Nähdystä ja lukemisesta

Sacks, Oliver. Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Ruotsi 2011.

Kuten olen tällä blogilla jo aiemminkin todennut, tuossa taannoin rupesivat lastenkirjat kiinnostamaan minua. Syitä on moniakin, mutta yksi on yhteiskunnan suunnaton intressi siihen, millaisia kirjoja lapsille saa tarjota.
 

Tavallaan lastenkulttuurigenrejä on kaksi. Toinen on äärikaupallinen, joka ei noudata mitään muita periaatteita kuin että kunhan kaupaksi menee, ja nämä toimijat pystyvät survomaan markkinoille eettisesti hyvinkin epätasalaatuista tavaraa, eikä sosiaalitantoilla sun muilla kasvattajilla ole mitään pääsyä tähän diskurssiin. Kirjat sinällään eivät ole tämän lastenkulttuurigenren tai pikemminkin ehkä lastenviihteen päätuote vaan vaikkapa lelut ja elokuvat ja niiden oheistuotteet. Kirjoja tehdään sekaan, jos niikseen tulee.
 

Toinen genre on äärieettinen, läpeensä kontrolloitu, johon sovelletaan hirveän tiukkoja kriteerejä sen suhteen, mikä on lapsille sopivaa. Veikkaan, että jos Astrid Lindgren pyrkisi meidän päivinämme markkinoille, hänellä ei olisi saumaa tällä saralla, niin pitkälle tämän genren nipotus on mennyt.
 

Siinä lastenkirjojen funktiota pähkäillessäni satuin kuulemaan, että samaan aikaan, kun kulttuurimme sähköisen viestinnän ja insinöörien diktatuurin myötä muuttuu koko ajan tekstipainotteisemmaksi, lasten lukemishäiriöt kasvavat. Eli insinöörit pakottavat meitä alati tiukemmin sellaisiin elämänmuotoihin, joista enenevä osa väestöstä ei pysty selviytymään.
 

Tuon edellä mainittuun tiedon sain kuulla sellaisessa yhteydessä, missä suunniteltiin lapsille suunnitellun pelillisen e-kirjaidean muokkaamista lukihäiriöislle lapsille sopivaksi, eli tekstiin tavutus ja teksti luettaisiin lisäksi ääneen. Tällaisen lastenkirjan erityinen soveltuvuus lukihäiriöisille lapsille olisi perusteltavissa sillä, että peliin liittyvät kirjalliset ohjeet yms. ikään kuin houkuttelisivat lasta lukemaan.
 

Koska aina pittää eppäillä, eppäilin nyt sitten tätäkin. Sillä jos ihmisellä on jokin vaurio aivoissaan, eikö kannattaisi auttaa häntä pikemminkin kiertämään ongelma menestyksekkäästi kuin yrittää pakottaa hänet oppimaan taitoja, johin hänen aivonsa eivät jousta? Tai ehkä maailmaan pitää kehittää sellainen visuaalinen kommunikointiväline, jota lukihäiriöisetkin pystyvät käyttämään?
 

Ja niin sattui käsiini tämä Oliver Sacksin teos Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Tässä on Sacksille tyypilliseen populaariin tyyliin puhe näkemisestä ja avoista ja tietenkin avojen vioista suhteessa näkemiseen.
 

Sacksilla on lääkäriksi mielenkiintoinen asenne potilaisiin. Paitsi fyysiset mekanismit, jotka kiinnostavat kaikkia yksinkertaisiakin lääkäreitä, Sacksia kiinnostaa myös, miten yksittäiset ihmiset selviävät sairauksiensa ja vammojensa kanssa elämässään. Miten aivot selviävät noista vakavista tiloista?
 

Tämä eläytymiskyky varmaan johtuu siitä, että hänellä on itsellään aika monta aivojen toimintaan liittyvää rajoitusta. Esimerkiksi  hän ei tunnista kasvoja eikä myöskään paikkoja. Hänellä on korkeanpaikankammo ja ties mitä. Ja tämän kirjan teemaan liityen Sacks menetti itse suuren osan näköään silmän melonooman takia.
 

Sacks kertoo, että lukemisessa on paitsi tunnistettava visuaaliset kirjaimet myös niiden muodostamat sanat. Ihminen voi tunnistaa kirjaimet osaamatta tulkita merkityksiä, ja juutalaissyntyisenä hän mainitsee esimerkkinä, että hän itse tunnistaa heprean kirjaimet ja osaa ääntää lukemansa, mutta ei ymmärrä sitä. Kirjoitetut merkit kertovat siis, miten sanat pitää ääntää, ja välittävät ennen kaikkea merkityksiä. Aivoissa visuaalisen sanamuodon alueella on läheiset yhteydet kuulo- ja puhealueisiin, samoin älyllisiin ja toiminnallisiin alueisiin ja muistia ja tunteita palveleviin alueisiin. Näitä suhteita kuvaa hyvin se, että sokeutunut ihminen saattaa menettää mielensisäisen visualisointikykynsä, ja muistaakseen, millainen on numero kolmonen, hän joutuu piirtämään sen ilmaan. Eli lukemista joudutaan opettelemaan fyysisesti kirjottamalla. Kirjaimet jäävät siis myös lihasmuistiin. Muita monien aivoalueiden yhdistymistä lukemisessa kuvaavat häiriöt, joissa ihminen osaa kirjoittaa itse, muttei pysty lukemaan kirjoittamaansa.
 

Toki graafisen suunnittelijan tekee mieli huomauttaa, että kirjaimet kertovat paljon muutakin kuin vain sen, miten ne äännetään sekä sanojen denotatiivisen merkityksen. Se, millaista kirjoitus on, viestittää melkoisesti konnotaatioita. Usein varsinkin typografia painotuoteessa kertoo, millaista tekstistä on kyse (romaani vai kaupallinen esite) samoin kuin vaikkapa miltä aikakaudelta kirjoitus/typografia on. Eli pikkuisen kapea on tämä Sacksin suhde kirjoitukseen, mutta ei se mitään.
 

Tavuttamista en eppäile. Tässä kirjassa kerrotaan aikuisena sokeutuneesta miehestä, joka joutui opettelemaan pistekirjoituksen. Se oli raskasta, sillä aikuinen lukijahan skannaa silmillään isompia kokonaisuuksia, ja nyt tämä mies joutui lukemaan tosiaankin yksittäisiä kirjaimia. Kunnes alkoi hahmottaa joitain kirjainpareja.
 

Miten ihmisillä on tämä valmius lukemiseen ja kirjoittamiseen, vaikka kirjoitus on ensimmäisen kerran keksitty vasta reilu viisituhatta vuotta sitten, sitäkin Sacks pohtii. Aivojen visuaalisen sanamuodon alue ei ole voinut syntyä ikään kuin etukäteen tätä keksintöä varten. Puhe on tietenkin vanhempi keksintö, ja tokihan puheessakin on kyse 'merkeistä', äänteiden merkeistä, jotka nekin pitää osata tulkita.
 

Sama kyky tulkita koskee Sacksin mukaan kaikkea, mitä näemme. Emme näe esineitä esineinä, vaan näemme pintoja, muotoja ja värejä, jotka ovat erilaisissa valaistusolosuhteissa ja erilaisissa suhteissa toisiinsa jne. Kaikesta valtavasta sekavasta näköaistitun määrästä joudumme muodostamaan sääntöjä, luokittelemaan ja muodostaman näin erilaisen nähtyjen asioiden aakkoston, jota käyttäen selvitämme, mitä kulloinkin näemme, mikä on nähdyn merkitys ja millaisia johtopäätöksiä siitä pitää tehdä. Lukeminen ei näin ollen eroa hirveästi muusta näkemisestä, nähdyn jäsentämisestä ja nähdyn tulkinnasta. Johtuisiko tästä, että kaikilla tuntemillani lukihäiriöisillä ihmisillä on ns. huono maku, eikä se muutu heidän peittämisyrityksistään miksikään?
 

Sacks kertoo Dehaeneen viitaten, että kirjoituksen luomisessa on käytetty hyväksi "alemman ohimolohkon hermosolujen mieltymystä tietynlaisiin muotoihin". Dehaene väittää, että aivot rajoittava suuresti mahdollisten tehokkaiden kirjoitusjärjestelmien muotokirjoa. - No jaa, sanoo savolainen, ja lisää, että muotoja on kyllä ollut maailman sivu aika hitosti, mutta kaikki toimivat tai toimineet järjestelmät perustuvat tietääkseni viivaan paitsi egyptiläiset hieroglyfit, jotka tosin eivät olleet tarkoitetutkaan jokapäiväiseen käyttöön. Johan sana hieroglyfikin merkitsee pyhää kaiverrusta.
 

Toisekseen aakkoskirjoitukset ja tavukirjoitukset eroavat aika tavalla sellaisista kuvaan perustuvista kirjoitusjärjestelmistä kuin kiina. Japanissa, missä on käytössä sekä kiinalaisiin kuvamerkkeihin perustuva kanji-järjestelmä että tavukirjoitukset (hiragana ja katagana), on tutkittu asiaa, ja joissain aleksiatapauksissa henkilö on menettänyt kykynsä lukea toista järjestelmistä mutta säilyttänyt kykynsä lukea toista. Lisäksi samakin ihminen voi käyttää eri hermoratoja lukiessaan erikielisiä tekstejä, vaikka ne eivät perustuisi edes eri kirjoitusjärjestelmiin.
 

Kuulema lukemisessa aktivoituvat kirjoitusjärjestelmästä riippumatta samat alueet, joskin uudemmat mittaustulokset kertovat, että kiinalaisilla aktivoituminen eroaa latinalaista aakkostoa käytävistä. Motorisen muistin alueet aktivoituvat kiinalaisella enemmän kuin länsimaisella. Tämä on mielestäni loogista, sillä kiinalaisten kirjoitumerkkien lukemaan oppiminen vaatii aika paljon enemmän muistamista ja nimenomaan muistamisen opettelua itse kirjoittamalla. Jälkimmäinen varmaan selittää kalligrafian arvostusta Kiinassa. Valitettavasti Sacks ei mainitse mitään lukihöiriöistä Kiinassa.
 

Ylipäätään aivojen rakenteet ovat hämmästyttävän muokkautuvaisia, ja osat voivat omia toistensa tehtäviä ja tiettyyn käyttöön otetut alueet laajeta. Eräs Sacksin tapaus ilmaisi asian siten, että sokeuduttaan hän alkoi " nähdä koko vartalollaan".
 

Konventionaalisen tai ehkä pikemminkin vanhentuneen käsityksen mukaan ajatteleminen tapahtuisi kielellä. Kuultuani tämän merkillisen käsityksen ensimmäisen kerra lukiossa, pidin sitä kertakaikkiaan järjettömänä. Mutta tässä Sacksissa meillä on tutkija, joka jakaa käsitykseni siitä, että jotku ajattelevat kuvilla ja jotkut eivät, ja Sacks itse myöntää, ettei hänellä ole lainkaan tahdonalaisia mielikuvia.
 

Itse asiassa koko näkeminen perustuu Kosslyn-nimisen tutkijan mukaan mielikuviin. Näköaistimukset tulkitaan vertaamalla niitä vanhempiin muistikuviin. Visuaalista tunnistamista ei siis voi tapahtua ilman mielikuvia. Näin ollen Kosslynin mukaan mielikuvat, eivät siis sanat tai abstraktit käsitteet, ovat edellytys ajattelulle. Ilman niitä ei voi olla ongelmanratkaisua, suunnittelua eikä teorioita. Mutta ilmiesesti joillain tämä mielikuvien käyttö ei ole tahdonalaista eivätkä he voi kontrolloida eivätkä manipuloida sitä eivätkä siten suunnitella visuaalisesti, varsinkaan tilallisia asioita.
 

Kosslyn jakaa ajattelun depiktiiviseen ja deskriptiiviseen. Depiktiivinen ajattelu on suoraa, ei-välineellistä toimintaa, kun taas deskriptiiviseen ajattelu tapahtuu 'kertomalla', sanoilla ja muilla symboleilla.
 

Kosslyn yhdisti tutkimuksensa mielikuvien tilallisesta luonteesta positroniemissiotomografiaan ja toiminnalliseen magneettikuvaukseen, ja sai selville, että mielikuvissa aktivoituvat samat alueet  aivokuoresta kuin aistitaessakin. Eli aivojen kannalta on se ja sama, onko joku asia kuviteltu vai todellisuudesta näköaistittu.
 

Kirjassa on runsaasti esimerkkejä siitä, miten ihmiset käyttävät visuaalisia representaatiotaan erilaisilla tavoilla, erilaisissa tilanteissa.
 

Kirja päätyykin Sacksin ihmettelyyn siitä, että kokemuksen ja kokemuksellisen ajattelun sekä välillisen, kieleen perustuvan asioiden tietämisen välillä on niin perustavanlaatuinen ero. Ja kuitenkin kielellä on mahtava voima. Kielen avulla voidaan välittää mielikuvia, joita viestin vastaanottaja ei todellisuudessa voi koskaan kokea - ja mielikuva vaikuttaa aivokuoreen jokseenkin samoin kuin itse aistimus. Mutta joillekin kielellä on vähäisempi merkitys kuin joillekin toisille, varsinkin kirjoitetulla kielellä.
 

Hmmm.... (20.8.2012)