Historiankirjoituksessa on selvästikin muotinsa, sillä kun olen lukenut upo uusia Karjalaan liittyviä historiateoksia, ne ovat kuin naistenlehtien minimalistiset harmaa-valkoiset sisustukset valkoisine sohvineen, josta aina ihmettelen, voiko sellaisissa asua. Mutta toista on Viktor Salmisen Jaakkiman pitäjän historia I – nimessä oleva järjestysnumero viittaisi ainakin vielä toiseen osaan, mutta en ole onnistunut sellaista löytämään. Tässä vuonna 1923 Käkisalmessa painetussa kirjassa, tuolloisen Jaakkiman kirkkoherran laatimassa, on menoa ja meininkiä.
Jaakkima on Uukuniemen naapuripitäjä, ja tapahtumat ja sattumukset menevät väistämättä lomittain. Yksi sattumus toistuu kaikissa Uukuniemen 1600-luvun tuoksinoita käsittelevässä kirjallisuudessa, ja se koskee Joachim Terentjeffiä. Hänen asiaansa käsiteltiin Kurkijoen käräjillä vuonna 1629, eli parikymmentä vuotta ennen kuin minun ensimmäinen tunnettu esi-isäni ilmaantui 1647 Uukuniemen kirkonkirjoihin – silloin niitä nimittäin alettiin vasta pitää.
Minimalistisella historiankirjoituksen tyylillä ilmaistuna Joachim Terentjeff oli alkujaan Uukuniemen ortodoksipappi – hänen kirkkonsa oli siis siinä meidän laiturin päästä katsottuna vastarannalla – joka kääntyi luterilaiseksi, päätyi virkaan Kurkijoelle ja sai kuolemantuomion noituudesta, joka tuomio kuitenkin hovioikeudessa kumottiin. Tätä pidetään esimerkkinä siitä, miten vanha kansanusko ei väistynyt helpolla ihmisten mielistä.
Salmisen kirja kuvaa värikäästi käräjäpöytäkirjoja suoraankin siteeraten, miten Joachim Terentjeff sen noituussytteensä sai. Ruotsalaiset olivat siis päättäneet, että heidän hallinnoimastaan alueesta kuuluu tulla protestanttinen, ja toisenuskoisia pappeja painostettiin joko lähtemään tai ryhtymään luterilaisiksi. No, Joachim Terentjeff arveli, ettei se niin nuukaa ole, ja rupesi siitä sitten luterilaiseksi ja lähti uuden luterilaisen papinvirkansa virkansa vaatimuksesta kiertämään ja opettamaan. Satuttuaan opettajaksi maavouti Jofim Simonoffin pojille Joachimin väitetään ehdottaneen opetettavaksi muitakin konsteja kuin kristinoppia, mistä Jofim kuulemma oli häntä ehdottomasti kieltänyt. Nuorempi Jofimin pojista olikin sukkela oppimaan koko aapiskirjan ja katekismuksen pääkapaleet, mutta tuli sokeaksi. Siitä syytettiin Joachimia. Tähän johtopäätökseen tultiin jotenkin ihmeellisesti siitä, että Joachim oli parantanut erään Sofron Ariboffin, jolle hän oli lukenut venäläisestä kirjasta rukouksia rukoillen näin sairaan puolesta. Tähän syytökseen Joachim oli käräjillä vastannut: "Minä teen mitä voin, Jumala tekee mitä tahtoo. On totta, että sairas parani, mutta en tiedä, minunko rukousteni vuoksi vai muuten". Yksi todistaja kuitenkin lisäsi Joachimin sairaalle sanoneen, että ei tätä voi parantaa, mihin sairas itse oli todistajan mukaan sanonut, että "Jumala varjelkoon ihmishengestä, mutta jos joku eläin, niin menköön". Kun Joachim oli lähtenyt talosta, hevonen kaatui kuoliaaksi tallissa ja karhu tappoi kaksi lehmää, mikä kaikki pantiin Joachimin piikkiin. Mutta viinaakin tässä kertomuksessa juodaan ja tavarat vaihtavat omistajaa, papin väitetään tehneen huorin piikansa kanssa ja niin pois päin eli moniaalle polveileva juttu ja kaukana valkoisista sohvista.
Salminen kuvaa myös 1600-luvun jälkipuolelle sijoittuvia tapauksia, joissa venäläisen uskon tunnustajat lähtevät metsiin, rakentavat sinne majoja ja polttavat itsensä niihin. Salminen ei analysoi tapauksia sen kummemmin, mutta myöhempi historiankirjoitus on tulkinnut nämä polttoitsemurhat ns. vanhauskoisten kapinoiksi Venäjän kirkon 1660-luvun uudistuksiin, joihin kuului mm. uudella tavalla tehtävä ristinmerkki. Salmisen tekstistä ei synny tällaista kuvaa, vaan jos tapauksissa joistain uskonnollisista ristiriidoista puhutaan, käräjillä kuvailluissa keskustelussa ovat vastakkain luterilaiset ja ortodoksit, eivät kaksi eri ortodoksista leiriä. Minua onkin aina vähän epäilyttänyt, miten niissä Karjalan takametsissä oltisiin keretty hengissä selviämiseltä niin monimutkaisia spekuloimaan kuin kirkon rituaalisia käytäntöjä. Eihän siitä ollut kuin kymmenisen vuotta, kun itse Descartes oli kuollut kylmyyteen Kristiinan takapajuisessa hovissa Tukholmassa.
Olot eivät suuremmin rauhoittuneet pitkiin aikoihin. Kun lähes sata vuotta edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen eli 1700-luvun puolivälissä rakennettiin Jaakkiman toista kirkkoa – siis sen Engelin piirtämän edeltäjää, jonka hienot rauniot seisovat vieläkin ja johon edellisenä kesänä alettiin värkätä turistikeskusta – sattui ja tapahtui. Suurimmalta osaltaan työ tehtiin taksvärkkinä, mutta salvosten tekijät oltiin palkattu, ja näiden työn laatua rovasti Hornborg valvoi tarkasti. Kerran hän käski veistää paremmin tietyt kohdat seinaästä, mutta näin ei toimittu; rovasti pani viisi muuta miestä korjaamaan paikkaa, mutta salvumiehet ajoivat nämä pois. Rovasti komensi miehet uudelleen paikalle, mutta tuli itse mukaan, ja selvitti kantansa salvumiehille. Arveltuaan viestin mennen perille, rovasti poistui taas paikalta, mutta salvumiehet ajoivat rovastin määräämät miehet taas matkoihinsa lähetäen rovasti palvelijan mukana tälle tiedon, etteivät suvainneet puuttumista työhönsä. Rovasti palasi taas rakennustyömaalle, jolloin eräs salvumiehistä juoksi kirveen kanssa häntä vastaan. Sanavaihdon jälkeen rovasti sivalsi kepillä miestä, mies tarttui rovastia kauluksista yrittäen kaataa tämän maahan, mutta kävi päinvastoin eli rovasti heitti miehen nurin ja marssi sitten rakennukselle ja komensi jälleen miehensä töihin. Ed. mies tuli perässä kirveellä uhaten, mihin rovasti vastasi taas lyöden kepillä. Seuranneessa käsirysysssä rovastin takki repeytyi, mutta rovasti voitti.
Sen kyllä ymmärtää, miksi kului kaksisataa vuotta ennen kuin naispappeudesta alettiin haaveilla…
Salminen mainitsee myös skoptsien, "hyppijäin" eli kuohittujen ilmaantumisen Jaakkimaan 1800-luvun puolivälissä. Nämä sai hullutuksestaan luopumaan rovasti Bergh, jonka toiminnan vaikutuksista noin yleisesti puhutaan berghiläisyytenä. Tosin jo Salminen valittaa, että liike oli hiipunut, kun uskon kilpakentillä sen tulivat voittamaan horrossaarnaajat – monikossa. Eli oliko kulmilla muitakin kuin Helena Konttinen?
Hankin tämän kirjan käsiini siinä toivossa, että saisin tietää, mikä mahtoi vetää isotätiäni Emmaa Jaakkimaan niin, että hän vallan muuttamalla muutti siihen niin lähelle kotinurkkiaan puoleksitoista vuodeksi. Ajanjakso käsitti ikään kuin kolme lukukautta, mikä viittaa vähän kouluun. Jaakkimassa oli kuin olikin aikanaan rovasti Berghin tukema kehruu- ja kudontakoulu, mutta sen toiminta oli loppunut jo 1859. Mutta Jaakkimassa saattoi 1903-1905 olla kiertävä käsityökoulu, johon osallistuminen edellytti asumista paikkakunnalla? (6.9.2020)
