Tiikereitä ja mansikka

Reps, Paul & Senzaki, Nyogen. 101 zen-tarinaa. Hämeenlinna 2007.

Kuluneen vuoden aikana minulta kuoli kolme lähiomaista viiden kuukauden sisällä. Eli ihmisen ei suinkaan tarvitse olla Aleppossa joutuakseen kokemaan runsain mitoin läheisten kuolemia. Se onnistuu hyvin rauhan aikaan Suomessa, jonne Syyraista ja Irakista paetaan…

Vainajien muistopäivä lähestyy, samoin ensimmäisen oman vainajani kuolemasta tulee pian vuosi täyteen. Näihin tunnelmiin sopii hyvin Paul Repsin ja Nyogen Senzakin pikkuinen kirja 101 zen-tarinaa.

Kirjoittajat käyttävät siis termiä zen tästä alkujaan Kiinan maaperällä syntyneestä chan-buddhalaisuudsta. Länteen suunta levisi Japanin kautta, ja tästä jotuen meillä lienee suosittu sanaa zen. Tässä kirjassa kuitenkin on myös kiinalaisperäisiä kertomuksia.

Zen-kertomukset ovat rankkaa tavaraa. Lännessä ehkä suositaan niistä humoristisimpia, mutta tässä elämäntilanteessa minua ovat kyllä lohduttaneet rankimmat. Pidän kovasti klassiesta, ehkä liiaksikin toistetusta jutusta, jossa heppu joutuu tiikerin ahdistamaksi, heilauttaa sitten itsensä villiviinin varassa rotkon ylle, mutta huomaa rotkossa toisen tiikerin; roikkuessaan villiviinin varassa rotkon yllä kahden tiikerin välissä hän huomaa kahden hiiren tuleen nakertamaan oksaa poikki. Mutta sitten hän näkee rotkon seinämässä mansikan, ottaa sen toisella kädellään ja syö, ja toteaa, että kylläpä on hyvä mansikka!

Kun eämääni pukkasi kuolemia putkeen jatkuvalla syötöllä, makasin joskus hiljaa sängyssä, vaikken tietenkään saanut nukutuksi, ja ajattelin, että onpa mukavan lämmintä ja rauhallista tässä peiton alla. Koko muua maailma oli toisaan yhtä uhkaa.

Toisessa lempparissani tässä kertomuskokoelmassa kuuluisa opettaja jättää oppilaansa ja häviää. Ennen pitkää joku entisistä oppilaista löytää hänet kerjäläisenä Kioton siltojen alta. Opettaja suostuu oppilaan pyyntöön saada jäädä hän luokseen sillä ehdolla, että oppilas toisaankin alkaa elää hän laillaan. Mutta sitten yksi opettajan kerjäläisystävä kuoli. Opettaja ja oppilas hautasivat ruumiin ja niin pois päin. Seruaavana aamuna opettaja sanoi: "Tänään meidän ei tarvitse kerjätä. Kuollut ystävämme on jättänyt meille vähän syötävää". Oppilas ei kuitenkaan saanut nieltyä palaakaan, mihin opettaja totesi, että aivan niin kuin hän ole epäillytkin, oppilas ei pysty elämään hänen tavallaan, ja niin opettaja ajoi oppilaan tiehensä.

Minunkin elämäni on ollut hirveää viime ajat – yhdellä tavalla hirveitä olivat kuukaudet ennen noiden kuolemien alkamista ja sitten toisella tavalla ajat, kun ne alkoivat. Itse asaissa elämäni on ollut yhtä painajaista viimeiset neljä, viisi vuotta. Pysyisikö kukaan toinen elämään tällaista elämää kuin tämä minun? Puoliso on sentään pysynyt rinnalla, ja kuolemat toki iskivät meihin molempiin, vaikka minä nyt sain ehkä vähän suuremman annoksen.

Minullekin veljeni ja äitini ilmestyivät aivokummituksina ja lupasivat ummet ja lammet, eikä mikään lupauksista toteutunut.i Tässä käsillä olevassa kirjassa on yksi kertomus, jossa kumittelee. Ohjeeksi kummttelusta kärsivä saa, että tämän pitää ottaa kummituksen ilmaantuessa kourallinen papuja ja arvuuttaa kummituksella, montako papuja on. Jos aave ei tiedä, se on kummittelun kokijan omaa mielikuvitusta.

Loistava kirja, mutta niin kuin buddhalaisuus ylipätäänkään, ei heikkohermoisille. (21.10.2016)