, jos viidakon lain mukaan mennään, mutta kukaan ei voi tietää, millaiseen asemaan itse kukin läheisineen tulevassa yhteiskunnassa joutuisi. Kun pohditaan, miten tulevan uuden yhteiskunnan yhteistyön hedelmät jaetaan, ensimmäisellä keskustelukierroksella jokainen osallistuja ilmoittaa vanhan viidakon lain mukaisesti haluavansa itselleen kaiken eikä muille  mitään. Tällä tavalla ei voida päätyä yhteistyöhön, joten jos halutaan yhteistyötä, pitää tehdä myönnytyksiä.

Toisella puheenvuorojen kierroksella aletaan tehdä näitä myönnytyksiä. Tämä edellyttää, että jokainen alkuasetelman osallistuja pyrkii samaistumaan jokaiseen toiseen, eli kuvittelemaan, mikä olisi oikein, jos olisi itse kaikissa mahdollisen yhteiskunnan eri asemissa, ei vain parhaissa voimissaan vaan ehkä vammaisena tai vammaisen lapsen vanhempana tai toimintakyvyttömänä vanhuksena. Ihmisethän eivät voi valita geneettisiä ominaisuuksiaan, eivät kenen lapsiksi syntyvät,  millaisilla lahjakkuuksilla tai älyllisillä puutteilla varistettuina, eivätkä sen puoleen ympäristötekijöitäänkään.

Tämä perusteella kuulema tullaan tulokseen, jossa ihmisarvo nähdään absoluuttisena ja yhteiskunnan hyväksi tehdyistä suorituksista riipumattomana, sillä suorityskykyhän ei ole yhtisön jäsenten itsensä valittavissa vaan jotain, mihin he joutuvat itsetään riippumatta. Tämä ei tarkoita, etteikö yksilöiden panostuksella olisi väliä. On pakko olla, tai muuten kukaan ei panosta mitään, ja yhteistyö raukeaa jälleen. Niinpä esiyhteiskunnallinen perustamiskokouksemme päättää, että yhteistyön hedelmistä saavat enemmän ne, jotka ovat enemmän ponnistelleetkin soveltaen ns. eroperiaatetta.

Eroperiaate tarkoittaa, että tuotteliaimmille yhteiskunnan jäsenille suodaan oikeus lisätuloon, jotta nämä saataisiin ponnistelemaan yhteisen hyvän eteen enemmän, muttei rajattomasti, ja tästä ylijäämästä jaetaan passiivisemmille. Näin vähimmäistoimeentuoa lisätään ikään kuin yritteliäisyyttä palkitsemalla.

Terho Pursiainen, kristillinen teologi ja Rawlsin Oikeudenmukaisuusteorian kääntäjä, pitää Rawlsin ajatuksia vain kriisiaikoihin soveltuvina. Muuten ne ovat hänen mukaansa pelkää hyväosiasten riistoa, mikä on mielenkiintonen näkemys, ja harmittaa, etten tuolloin häntä haastatellessani kysynyt, miten hänen käsityksensä hyväosaisten riistosta sopii yhteen Jeesus Nasaretilaisen opetusten kanssa. Yhtä kaikki, Pursiainen nimittää Rawlsin teoriaa markkinaleninismiksi.

Terho Pursianen on jatkanut Rawlsin ajatuksia omissa teoksissaan Kriisiajan etiikka ja Vahva toivon periaate, joita ilmestyivät sitten yksissä kansissakin nimellä Tulevaisuus kriisissä.

Kriisi on kriisi sillä kriteerillä, että vaihtoehdot ovat loppuneet. Tässä vaihtehdottomuusmotissa on pakko ottaa käyttöön toisenlainen etiikka kuin normaalioloissa olisi edes hyväksyttävä, sillä tämä on ainoa tapa selviytyä. Etiika on tietenkin vain etiikkaa eikä se kerro vielä mitään siitä, miten toimitaan, mutta se on jonkinlainen ohjenuora sille, millaisia ominaisuuksia toimilla pitäisi olla.

Voidaanko etiikassa mennä liian pitkälle, tavoitella jotain niin hyvää, että se kääntyy pahaksi? Tämän havainnollistamiseksi valtion taloudessa Pursiainen kehitti kuninkaan aarteen käsitteen. Kuninkaan aarre eli yhteiskunnan varat kasvavat veroasteen kasvaessa, mutta vain tiettyyn pisteeseen. Tässä pisteessä, oikeudenmukaisuuden kulminaatiokohdassa, kyvykkäät ja yrittelijäät kokevat vielä muita suuremman uurastamisensa mielekkääksi ja vähäosaisimpia voidaa tukea maksimaalisesti. Mutta kun oikeudenmukaisuuden lakipiste sivuutetaan eli mennään verotuksessa liian pitkälle, verotus vähentää työhalukkuutta ja kuninkaan aarre alkaa mennä jopa haaskuuseen. Teoksessaan Välittämisen tauti Pursiainen ottaa esimerkin Ruotista, missä "yhden kruunun lisääminen progressiiviseen tuliveron tuottoon maksaisi kustannuksina kolmesta seitsemään kruunuun (perimis- ja siirtokulut sekä kielteinen vaikutus tekemisen ja yrittämisen vaikuttimiin)."

Mainitulla luennolla oli puhetta myös siitä, että kaikille ei riitä sama. Joku on tyytyväisempi vähään, ja toinen tarvitsee saman tyytyväisyyden tason saavuttamiseksi monta kertaa enemmän. Lisäksi on ristiriitaisia käsityksiä siitä, mikä on toivottavaa ja mikä ei, enkä henkilökohtaisesti usko, että alkuasetelma auttaa asiassa, sillä niin ikävää kuin se spekuloinnin kannalta onkin, maailma muuttuu ja tapahtuu dramaattisiakin yllätyksiä, joita seurauksineen ei mitenkään kyetä ennakoimaan.

Luennolla oli pari lääketieteenopiskelijanuorukaista, jotka esittivät kysymyksen, kumpi on parempi, kolme vuotta tyytyväistä elämää vai 80 vuotta kitumista, ja sehän on hyvä kysymys, se, sillä suurin piirtein tätä seikkaa minä olen tässä pian vuoden fundeerannut fundeeraamistani. Jossain vaiheessahan meille pitää tulla lääkärisukupolvi, joka esitää poikien kysymyksen tosissaan eikä vain retorisesti. Mainittujen nuorukaisten kohdalla kyse oli mielestäni vielä retoriikasta, sillä tokkopa pojilla on vielä ollut edessään sitä elävää ihmistä, jonka kohdalla tehdä tällaista päätöstä, mahdollisesti jopa ennen sotia syntynyttä henkilöä, jonka omat vanhemmat ovat kuolleet kohtalaisen nuorina ja joka siksi on kasvanut arvostamaan pitkää elämää, oli se laadultaan millaista tahansa. Ja vaikka tuollaisen päätöksen pystyisi jonkun yksittäisen ihmisyksilön suhteen mielestään pätevästi tekemään, asialla voi olla huomattavat poliittisen vastuunkin aspektit...

Nimittäin tokihan tuon retorisen kysymyksen myötä lähestytään ajatusta, että kenties ihmiselämä ei olekaan absoluuttinen, jos siinä on laatueroja. Onko mahdollista, että jos laadun tiettyjen 'lukemien' alapuolelle joudutaan, ihmisarvo vähenee muuttuen kenties jopa arvoltaan negatiiviseksi? Tämä on hirvittävä ajatus, sen ympäristö on täynnä fasismin haamuja, eikä siihen pidä missään tapauksessa suhtautua kevyesti, mutta lääketieteen järjen rajat ylittänyt kehitys pakottaa meidät kyllä pohtimaan tätä. Meillä on yhä enemmän ja enemmän tilanteita, joissa ihminen kuolisi luonnollisesti, ellei lääketiede luonnottomasti puuttuisi siihen ja pakottaisi ihmisiä kitumaan.

Lääketieteen kaistapäisen kehityksen tähden yhteiskunnan pitäisi tarkastaa myös kantaansa itsemurhiin. Niiden tuomitseminen pitäisi lopettaa. Ihmisellä ei ole enää oikeutta kuolla mihinkään luonnostaan, koska terveydenhoitojärjestelmä puuttuu asiaan heti, kun vähänkin sairastuu. Jos lääketieteen asema halutaan pitää entisellään eli sille annetaan jatkossakin oikeus estää ihmisiä kuolemasta vaikka selvästi 'kuolettaa', terveyskeskuksiin pitäisi vastavuoroisesti järjestää itsemurhapalvelua niille, joita haluavat kuolla ajoissa. (13.3.2014)