Islam-pamfletti

Sardar, Ziauddin & Davies, Merryl Wyn. Islam. Riika 2014.

Olen tässä jo hiljakseen ruvennut pidättäytymään populaarien islamin yleisesitysten lukemisesta, sillä ne ovat usein huonoja eivätkä edes vaikuta juuri kenenkään ajatteluun. Silmäilin kirjastossa takakansitekstissä muslimeiksi väitettyjen Ziauddin Sardarin ja Merryl Wyn Daviesin kirjaa Isalm, jonka kirjoittajat olivat 'vain' toimittajia ja kirjailijoita eivätkä islamin asinktuntijoita, ja päättelin, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen pamfletti. Niinpä päätin lukea tämän islamin puolesta kirjoitetun kiistakirjoituksen kiistakirjotiuksena = miten muslimit haluaisivat muun maailman heidät näkevän ja miksi.

Niin kuin pamfletit ylelensäkään, tämä ei pyri ns. objektiiviseen totuuteen sikäli kun sellaista noin ylimalkaankaan on edes tavoiteltavissa. Tässä on on runsaasti lajitypille ominaista älyllistä epärehellisyyyttä. Kirjoittajat ovat selvästikin itse sunnimuslimeita, joten he eivät puhu shiioista juuri mitään. Shiiat on kuitattu yhdessä lyhyessä kappaleessa sivuilla 90-91, jonka pääsisältö on, että shiioja on vain 10% muslmeista ja että heidän 'syntinsä' on ollut, että johtajuudesta haluttiin tehdä perinnöllistä, mitä kirjoittajien mukaan sunnalaiset pitävät vääränä aina. Tässä yhteydessä kirjoittajien olisi ehkä pitänyt muistaa Persianlahden sellaiset sunnalaiset valtiot kuin vaikkapa Saudi-Arabia, Kuwait ja Qatar, joissa hallitsijan asema on perinnöllinen. Eli kiista sunnien ja shiiojen välillä ei näin ollen voi mitenkään johtua erilaisista käsityksistä johtajan aseman suvuittain periytymisestä, niin kuin kirjoittajat antavat ymmärtää, tai sitten sunnalainen islam on ihmiskunnan historiassa esiintyneen kaksinaismoralismin kulminaatiopiste. Tosin tietenkin voi olla, että kyseessä eivät ole vaihtoehdot vaan molemmatkin voivat pitää paikkansa.

Kirjoittajat väittävät, että juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia yhdistää samankaltainen kertomusperinne, ja lisäksi he väittävät sivulla 68, että "tämä yhteinen narratiivi viittaa moraalisiin ja eettisiin arvoihin, jotka ovat erilaisten selitysten ja tulkintojen sanaverhon takana samat kaikissa kolmessa monoteistisessa uskonnossa".  Nythän se on kyllä tarkalleen sillä tavalla, että eettiset ja moraaliset arvot ovat näissä kolmessa monoteistisessa uskonnossa lähestulkoon päinvastaiset. Nyt pitää muistaa, miksi uskontoja ylipäätään on olemassa. Ne ovat menetelmiä yksilöiden tunnistaa ryhmiä ja niiden jäseniä, joihin voi luottaa. Uskonnolliset kertomukset stimuloivat tällaisia päättelyjärjetelmiä tavalla, jota ei vielä tunneta, muta se tiedetään, että sitä ne tekevät. Jos juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin etteiset arvot olisivat samat, meillä ei olisi erikseen juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia ollenkaan.

Mitä tulee perinteeseen, kirjoittajat eivät oikein tiedä, mitä siitä ajatella. Toisaalta he korostavat perinteen tärkeyttä, mutta he kuvittelevat, että nykymaaimaankin voitaisiin vielä saada yksi islam, kunhan vain heidän mielestään oikeassa olevat kannat voitavat. Ja heidän mielestään islamin tulkintaa pitäisi soveltaa nykypäivään.

Mutta niin sitä pitää luultavasti soveltaa nykypäivään ISIL:inkin mielestä, ja heidän ratkaisunsa sen soveltamiseen nykypäivään on toinen kuin mikä olisi tämän kirjan kirjoittajien haave. Heidän haaveensa tosin jää epäselväksi.

En usko, että maailmaan saadaan yhtä ainoaa islamia niin kuin ei saada yhtä ainoaa kristinuskoakaan, ja Israelissa ollaan päivä päivältä pahemmissa ongelmissa sen kanssa, että siinä yhden suomalaisen läänin kokoisessa maassa eri juutalaisuuden suunnat loittonevat valonnopeudella toisistaan. Mutta se, että juutalaiset tappelevat keskenään, ei ole mikään uutinen - samasta syystä roomalaiset jotuivat hajottamaan toisen temppeli vuonna 70 jaa, että edes jonkinlainen rauha saatiin Välimeren pohjukaan.

Siinä kirjoittajat kylläkin ovat mielestäni oikeassa, että koko maailma kärsii nyt tässä islamin kurimuksessa ISIL:eineen, Al-Qaidoineen ja Talibaneineen kolonialismin jälkiseurauksista. Vaikka siiromaaherruuden päivät ovat päättyneet, ei uusiin itsenäisiin islamilaisiin valtioihin ole saatu uuttaa islamilaista kultuuria, vaan eliitti on koulutettu entisten siirtomaherrojen maissa. Sama kolonialisoiminen jatkuu siis itsenäistymisen jälkeen, nyt vain omien johdolla, mistä on seurannut rivikansalaisten ja uskonoppineiden pettymys ja kasvulausta jyrkien, reaktiivisten katsomusten nousulle.

Islamilainen kulttuuri selvisi länsimaiden kolonisaation päättymisestä huonommin kuin Länsi aikanaan islamilaisen kolonisaation päättymisestä. Kirjoittajat eivät tietenkään puhu 'omasta' islamlaisesta muinaisesta imperialimistaan samaan tapaan kuin Lännen imperialismista. He antavat ymmärtää, että kun islam valloitti suuren osaa Euroopaa, se ei suinkaan tapahtunut sellaisessa pahassa mielessä, missä Länsi sitten valloitti islamilaisen maailman. Muslimithan suorittivat valloitussotansa pelkästään hyvää hyvyyttään.

Jos juutalaiset tai kristityt, edustivatpa mitä suuntaa tahansa, kirjoitavat omasta yhteisöstään ulos päin eli eivät vain omalle porukalleen, kirjoittajiksi valikoituu henkilöitä, jotka osaavat kristinuskon ja/tai juutalaisuuden pyhien tekstien kieliä. Isalmin piirissä tämä ei ole niin nuukaa, vaikka nämäkin kirjoittajat väittävät, että tosi Koraani on vain se, joka on kirjoitettu arabaiksi. Epäilen tämän kirjan kirjoittajien arabiantaitoa. He nimittäin väittävät, että 'taliban' tarkoittaisi opiskelijoita. Sitaatti sivulta 168: "Taleban tarkoittaa sanatarkasti "opiskelijat"". Ei tarkoita. Harvoja asioita, joita muistan arabian kielen opinnoistani Helsingin yliopiston kielikeskuksessa on tämä, sillä niihin aikoihin Taleban oli uusi juttu, ja joku sitten tunnilla uskaltaiutui kysymään, mitä Taleban tarkoittaa. Tiesimme toki jo ennestään, että opiskelija (mask.) on taalibu  ja sen monikko tullaabu, ja että 'opiskelija' ei tule opiskelua tarkoittavasta verbistä, joka on darasa. 'Taliban' näytti kieliopillisesti yksikön akkusatiivilta sanasta taalibu. Opettaja sanoi, ettei hän tiedä, mitä sana tässä yhteydessä tarkoittaa, mutta että opiskelijaa tarkoittava sana taalibu tule vaatimista merkitsevästä verbistä - opiskelija on ikään kuin henkilö, joka vaatii opetusta. Oletettavaa siis on, että Taliban-nimellä on pikemminkin jotain tekemistä vaatimisen kuin opiskelemisen kanssa, semminkin kun tiedetään, etteivät talebanit ole erityisen kovia poikia opiskelemaan mutta kylläkin vaatimaan.

Kirjassa on joitain mielenkiintoisia tilastolukuja, joita en kuitenkaan ole nyt vaivautunut tarkastamaan mistään muusta lähteestä, vaikka varmaan pitäisi, kun kirjoittajat ovat muslimeita eivätkä siis niin tarkkoja älyllisestä rehellisyydestään, minkä ovat kirjassaan vieläpä itse todistaneet - vaikka pitääkin muistaa, että kirjan genre on tunnistettavasti pamfletti. He kertovat, että enemmistö maaimlan pakolaisista on muslimeita, ja että nämä hakeutuvat pääasiassa toisiin muslimimaihin. Kirjoittajat unohtavat jälleen mainita, että useinmiten muslimit pakenevat toisia muslimeita. Mutta yhtä kaikki, eniten muslimipakolaisia menee Pakistaniin, 2 miljoonaa, ja nämä ovat sitten sunneja. Mutta toiseksi eniten eli 1.9 miljoonaa, lähes saman verran siis, pakenee Iraniin, eli nämä ovat shiioja. Kun otetaan huomioon vastaanotajamaiden väkiluvut, jälleen krijoittajien omista tiedoista, saadaan näkyväksi jotain aivan hirvittävää:

Pakistan, 136 miljoonaa sunnimuslimiasuksasta - ottaa vastaan 2 miljoonaa sunnimuslimipakolaista

Iran, 60,8 miljoonaa shiiamuslimiasukasta  - ottaa vastaan 1.9 miljoonaa muslimipakolaista (jotka ovat ilmiesesti shiioja). Ja kuten edellä todettiin, shiioja on vain 10% kaikista muslimeista.

Jo tästä havaitaan, että islamin ongelmat eivät ole ongelmia (kristityn) Lännen kanssa vaan sisäisiä ongelmia, ja erittäin vakavia. Kristinusko on toistaiseksi maailman levinnein uskonto, ja kyllä se meilläkin Euroopassa katastrofi olisi, jos vaikka 1,9 miljoonaa ortodoksia joutuisi pakenemaan Venäjälle tms. Mutta tällaisia rinnastuksiahan nämä kirjoittajat eivät tee, mikä vähentää kirjan arvoa.

Huomionarvoista on sekin, että kolmanneksi eniten muslimipakolaisia ottaa maailmassa vastaan Saksa.

Kirjan luettelo eniten muslimeja käsittävistä maista on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, kun ottaa huomioon, että meillä islamin yhteydessä puhutaan Lähi-idästä. Muslimirikkaimmat maat ovat järjestyksessä Indonesia, Pakistan, Bangladesh ja Intia. Vasta viitossijalta löytyy jotain Lähi-itään päin, eli Turkki, jossa on 62,4 milj, ja heti perään kuutosena on Iran 60,8 miljoonalla muslimillaan. Mikään näistä ei ole arabimaa. Eli herää kysymys, minkä verran muslimimaailman kriisi johtuu uskovien määrän painopisteen siirtymisestä muualle uskonnon syntysijoilta Arabianniemimaalta ja sen lähettyviltä. Tämän käsillä olevan kirjankin keskiössä on pikemminkin Lähi-itä kuin Aasia, vaikka pitäsi olla toisin päin, jos halutaan käsitellä islamia ottaen huomioon se, missä uskontoa tosiasiassa eniten harjoitetaan. (3.3.2015)