Rikkaiden (aiheuttamia) ongelmia

Schimpfössl, Elisabeth. Rich Russians  – From Oligarchs to Bourgeoisie. United States of America 2018.

Elisabeth Schimpfösslin Rich Russians oli minulla matkalukemisena, kun oltiin viimeksi Pietarissa. Kävimme Maneesissa katsomassa tuolloin juuri avautunutta AES+F:n näyttelyä predictions and revelations, jonka yhteydessä ei ollut mahdollista välttyä ajatukselta, että mitenkähän nämä teokset, melko isoja tuotantoja kun olivat, on mahdettu rahoittaa. Näyttelyluettelossa kerrottiin kolmen ryhmän jäsensen olevan venäjänjuutalaisia. Olin taannoin lukenut Mark Galeottin teoksen Valta ja voima (2019), joka kertoo Venäjän erikoislaatuisesta rikollisuuden historiasta. Kirjassaan Galeotti toteaa, että juutalaisilla on edelleen vahva asema Venäjän rikollisuudessa; tässä Schipfösslin kirjassa puolestaan todetaan, että juutalaisilla on silmäänpistävä yliedustus Venäjän uusrikkaissa liikemiehissä. Galotti kertookin, että Venäjällä rikolisuutta ja liiketoimintaa saattaa olla vaikea erottaa tosistaan eikä Venäjällä aina voi tietää, onko itse ganstereiden leivissä. Tosin Venäjällä on myös menetelmiä, joilla voi hankia itselleen autuaan tietämättömyyden. Schimpfössl kertoo eräästa uusrikkaan perheen lännessä muotialalle koulutetusta tyttärestä, joka oli perustanut vaatebisneksen Moskovaan. Kun Schimpfössl oli kysynyt typykältä, paljonko tämä oli joutunut maksamaan lahjuksia, tämä oli vastannut, että hän ei anna lahjuksia – mutta kertoi, että oli antanut firman käytännön perustamisen huoleksi eräälle lakifirmalle, eikä hän tiennyt, miten tämä firma oli mahtanut asiat järjestää.

Galeotti kertoi myös, että Israel on venäläisten paras rahanpesukone, ja onkin mienkiitoista nähdä, miten tässä asiat etenevät, kun Venäjän virallinen vanha ystävä ja Israelin virallinen vanha vihollinen Iran on ruvennut uhittelemaan.

Schimpfösslin tarkoituksena on kuvata kirjassaan Venäjän kapitalismin kehitystä ja sen voittajien mahdollista porvarillistumista alkaen katastrofaalisesta 1990-luvusta. Ongelmana on hyväksynnän saaminen nyt jo seuraavalle sukupolvelle periytymässä olevalle, enemmän tai vähemmän kyseenalaisilla mentelmillä hankitulle omaisuudelle. Tutkimus perustuu 80:n rikkaan venäläisen haastatteluun, joista kolmannes kuuluu Forbesin määrittelemiin superrikkaisiin eli henkilöihin, joiden varallisuus ylittää 500 miljoonaa dollaria tai hyperrikaisiin miljardööreihin – loputkin ovat miljonäärejä – ts. haastatellut kuuluvat vauraimpaan 0,1 prosenttiin Venäjän väestöstä. Näitä haastatteluja on täydennetty yli sadalla muulla asiantuntijahaastattelulla.

Juttu alkaa tavanomaiseen tapaan Neuvostoliiton romahduksella 1991, Jeltisinin valtaannousulla ja selityksellä siitä, miten 1992 valtion omaisuus yksityistettiin jakamalle se n. 25 dollarin arvoisina vouchereina kansalaisille, ja miten jotkut nokkelat onnistuivat ostamaan näitä arvopapereita lähimmäisiltään, jotka puolestaan eivät ymmärtäneet, mitä niillä lapuilla olisi pitänyt tehdä. Näin valtion omaisuus alkoi keskittyä muutamien älypäiden käsiin. Tätä minä en pidä kovin pahana. Hyvä, että edes joku teki niillä jotain. Sitä paitsi osan näistä ostivat vaikkapa valtion teollisuuslaitosten omat johtajat, jotka saivat pidettyä tehtaat pyörimässä. Usein tilanne oli kyllä aika säälittävä, koska laitokset olivat kannattamattomia jo alunalkaen, mutta näin ei suinkaan ollut kaikissa tapauksissa. (Schimpfössl ei mainitse samaan aikaan räjähtäneestä suojelurahabisneksestä, joka romahdutti suurimman osan edes lähes laillisesta yritystoiminnasta.) Sittemmin Jeltsinin oikea käsi Chubais pyrki kiihdyttämään yritteliäisyyttä antamalla johtajille ja työläisille mahdollisuuden ostaa 51 prosentin äänioikeuden työpaikkayritykseensä nimellisellä hinnalla, mutta koska työläisillä ei ollut sitäkään vähää rahaa, yritykset ajautuvat johtajille.

 

Seuravana vaiheena Schimpfössl näkee sen, kun pari vuotta myöhemmin, 1995, jäljellä olevaa valtion omaisutta alettiin huutokaupata valikoidulle porukalle eläkkeiden ja valtion työntekijöiden jo pitkään rästissä olleiden palkkojen maksamiseksi. Kyseessä olivat olevinaan lainat näiltä tässä vaiheessa jo kohtalaisen oligarkisoituneilta mahtimieheiltä, ja kuten on tiedossa, valtio ei sitten näitä ns. lainoja maksanut vaan omaisuus siirtyi lopullisesti oligarkien haltuun.

Tähän huutokauppaan oli syyllisenä myös 1994 alkanut Tsetsenian sota, joka oli vuoteen 1996 mennessä laskenut Jeltsinin kannatuksen 5 prosenttiin. Kansalaiset olisivat halunneet palata takaisin vanhaan hyvään kommunstiseen vakauteen, ja kommunistisen puolueen johtaja Gennadi Zjuganov olikin ennakkosuosikki seuraavaksi presidentiksi. Tämä ei sopinut juuri valtion varat iitselleen kahmineille oligarkeille, joten he aloittivat massiivisen kampanjan Jeltsinin uudelleenvalitsemiseksi.

Jeltsinin tultua todellakin valituksi Chubais olikin sitten vuonna 1997 yhtäkkiä sitä mieltä, että tästä pitäen asioita ruvettaisiinkin hoitamaan lain mukaan. Oligarkit katsoivat tulleensa petetyksi, ja alkoi vähintäänkin mediasota, johon osallistuivat myös oligarkien rahoittamat duuman jäsenet… Vuonna 1998 rupla devalvoitiin, ja tavalliset ihmiset menettivät säästönsä, joita olivat jo vakiintuviksi kuvitteleminaan aikoina luotettaviksi luulemiinsa pankkeihin koonneet. Tilanteen pystyi jotenkin rauhoittamaan vasta Vladimir Putin.

Ketä sitten olivat nämä henkilöt, jotka onnistuivat hyötymään valtion heikkoudesta? Schimpfösslin tutkimuksen mukaan he olivat jo neuvostoaikaan korkeissa asemissa olleita joko intelligentsian tai nomenklatuuran jäseniä. Heidän etunsa oli, että he olivat erittäin hyvin jyvällä tempoilevasta tapahtumien kulusta, heillä oli tiiviit omat sisäiset verkostonsa ja lisäksi he olivat paria yksittäistapausta lukuunottamatta erittäin korkeasti koulutettuja. Jotkut oligarkeista muistelevat, että olivat jo lapsina asuneet toisten tulevien oligarkien kansa samassa Moskovan neuvostoetuoikeutettujen talossa.

Oligarkit ovat nyt sitten yrittäneet hankkia jotenkin hyväksyntää rahoilleen. He osallistuvat hyväntekeväisyyteen innolla, mutta siis vain hyväntekeväisyyteen, jossa voivat puuhastella johtotehtävissä toisten kaltaistensa kanssa. Jotkut väittivät tekevänsä näin, koska tällä tavalla he voivat kontrolloida rahojen kulkua alusta loppuun – Venäjällähän korruptio kukoistaa, ja oligarkit jos ketkä tietävät sen. Jos hanke liittyy jotenin 'sosiaalityöhön', he ovat tarkkoja, mihin se menee. Esimerkiksi sairaita lapsia halutaan auttaa, varsinkin jo nämä ovat jotenkin lahjakkaita, mutta vaikkapa vanhuksista ei ole niin väliä. Venäjällä on 13 % tasavero, eivätkä oligarkit ole halukkaita muuttamaan tätä, eikä heitä missään nimessä kiinnosta mikään hyvinvointivaltio!

Halutuin ylimääräisten rahojen käyttökohde on taide. Monet oligarkeista sanovat tukevansa taidetta säilyttääkseen Venäjän sielun, mutta jostain syystä he ostavat eniten ulkomaista taidetta. Muutenkin Venäjän rikkaat ovat suusanallisesti patriootteja, mutta eivät teoissaan. Perhettään monet pitävät Lännessä, mikä alkoi 1990-luvun hulluina vuosina, jolloin oligarkien tosiaankin oli jonkin verran vaarallista pitää perhettään Venäjällä. Schimpfösslin haastateltavat ylistävät venäläistä koulutusta samaan aikaan, kun heidän omat lapsensa ovat koulussa Sveitsissä, tai Briteissä tai Jenkeissä yliopistossa. Huvittava oli erään rikkaan miehen uuden rouvan tytärpuolestaan antama lausunto, miten tyttö oli niin mahdottoman lahjakas, että oli päässyt Moskovan valtion yliopistoonkin ihan omilla ansioillaan! Nääs kun yleensä Venäjällä päästään yliopistoon siten, että pappa betalar. Itsekin Venäjän uusrikkaat viettävät mielellään aikaansa isänmaansa ulkopuolella, mistä on isäntämaille usein paljon harmia, etenkin heidän lempimaalleen Britannialle. Varsinkaan omaisuuttaan rikkaat venäläiset eivät pidä Venäjällä. Schimpfösslin mukaan pääomaa virtasi 56 miljardista 70 miljardiin ulos maasta jo vuosina 1992-1993, jolloin Venäjällä ei pitänyt olla rahaa liikkeellä laisinkaan. Pääoman pitämistä ulkomailla Putin on yrittänyt suitsia vuonna 2015 voimaan astuneella lailla, mikä yhdessä Krimin valtausta seuranneiden pakotteiden kanssa on edistänyt investointeja Venäjän maaperälle kenties ensimmäisen kerran maan historiassa.

Mielenkiintoinen kirja. Saattaisi olla hyvä saada myös suomeksi, sillä tällaiset vähän juoruntyyppiset jutut saattaisivat kiinnostaa suurempaakin yleisöä. (30.7.2019)