Muistin hyveistä ja paheista

Schacter, Daniel. Muistin seitsemän syntiä. Helsinki 2002

Psykologi, muistitutkija Daniel Schacterin kirja Muistin seitsemän syntiä alkaa raflaavasti viittauksella Kawabatan novelliin Yumiura, jossa tuntematon nainen ilmaantuu kirjailijan ovelle ja alkaa muistella heidän yhteistä rakkaussuhdettaan ja saa kirjailijan todella hämilleen. Käy kuitenkin ilmi, että mitään naisen kuvaamaa ei ollut todellisuudessa koskaan edes voinut tapahtua.

 

Tuo oli kaunokirjallisuutta, mutta 1992 lentokone syöksyi amsterdamilaiseen lähiöön. Kymmenen kuukautta myöhemmin hollantilaiset psykologit kysyivät yliopistolaisiltaan, näkivätkö he televisiosta filmin lentokoneen törmäyshetkestä. 55% vastasi nähneensä. Vastauksessa on vain se vika, että tilanteesta ei ole olemassa televisiokuvaa. Tuonnempana televisiokuvan muistajat lisääntyivät kahteen kolmasosaan vastaajista, ja merkillisintä oli, että vastaajat muistivat nähneensä tuossa televisiokuvassa kaikenlaisia yksityiskohtia törmäyksestä, esimerkiksi törmäyskulman.

 

Odotin, että kirjassa olisi enemmänkin puhetta muistin merkityksestä uskomusjärjestelmien muodostumiseen, mutta teoksessa pysytään aika tiukasti yksilöpsykologiassa. Yhtä kaikki, kirjassa kerrotaan, että muistikuvat muokkautuvat upotessaan ihmisaivoihin ja yhdistyvät siellä paitsi entisiin muistoihin – jotka myös ovat muokkautuneita - uskomuksiin, tietoihin, elämänkokemukseen yms., ja kaikesta tästä syntyy keitos, josta totuutta saattaa joskus olla vaikea erotella esiin.

 

Erityisen mielenkiintoisena pidin itse juuri tuota alussa mainittua muistin väärin kohdistamisen syntiä, sillä se aiheuttaa ihmisille muistoja, joita heillä ei ole, ja sillä saattaa olla jotain tekemistä uskonnollisten kokemusten kanssa. Osa Schacterin tapauksista on patologisia ja seurauksia pään vammoista, mutta kryptoamnesia, se, että muistaa omana kokemuksenaan jotain, vaikka on sen esim. lukenut, on äärimmäisen mielenkiintoista. Kryptoamnesiasta johtuu vaikkapa tahaton plagioiminen. Olen ollut havaitsevinani, että mystikot eivät suinkaan koe ekstaaseissaan mitä tahansa, vaan useinmiten jotain, mistä on olemassa kirjallisuutta ja perimätietoa.

 

Samantyppisiin tilanteisiin muistin saattaa sen johdateltavuus. Johdateltaessa sopivasti ihminen alkaa muistaa jokseenkin mitä tahansa. Tästä esimerkkinä ovat 90-luvulla laumoittain esiintyneet, itseensä kohdistuneita seksuaalisia väärinkäytöksiä ’muistaneet’ hyvin koulutetut naiset sekä lapset, joiden kohdalla kävi sittemmin ilmi, että he olivat seksuaalisen väärinkäytön sijaan joutuneet tietynlaisilla kysymyksillä johdatelluiksi. Eräässä kokeessa ’ihmisiin ladattiin’ muistoja heidän ensimmäisestä syntymän jälkeisestä päivästään, ja eipä aikaakaan kun osa heistä tosiaan väitti muistavansa, mitä heille oltiin väitetty.

 

Alttius johdateltavuuden syntiin kuitenkin vaihtelee yksilöstä toiseen.

 

Muistaminen ei siis kaiken kaikkiaan ole mekaanista muistojen käynnistymistä. Muistin synnit ovat kirjoittajan mukaan kuitenkin ongelmia eli syntejä vain joskus. Pääasiassa ne ovat hyödyllisiä mekanismeja. Esimerkiksi katoavuuden synti, se että asiat häipyvät muistissa ajan kuluessa, jos po. tietoja ei käytetä, on hyvä, sillä silloin muistia ei rasiteta turhaan.

 

Jotkut muistin synneistä, vaikkapa erheet, saattavat olla kulttuurisidonnaisia. Esimerkiksi amerikkalaisilla on taipumusta arvioida itseään erheellisesti liian positiivisessa valossa. Tämä on näkynyt joissain kokeissa, kun vaikkapa opiskelijoiden on pitänyt muistella aikaisempia kouluarvosanojaan, ja nämä on hämmästyttävän usein muistettu paremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Sen sijaan japanilaiset erehtyvät päinvastaiseen suuntaan. Erheen syntejä on sekin, kun ihmiset ovat ensin yhtä mieltä, mutta kun tilanne muuttuu, he ilmoittavat yhtä vakuuttavasti, että ovat itse asiassa olleet aina juuri tätä muuttuneen tilanteen vaatimaa mieltä.

 

Schacter kirjoittaa myös muotisairaudesta masennuksesta ja sen suhteesta muistiin. Kokeissa, joissa ihmisten on pitänyt nimetä tapahtumia, jotka liittyvät sanoihin iloinen, murheellinen, vihainen ja menestyksekäs, masentuneet eivät pysty kertomaan tällaisia tapahtumia. Esimerkiksi kysymykseen iloisista tapahtumista on vastattu sanalla ’isäni’. Tämä selittyy kuulemma sillä, että masentuneet yleistävät asioita eikä heillä siksi ole esittää yksityiskohtaisia kertomuksia. Normaalit ihmiset muistavat  yksitäisiä kertomuksia, ja jos kertomus on yhdessä tapauksessa negatiivisen tunteen herättävä, he pystyvät muistamaan myös toisia, joiden herättämä tunne on päinvastainen. Niinpä jos normaali ihminen Schacterin esimerkin mukaan saa kielteisen päätöksen lähetettyyään artikkelin tieteelliseen aikakauskirjaan, hän ei jää sitä suremaan, vaikka olisi saanut negatiivisia päätöksiä ennenkin; hän muistaa saaneensa positiivisiakin, ja niinpä hän lähettää artikkelinsa seuraavaan julkaisuun. Masentunut puolestaan ajattelisi ankarasti yleistäen, että ’aina minä epäonnistun’, koska hän ei pysty muistamaan yksityiskohtaisia tapahtumia. Tämä on havaittavissa jopa aivokuvauksissa, joiden mukaan masentuneiden ihmisten on jostain syystä vaikea käynnistää vasemman otsalohkon toimintaa. (25.5.2009)