Ylevän rihkama ja rihkaman ylevyys

Schulz, Bruno. Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Suom. puolasta Tapani Kärkkäinen. Tallinna 2013.

Tämä tuli minulle todella järkytyksenä, tämä Tapani Kärkkäisen suomentama ja Basam Booksin julkaisema Bruno Schulzin Kanelipuodit ja muita kertomuksia -niminen novellikokoelma, jota kuitenkin voi lukea melkein kuin romaania.

 
Toki lempikirjailijani elävien kirjailijoiden sarjassa on David Grossman, missä yhteydessä on kyllä muistettava, että luen kaunokirjallisuutta suurin piirtein yhtä vähän kuin katson televisiota. Ja Grossmanin teoksessa Hakusana rakkaus on puhetta Bruno Schulzista (1892-1942). Itse asiassa hän on siinä jopa yksi päähenkilöistä Momikin ja Wassermanin rinnalla. Mutta luettuani nämä kanelipuodit sun muut kertomukset jouduin toteamaan, että Grossmanin teos on itse asiassa nimenomaan kommentti Schulzin tuotantoon.
 
Schulzilta eivät suinkaan ole Hakusana rakkaudessa vain Brunon runolliset vuodatukset kuten olin kuvitellut vaan myös jotain niin oleellista kuin kirjan erilaiset eläintarhat, kokoelmat, joilla pyritään saamaan rajallisesti ymmärrettävään tilaan kootuksi kaikki, mikä on ihailemisen, tietämisen tai tutkimisen arvoista. 
 
Ja koko filosofia, jonka mukaan huono taide on parempaa kuin hyvä ja ryhtymällä liian ylevään taiteeseen tuhoaa itsensä.
 
Tämän suomenkielisen muuten niin erinomaisen laitoksen päällyspaperi kylläkin ihmetyttää minua. Miten on tehty tällainen platku kusenvärinen kansi kirjaan, jossa on niin paljon puhetta sinisistä ja vihreistä, jossa on rikkinkukon silmiä ja viidakkomaisia omaa elämäänsä eläviä tapettiornamentteja. Sininen ja vihreä koristeellisuus on kaikin pulin oleellisessa osassa tässä kirjassa. Kun Grossmanilla visioihinsa hukkunutta runoilijaa edustaa Schulz, Schulzilla tällaista itseensä hukkunutta tyyppiä edustaa hänen isänsä Jakub, aluksi menestyksekäs kangaskauppias, joka ihastuu lopulta kankaisiinsa niin, ettei raaski enää myydä niitä. Hän myös vieraantuu varsinaisita asiakkaista ja alkaa suorastaan pelätä näitä kankaidensa kimpuun röyhkeästi käyviä hirviöitä. Arkitodellisuutta paetessaan hän hurmaantuu alati enenevämmässä määrin affäärien busines-to-busines -puolesta ja liikemiesten keskinäisistä kaupankäyntirituaaleista. Hän siirtyy elämään yleviin sfääreihin, joissa maailma on vapaan luomisen materiaalia, ja tässä dimensiossa hänen kumppaneitaan ovat linnut, joita hän tuottaa munina ulkomailta asti ja jotka alkavat lisääntyä tuottaen toinen toistaan koristeellisempia risteytymiä. Korkeammat sfäärit eivät tarkoita vain filosofisia korkeuksia vaan isä myös muuttaa asumaan katonrajaan, missä hänen ylin ystävänsä on korppikotka, jonka kanssa he käyttävät jopa sama porsliinista yöastiaa. Sitä, että hänen ylevyytensä on silkkaa säälittävää todellisuuspakoa ja että hän itsekin tavallaan tietää sen, kuvastaa hänen suhteensa palvelustyttö Adelaan, jolla on häneen täydellinen ylivalta. Pelkällä Adelan kutituseleellä isän sfäärit romahtavat ja hän palaa säälittäväksi vanhaksi ukoksi, joka on vain menettänyt todellisuudentajunsa.
 
Pojalla, selvästi Schulzia itseaan vastaavalla Josefilla, on jonkin verran taipumusta samaa. Hän innostuu piirtämisestä, ja kutsuu loistavia piirrustuksiani katsomaan ainoa henkilön, joka sillä hetkellä on näköpiirissä, nimittäin parturissa juuri kadulle astuneen, vastikään vankilasta vapautuneen varkaan. Varas ihastelee aikansa Josefin kuvia ja suorittaa talosta poistuessaan ammattinsa vaatimat manöövererit. Eli opimme tästä sen, mihin Grossmankin Schulzia käyttää - liiallinen ihastuminen omiin hienoihin visioihinsa ja kuvitelma tai odotus, että muutkin muka ihastuvat niihin, altistaa hyväksikäytölle.
 
Kanelipuodit sitä vastoin ovat yössä kultaisina loistavia omenalaatikoista sun muusta halvasta rojusta kyhättyjä rihkamakojuja, jotka vetävät puoleensa kuin lyhdyt yöperhosia. Ne ovat se maailmaa, jota Grossmanilla edustaa kuolematon Wasserman ja hänen huono kirjallisuutena, joka on parempaa kuin hyvä.
 
Schulzin ylevän ja rihkaman suhdetta kuvavat myös Kirja ja Originaali. Josef alkaa jonain jalona päivänä kaivata sitä Kirjaa, jota hän oli aivan pienenä selaillut isänsä kanssa. Kirjaa, joka oli kaiken onnen lähde, onnen arkkityyppi ja alkuperäisversio. Se oli jotain uskomattoman kaunista ja upeaa. Ennen pitkää hän löytää sen, mitä Kirjasta on jäljellä, ja lukijalle joskaan ei Josefille käy ilmi, että se on mainosluettelo. Josef jatkaa Kirjan etsintää, seuraavassa vaiheessa Kirjaa edustaa yhden kaverin postimerkkikokoelma. Schulz totisesti opettaa meitä varomaan kaikea, mitä pidämme ylevänä onnen loistokkaimpana ja puhtaimpana ilmauksena.
 
Tämä kerrassaan mahtava teos näyttää pakottavan minut lukemaan Grossmanin teoksen Hakusana rakkaus vielä kerran. (7.1.2014)