Yksilöllistymistä vai ei 70-luvulla?

Sarantola-Weiss, Minna. Reilusti ruskeaa. 1970-luvun arkea. Hämeenlinna 2009.

Minuahan on jo vuodesta 2001 kovasti kiinnostanut 1960- ja 1970-lukujen arvomurros ja etenkin se, miten näiden aikojen graafista suunnittelua pidetään 'rappiokautena' verrattuna 1950-lukuun, jolloin Suomi oli virallinen muotoilun ja graafisen suunnittelun huippumaa. Tämän 'rappiokausihypoteesin' asettaa outoon valon se kiistaton tosiasia, että noina aikoina pystytettiin hyvinvontivaltio, ja 70-luku, se 'pahimmista pahin', sattuu olemaan se vuosikymmen, jona voimaan tulivat hyvinvointivaltion ydintekijät, peruskoulu ja terveyskeskusten perustamista merkinnyt kansanterveyslaki.

Mutta sitten vuoden 2001 minulle muita kiireitä kuten vanhustenhoitoa, etenkin äitini sairastelut, jotka alkoivat rasittaa minua 2007. Nyt äiti kuoli, joten olen vapautettu keskittymään vaihteeksi itseäni kiinnostaviin asioihin, ja niinpä tulin lukeneeksi vuonna 2009 – eli vuonna, jona minulla ei ollut aikaa yhtään mihinkään ylimääräiseen äidin, leipätyön ja Kiinan lisäksi – ilmestyneen Minna Sarantola-Weissin kirjan Reilusti ruskeaa. Kyseessä on populaari, mutta sellaisena kohtalaisen älyllisesti rehellinen teos, joka keskittyy alaotsikkonsa mukaisesti 1970-luvun arkeen.

Minun ja aikakaudesta yleisesti vallalla olevien käsitysten ristiriitaa kuvaa hyvin kirjan kansi. Otsikossa lukee, että Reilusti rukeaa, minkä luulisi viittaavan siihen, että ruskea olisi jotenkin 1970-luvun väri, mutta kannen n. 30 esinekuvasta on tasan kaksi ruskeaa, nimittäin nahkakenkä ja yksi ompelukone. Kaikissa muissa on kirkkaat väri. Sarantola-Weiss sanoo itse olleensa lapsi 70-luvulla. Niin olin minäkin, mutta minun lapsuuteni 70-luku ei ollut ruskea, mitä käsitystä tukee Sarantola-Weissin kirjan kannen kuvitus sisäosien kuvituksesta puhumattakaan.

Ruskeaa oli kyllä runsaasti mööpeleissä, sen minäkin muistan, mutta missään muussa ei. Arabian ruskeat astiat tulivat lähempänä 80-lukua samoin kuin Kermansaven saman väriset, ja näihin saattoivat vaikuttaaa puhtaan estetiikan lisäksi tietoisuus lasite- ja alilasitevärikemikaaleista. Sinistä lukuunottamatta muut kirkaat värit ovat äärimmäisen myrkyllisiä. Ylipäätään tässä 70-luvun leimaamisessa ruskeaksi pitäisi varmaan turvautua johonkin määrälliseen tutkimusmentelmään eli yksinkertaisesti laskea esineiden värejä ja verrata muiden aikakausien suosittujen kulutustavaroiden väreihin. Nyt turvaudutaan lähinnä mutu-tuntumaan.

Eli paljon on sitä, mistä en perustellusti ole samaa mieltä Sarantola-Weissin kanssa, vaikka hän on vallan Helsingin kaupungin museon tutkimuspäällikkö. Mutta ei se mitään, minä en ylipäätäänkään ole juuri koskaan samaa mieltä kenekään kanssa, ja yleiseksi muodostuneen totuuden haltijat ovat perinteisesti suuttuneet minulle, kun olen esittänyt faktoja, joiden nojalla heidän yleisesti hyväksytyt käsityksensä eivät voi pitää paikaansa. Varmaan tämä Sarantola-Weisskin suuttuisi, jos lukisi blogiani. Onneksi ei lue.

 

Mutta hänen kirjansa on kyllä kiinnostava. Ennen kaikkea se on sellainen, jollainen minun mielestäni populaarin tietokirjan pitää ollakin. Paitsi että superlaiha egyptienne ei sovellu leipätekstityypiksi ainakaan päällystämättömälle paperille. Päällystämätön paperi sen sijaan on oikein hyvä, joskin kuvien käsittelijä on jättänyt kuvat vähän liian harmaiksi tätä paperia varten. Tummaan päähän olisi pitänyt ruuvata enemmän kontrastia. Teknisluontoisista ulkonäköpuutteista huolimatta sisältö ja sen käsittelytapa ovat hyvät: jonkin verran lähteitä, muttei liiaksi, ja yleistä aikakauden kuvailua on höystetty kiitettävän runsailla aikalaismediasitaateille, mitä elävöityskeinoa olen viljelyt itsekin historiaa käsittelevissä lehtijutuissani. Melkeinpä joka toisella aukeamalla on tietolaatikoita, joissa on mm. listattuna aikakauden myyneimpiä levyjä, katsotuimpia elokuvia ja olympiamitalisteja.

Elävöittäminen on tietenkin vain elävöittämistä, ja ydin on taustan hahmottamisessa, ja sitä käydään mielestäni kattavasti läpi. Paitsi edellä mainitut hyvinvointivaltion peruspilarit kirjassa käydään läpi koko sitä massiivista arsenaalia, jolla moderni yhteiskunta kävi perinteisen elämäntavan kimppuun. Osa oli yksittäisiä, ettenkö sanoisi aineellisia keksintöjä kuten e-pillerit, ja osa lainsäädännöllisesti lähes yhtä kouriintuntivia muutoksia kuten henkilökohtaisten viinakorttien jääminen pois käytöstä ja keskioluen tuominen ruokakauppoihin. Mutta osa oli paljon aineettomampia eetoksen muutoksia, ehkä mm. edellä mainitusista johtuvia, mutta selkeästi koko elämäntapaa koskevia.

Yksi tällainen giganttinen koko yhtieskunnan läpäisevä muutos oli naisen aseman muutos, mitä Sarantola-Weiss kuvaa kiitettävästi mainiten myös, että tämä johti jopa avioeroihin, ja itse voin lisätä, että tämä oli kaiketi suurin syy omien vanhempienikin eroon. Naisten itsenäinen ja tyttöporukoissa tapahtuva meno sekä lento kasvoi noihin aikoihin, ja miehet mitä ilmeisimmian jäivät pahasti paitsioon. Meillä isä oli ollut äidin suhteen vähintäänkin salliva ellei suorastaan kannustava. Äitini esimerkiksi oli ajanut ajokortin aikana, jona se ei naisille ollut vielä tavanomaista eli 1959, isäni opettamana. Äitini oli jo 50-luvun puolella käynyt rouvien kanssa Tukholmassa serviisiostoksilla. Joten ei se aivan kuin veitsellä 60- tai 70-luvulla alkanut. Äiti kävi 60-luvulla esiintymismatkolla ulkomailla, ja isä jäi meidän kanssa kotiin ja teki parempaa ruokaa kuin äiti. Mutta 70-luvulla alkoivat naisten vähän remuavatkin reissut Etelän kohteisiin, mitä äitinikin innostui harrastamaan. Ja äitihän lähti töihinkin siinä hiljakseen siskoni mennessä esikouluun, ja se ilmeisesti oli sitten liikaa isälleni, jonka mielestä opettajanrouvat olivat kotirouvia.

Koska tuo äsken kuvattu kuuluu minun elämässäni 70-lukuun, 70-luku on muistoissani karmeata aikaa, mutta se ei tee esineistöstä mielikuvissani ruskeita, vaikka aikakausi henkisesti sitä ehkä olikin, ja jos minä jotain värejä inhoan, niin ne toisaankin ovat keltainen ja ruskea. Eikä meidän luokalla ollut minun lisäkseni kuin yksi Vepsäläisen Jari, jonka vanhemmat olivat myös eronneet… Mainitsen Jarin nimen, vaikka yleensä välttelen kokonimiä tällä blogillani, ellei kysessää ole aidosti julkisuuden henkilö, mutta Jari on tätä nykyä menestyvä Kiinaan erikoistunut liikemies, ja hän pitää entisessä koulussamme Kuopion klassikassakin lukioloisille Kiinan bisneskursseja. Niin se aika rientää...

Toinen suuri eetoksen ilmiö olivat repivät erot toivottavasta yhteiskunnasta, nykykatsannosta käsin tarkasteltuna kerrassaan mahdottomat. Mutta tekisi mieleni väittää, että vasemmisto voitti. Päätellen yhteiskunnallisista uudistuksista, jotka toimeen pantiin…

Sarantola-Weiss korostaa 70-luvun yksilöllistymiskehitystä. Tjaa… Yksi eetokseen vaikuttanut asia Sarantola-Weissin kirjasta mielestäni puuttuu, ja se on oikeastaan juuri yksilöllistymisen vastaisuus eli järjestelmäuskovaisuus.

Järjestelmäuskovaisuus näkyi minun mielestäni esimerkiksi siinä, että ainakin minulle opetettiin koulussa matematiikan tunnilla joukko-oppia. Sinä lukuja vai pitäisikö sanoa lukumääriä havainnollistettiin lukumääriä esittävin kuvin. Oli viiden omenan joukko ja niiden ympärillä rinkula, ja kolmen päärynän joukko ja niiden ympärillä rinkula, ja sitten molempien joukkojen ympärillä yhteinen rinkula, mikä tarkoitti, että oli kahdeksan hedelmän joukko. Meillä oli noihin aikoihin Matti Hentunen -niminen ikimuistoinen matematiikon opettaja, jolta ovat peräisin minun todistusteni ainoat matematiikan yhdeksiköt. Hentusen mielestä kun kuvat piti piirtää mahdollisimman hienosti, ja vihkon marginaaleihin piti myös piirtää piristykseksi ja koristukseksi jotain. Minä en ymmärrä numeroista mitään, mutta sen minä hyvin käsitän, jos pitää piirtää omenia tai päärynöitä tai mitä milloin. Ja siitä sai silloin matematiikkaan 9! Loistavaa aikaa! Aikakausissa on hyvät ja huonot puolensa...

Jossain vaiheessa koulu saattoi minut tekemisiin myös kybernetiikan kanssa, ja vaikka minun ei pitäisi puuttua mihinkään, mikä liittyy matematiikkaan, rohkenen silti arvella, että tämä liittyi jotenkin joukko-opin opetukseen. Kybernetiikkaa opetettiin läpäisyperiaatteella kaikissa aineissa, ja sen mukaan järjestelmä on se, mikä toimii, ja sen osat ovat vain osia ja korvattavaissa toisilla osilla kuten koneiden osat; järjestelmä tuottaa aina sen saman tuotoksen, jota se on suunniteltu tottamaan, ja sen toiminta muuttuu vain, jos siihen syötetään jotain uutta, jolloin järjestelmän kuuluu korjata itsensä. Ja tämä on mielestäni se yksilöllisyyden vastainen seikka, jota Sarantola-Weiss ei manitse, ja joka muodostui tragediaksi 70-luvulla, sillä se merkitsi käsitystä, että ihmisten muodostamassakin järjestelmässä ihmiset olivat korvattavissa toisillaan, ja järjestelmä oli olemassa vain tuottaakseen tietyn tuloksen ihmisosistaan riippumatta.

Kouluissa oli ennen ollut opettajina kutsumuksen omanneita persoonallisuuksia. Jos joku opettaja suivaantuessaan antoi kaikille kokeista ala-arvoiset, kukaan ei ollut siitä moksiskaan, sillä kyse oli tällaisesta persoonallisuudesta, ja persoonallisuudet olivat elämän kirjo, se, minkä takia ylipäätään kannatti pysyä elossa. Ihmisiin suhtauduttiin huvittuneina Elämä oli yhtä Aapelin kirjaa. Jos tänä päviänä joku opettaja tekisi moisen, se kaataisi suomi24- ja vauva.fi-sivustojen serverit ja olisi iltapäivälehtienkin pääuutinen vähintään viikonpäivät.

 

Katsonkin, että 70-luvulla alkoi tämä esimerkiksi nyt opettajien muuttaminen persoonattomiksi koulutuskoneiksi, koulutusjärjestelmän osiksi, ja muiden ammattien harjoittajien muuttaminen omien alojensa ammattikoneiksi. Yksilöllistä tässä tänä päivänä on enää ainoastaan se, että yhteikunnassa vaaditaan yksilöille yksilöllistä hoitoa, ohjausta tai lääkitystä, että he pystyisivät toimimaan tällaisina epäyksilöllisinä koneina. Ja tämä tapahtuu yhä useammin mielialalääkkeillä.

Ja mitä vaatetukseenkin tulee, kyllä 70-luvulla nimenomaan tulivat merkkivaatteet sellaisella tavalla, että yksilöllisyydestä ei ollut toivoakaan. Kaikilla oli oltava tasan samanlaiset, saman valmistajan vaatteet. Tästä Sarantola-Weiss kyllä puhuu yksilöllistymisenä, mutta kyllä se minulle näyttäytyi tarkalleen päinvastaisena. Kaikille samaa. Itse asiassa, hän maninitse tämän ilmenemismuotoja itsekin, vaikkei jostain syystä pidä sitä tasapäistämisenä vaan yksilöllistyminsenä…Outoa…Mutta näin lukee vaikkapa sivulla 78: "Elanto avasi nuorten oman Kluuvarin vuonna 1972 Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa. Tarjolla oli 'samaa kokoelmaa kuin King's Roadilla, Lontoon kuulun muotikadun myymälöissä'. Avajaisissa nähtiin erikoinen disco-tyyppinen show', johon Paroni Paakkunainen teki musiikin".

Paronikin se on sittemmin muuttanut Uukuniemelle ja esittelee Pyhän perheen tsasounan ristin ylösnostonjuhlan yhteydessä karjalaisia perinteisiä lyömäsoittimia ensi kuussa eli 8.10. Niin se aika rientää…

Massiivinen oli myös asumistapojen yhdenmukaistaminen. Kouluaikoina minulla oli vielä kaveri, joka asui perheineen vanhassa puutalossa ulkohuusseineen ja joka murrosikäisenä lämmitti tukanpesuveden puuhellalla – samaan aikaan monilla oli jo nykyaikaiset suihkuilla varustetut kylpyhuoneet. Nykyisin vastaavia eroja ei enää ole. Eli puhe yksilöllistymisestä on kyllä melkoista pötyä. Homogenisoitumisesta silloin kyse oli, eikä siinä joissain muodoissaan ole ollut mitään vikaa. Joissain kyllä on. (20.9.2016)