Lohduttomille

Roy, Arundhati. Äärimmäisen onnen ministeriö. Suomi 2017.

Arundhati Royn uusin eli toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö tulee jäämään maailmankirjallisuuden historiaan samaan kategoriaan kuin Dostojevskin teokset. Aihekin on sama kuin venäläismestarilla, ja vaikka tekstissä on vahva intialainen paikallisväri, venäläisyys iskee läpi jo ennen kuin kirjassa aletaan lukea Osip Mandstamin ja Anna Ahmatovan runoja. Ja aihe on, miten elää hyvänä ihmisenä maailmassa, jossa on vakavia, toisensa poissulkevia ristiriitoja, kun omassa itsessäkin käy läpiveto.

Teknisesti tämä on suoritettu niin, että teksti muistuttaa koristeellisessa mielikuvituksekkudessaan vähän aitoa kansansatua. Kansansatujen ideahan on kertoa psykologisista kehitysritiriidoista niin, että jutusta voi ottaa itselleen vain vaiherikkaan ja kauniin kertomuksen, jos psykologinen sisältö on liian rankka. Koska tämä Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on aikuisten juttu, harvoja nykykirjallisuuden tuotoksia, joka ei ole vähimmässäkään määrin lastenkirjallisuutta, tämän voi halutessaan lukea myös poliittis-historiallisena katsauksena Kashmirin tilaneeseen, jos varsinainen sisältö on lukijalle kestämättömän tuskallinen.

Varsinaisen sisältönsäkin puolesta tämä on avantgardistinen, sillä tässä psykologia rinnastetaan etiikkaan. Se on meillä lännessä äärimmäsen epämuodikasta, sillä meillä on vallalla ilmeisesti psykoanalyysin vanhaa perua käsitys yksilöstä olosuhteiden uhrina, ja aina, kun yksilölle tapahtuu jotain pahaa, se on läntisen käsityksen mukaan muiden syy, milloin huonojen vanhempien, milloin poliittisen järjestelmän, milloin yhteiskunnan yleisen epäokeudenmukasuuden, milloin minkäkin, mutta ei ikinä eikä missään oloissa yksilön oma vika. Meillä yksilö on kärsiessään aina uhri, mutta tässä kirjassa väitetään räpsäkästi, että voi se olla niinkin, että yksilö on eettisesti kehittymätön, ja että eettinen kehittyminen nyt vain sattuu vaatimaan kärismystä. Ajattelutapa ei ole Intian tienoilla mitenkään vieras, vaikka meillä on. Eikä tässä kirjassa tarkoiteta eettisyydelläkän sitä mitä meillä lännessä – ei jonkinlaista jästipäistä säännöissä roikkumista, usein miten vieläpä siten, että normeja pitää noudattaa muiden, itsestä ei niin väliä, ellei sitten muiden jopa pidä noudattaa normeja nimeomaan siksi, että itsellä olisi mukavampi olo. Ylipäätään mukavuudenhaluisten ihmisten ei pidä vaivautua tämän kirjan äärelle.

Dostojevskin systeemi oli se, että hänen 'henkilönsä' edustavat erilaisia psykologisia 'ratkaisumalleja' tai reagointitapoja tilanteisiin. Olen kirjoittanut tälle blogille pitkästi omista Dostojevski-tulkinnoistani, ja esimerkiksi Idiootista olen sitä mieltä, että sen päähenkilö on Nastasja Filippovna, joka joutuu ratkomaan suhdettaan häpeään. Hän näkee vaihtoehtoja vain kaksi: lapsekas Idiootti ja petomainen hyödyntavoittelija Rogožin. Nastasja Filippovna ei kykene ratkaisemaan dlemmaa vaan kuolee siihen. Karamazovin veljekset on vielä monimutkaisempi, siinä kun on neljä mallia suhtuatua paskiaismaiseen isään. Tässäkin lukija heti alkun ihmettelee, hittoako ne pojat sinne isänsä nurkkiin ylipäätään tulevat, kun heillä on ollut elämää muuallakin. Ja viimeistään tässä vaiheessa lukijan on nieltävä se tosiasia, että isä-Karamazovkaan ei ole kirjan tapahtuma-aikoina enää todellinen vaan poikiensa aivokummitus, johon he aikuisella iällä joutuvat ottamaan kannan. Tosin tämäkin ilmaus on hoopo, sillä henkilöthän eivät ole muutenkaan henkilöitä vaan ratkaisumalleja. Hämäävää tilanteessa on siis se, että lukija saattaa alkaaa tulkita ratkaisumalleja henkilöiksi, jolloin pointti menee kyllä sivu suun, mutta toisaalta, jos sisältö on sisäisenä psykologisena näytelmänä lukijalle liian raskas, hän voi ottaa sen 'normaalina' romaanina.

Roy on kiertänyt tämän karikon siten, että kirjassa on kaksi päähenkilöä, jotka ratkovat elämänsä ristiriitoja dramaattisesti erilaisilla tavoilla. He ovat selkeitä henkilöitä. Kummallakin on eettinen visio siitä, että koko maailma voidaan sovittaa yhteen. En rupea kertomaan juonta, mutta äärimmäisen onnen ministeriö on tullut perustetuksi siten, että sivistyneen, keskiluokkaisen perheen hermafrodiitiksi syntynyt poika ryhtyy hijraksi (mieheksi pukeutuva nainen, mutta kulttuurisesti irvokkaasti esiintyvä), mutta tulee karkotetuksi hijra-yhteisöstään ja menee sitten parhaansa yritettyään hautausmaalle kuolemaan. Kun hänen oleskelunsa siellä venyy, ja hautasmalle alkaa syntyä hänen toimestaan rakennuskantaakin, häntä yritetään häätää sieltä, sillä hautausmaalla ei saa asua. Anjum vastaa, että ei hän siellä asu vaan odottaa kuolemaansa.

Buddhalaisuudessa – joka taitaa olla ainoa Intiassa esiintyvä uskonto, jota tässä kirjassa ei mainita – opetuksen ydin kuuluu, että ole kuollut, ts. elä niin kuin olisi kuollut ja tee mitä tahdot. Kun Anjum asettuu hautausmaalle eli 'kuolee', hän alkaakin toimia todella tarkotuksenmukaisesti, ei vain itsensä kannalta vaan kaikkien lähiseudun kärsivien, eikä se muistuta juurikaan sosiaalityötä. Ja tämä tapahtuu itsestään, suunnittelematta. Paikalleen hautausmaalla hän antaa nimeksi Jannat, muslimien paratiisi huurioineen, joskin Anjumin paratiisissa ei (aluksi) ole muita pysyviä asujaimia hänen itsensä lisäksi kuin narkomaanit.

Sitä vastoin toineen päähenkilö, Tilo, jossa lienee Royn omaelämäkerrallisia piirteitä, pyrkii pyrkimällä tekemään kaiken älykkäästi ja oikein. Hänen etiikkansa pysyy kyllä kaiken aikaa samana kuin Anjuminkin, eli hän pyrkkii ei vain älyllisesti ymmärtämään vaan tuntemaan omissa nahoissaan kaiken – kaikkien ristiriitojen kaikki osapuolet. Karamazovin veljekset Tilon kaveriiiri tuo mieleen siksi, että hänen ongelmiinsa suhteessa äiti-Intiaan hakee vaihtoehtoisia reittejä kolme hänen ystäväänsä. Ja lisäksi hänellä on omasta mielestään ollut paskiaismainen äiti.

Ja tämä on kirjan perussanoma, elää ja kokea itsessään kaikki. Etenkin keskinäiset ristiriidat. Lainaus eräästä Kashmiria käsittelevästä kohdasta "…Meidän kashmirilaisten ei tarvitse enää puhua toisillemme, jotta me ymmärtäisimme toisiamme. Me teemme toisillemme hirvittäviä asioita, haavoitamme, petämme ja tapamme, mutta me ymmärrämme toisiamme". Hiukan myöhemmin: "Meitä taisteli ja kuoli tuhatmäärin Azadin (blogisti: Kashmirin vapautuksen) puolesta, ja silti yritimme samaan aikaan varmistaa itsellemme halpoja lainoja samalta hallitukselta, jota vastaan taistelimme. Meitä on laakson täydeltä idiootteja ja skitsofreenikkoja ja taistelemme vapaudesta olla idioottimaisia ja –"

Edellytys kaiken sisällyttämiselle itseensä on kuitenkin täydellinen putoaminen ulos kaikesta turvallisesta, eräänlainen kierkegaartilainen hyppy. "Kun on kerran pudonnut reunan yli niin kuin meistä jokainen, myös Biroo", Anjum sanoi, "ei koskaan lakkaa putoamasta. Ja kun putoaa, tarrautuu kiinni toisiin putoaviin ihmisiin. Mitä pikemmin tajuat sen, sen parempi. Tämä paikka, jossa nyt eletään, jonka olemme tehneet kodiksemme, on paikka pudokkaille. Ei täällä ole mitään haqeeqatia (blogisti: todellisuutta). Arre, edes me emme ole todellisia. Me emme oikeasti ole olemassa".

Kirjassa käsitellään myös dostojevskista koston teemaa. Kostaminen on hyvin vaikeaa, ja maailma on väärällään sanontoja, joiden mukaan se ei kannata, koska kosto tuhoaa kostajan itsensä. Nimittäin kun meille on joku tehnyt pahaa, oma kokemuksemme sokaisee meidät, ja luulemme, että olemme jotenkin velvoitettuja tekemään tuolle pahantekijälle saman, tarkalleen saman, kuin hän on tehnyt meille. Mutta ikävä kyllä, tuolle pahantekijälle se, mikä meitä on satuttanut, ei ole ollenkaan yhtä tuskallista. Se meitä satuttanut asia on tuskallinen vain meidän kokemusmaailmassamme. Tuolle pahantekijälle sama seikka on tuskin hyttysen pistoa kummempi, ehkä pikkuisen ärsyttävä, ei muuta. On hyvin vaikea pahuuden uhrin asemasta käsin keksiä, mikä pahan tekijälle olisi yhtä pahaa kuin hänen tekonsa oli uhrille.

Tässä kirjassa on tyyppi, joka on ottanut itselleen nimen Saddam Hussein. Tähän hän on päätynyt, koska halusi tehdä isänsä tappajille saman, mikä isälle oli tehty. Hän piti matkapuhelimessaan videonpätkää, jossa Saddam hirtettiin. Hänen isänsä, alhaisen kastin jäsen, jonka tehtäviin kuului kuolleiden käsittely, joutui erään bramiinin vaatimuksesta hakemaan pois bramiinin kotiin kuolleen lehmän, hindulaisuuden pyhän eläimen; kun isä kumppaneineen sitten oli tehnyt tämän, heidät otettin kiinni kuljetuksen aikana, ja isä tapettiin siitä hyvästä, että hän muka oli tappanut sen lehmän.

'Saddam Hussein' pääsee koston pakkomielteestään ja alkaa viimein jatkaa omaa elämäänsä, kun ihan muualla tulee keksityksi sattuva toimenpide. Hän ei ole itse siinä mitenkään osallisena, vaan jälleen hän näkee videon matkapuhelimestaan. Nyt hän alkaa Saddam-videon sijaan pitää ikään kuin rukouksena puhelimessaan klippiä, jossa hänen kastinsa jäsenet kuormavat lastikaupalla mätäneviä ruhoja bramiinien pihoihin, mistä viimemainitut eivät saa niitä pois mitenkään, sillä heidän on kiellettyä koskea mihinkään kuolleeseen.

Tilon kohdalla erityisongelma on siis hänen äitinsä. Hän katsoo, että tämä kohteli häntä väärin, mutta kaikki muut katsovat, että äiti teki hienosti. Tilo tavallaan kostaa äidilleen, mutta siinä jää ikään kuin luu jakajan käteen. Se, mitä äkkiseltään pidämme pahana, ei ole sitä kaikista näkökulmista, ja Tilokin joutuu, joskin myöhässä, toteamaan, että hänen äitinsä oli upea tyyppi. Hän vain ei nähnyt sitä ennen kuin oli pudonnut, käyttääkseni Anjumin terminologiaa, ja tehnyt saman kuin oma äitinsä.

Kirja on omistettu lohduttomille. (29.10.2017)