Kylttyyri

Scruton, Roger. Culture Counts - Faith and Feeling in a World Besiegt. United States 2007.

Luin tuossa taannoin kerrassaan pöhkön kirjan nimeltä Culture Counts - Faith and Feeling in a World Besiegt. Sen on kirjoittanut Roger Scruton -niminen tyyppi, jolla on jotenkin epämääräinen akateeminen ura. Nettitietojen mukaan hänen vanhempansa ovat olleet edistyksellisiä työläisiä, mihin kuului esim. uskonnottomuus, ja isänmurhaperiaatteen mukaan poika valitsi sitten päinvastaisen linjan.
 

Tässä on niin sanoakseni perussuomalainen suhde kulttuuriin.
 

Kirja alkaa sillä, että kirjoittaja esittelee ns. normaalit eli antropologisesta sosiologiseen ulottuvat kulttuurin määritelmät, joiden mukaan noin suurin piirtein kulttuuriksi määritellään kaikki ihmisen luoma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle oppimalla, ja tekee sitten näihin omalta osaltaan selkeän pesäeron ja ilmoittaa tarkoittavansa tässä teoksessaan kulttuurilla korkeakulttuuria eli ns. 'kylttyyriä'.
 

Kirjan pääväittämä on - ja teos on lähinnä jonkinlainen pamfletti,  että kaikenlainen roska on sivuuttanut tämän korkekulttuurin ja että tilanteesta pitää päästä eroon ryhtymällä suosimaan jälleen tätä hyvää ja jaloa 'kylttyyriä' ja niellä se se tosiasia, että se on elitististä ja sillä selvä. Hän varautuu vastaväitteeseen, että tällöinhän kulttuuri on ikiaikaisesti muuttumatonta, että toki 'kylttyyrikin' kehittyy, mutta onnistuu melkeinpä savolaisella kieroudella välttämään sellk,ttämästä, miten se sitten tapahtuu, paitsi että sen kehittymistä valvoo tämä mainittu eliitti.
 

Nyt vain on niin onnettomasti, että 'hyvää' kulttuuria, korkeakulttuuriakaan, on vaikea määritellä. Scruton näyttäisi lähtevän - hän tosin ei mainitse tätä - ikivanhasta 'gesunkenes Kulturgut'-teoriasta, jonka mukaan eliitti luo kulttuurin, ja kulttuurituotteet sitten vajoavat yhteiskuntakerrostumien läpi. Jo muutama vuosikymen sitten tämän teorian korvasi 'camp'-teoria, jonka mukaan yhteiskunnat tuottavat kulttuuria erilaisissa leireissä. Teoriaa lanseerasi eritoten Susan Sontag, mutta hänkin vielä jakoi kulttuurin kahteen pääluokkaan, high ja low campiin. Nykyisin edes 'kylttyyrin' tutkijat eivät ymmärtääkseni tee tätä jakoa korkeaan ja matalaan, vaan katsotaan, että on vain campejä. Mutta tämäkään ei pelasta siltä ongelmalta, miten missäkin campissä muodostuvat hyvän kriteerit. Miksi kussakin campissä määritellään hyväksi tämä muttei tuota?
 

Kuvataiteen kohdalla Scruton soimaa kahta tahoa: taidekoulutusta ja subventoitua museojärjestelmää. Mutta eivätkö ne nimenomaan ole ne eliitit, jotka määrittävät hyvän taiteen, ja hänen mukaansahan taiteen pitää olla elitististä? Mutta Scruton ei kykene olemaan johdonmukainen edes tässä elitismin vaatimuksessaan, vaan hän puhkeaa lopulta Amerikan ylistykseen, jossa kehuu Amerikkaa siitä, että se on onnistunut pitämään kulttuurin sellaisena, että kaikki sitä pystyvät ymmärtämään. Eli näyttäisi siltä, että Scrutonin mukaan eliitin pitää määritellä kulttuuri, ja tehdä se siten, että kaikki pystyvät sitä ymmärtämään. Eritoten Scruton tuomitsee nuorten vihaisten naisten ja miesten taiteen, jossa tarkoituksellisesti hakeudutaan marginaaliin, pois tavallisen ihmisen todellisuudesta. Lainatakseni Scrutonin omia sanoja, taiteen pitää olla merkityksellistä niille normaaliyhteiskuntaa pystyssä pitäville ihmisille, joiden käsitys seikkailusta on se, että lähdetään ulos leikkaamaan nurmikkoa.
 

Hyvän korkeataiteen määrittelyn prosessi on monimutkainen. Taidekoulutus sitä ei määrittele eikä museojärjestelmäkään. Ihmisestä ei tule menestyvää taiteilijaa sillä, että hän käy taidekoulun. Heideggerin mukaan jonkun pitää ryhtyä vaalimaan taiteilijan tuotoksia taiteena, jolloin ne saavat teoksen statuksen. Valitettavasti vaalijaksi ei kelpaa kuka tahansa, Esimerkiksi jos mummo tykkää lapsenlapsensa tekeleistä, kyseessä ei ole Heideggerin tarkoittama vaaliminen. Jos tuotoksista kirjoittaa positiivissti joku merkittävä kriitikko, ollaan jo menestyksen tiellä, mutta sitä ennen tuotosten on oltava näytteillä jossain hyvässä galleriassa. Ja vasta näiden kahden jälkeen, kun taiteilijanplanttu kenties on menestynyt parissa ilpailussakin ja saanut töitään jurytettyihin yhteisnäyttelyihin, hän voi saada museonäytelyn.
 

Mutta sitten on vielä taidekauppa. Taidetta myydään esim. juuri noiden gallerianäyttelyiden yhteydessä. On väliä sillä, kuka ostaa. Jos tuo mainittu mummo ostaa sen lapsenlapsensa työn, ei ole tapahtunut mitään. Mutta jos sen ostaa joku rahaeliitin jäsen, niin johon alkaa tapahtua. Se poikii tilaustöitä, ja tämä onkin mielenkiintoinen asia. Suurin osa merkittäviksi julistettuja kuvataiteellisia teoksia on tilaustöitä. Ne eivät siis sisällä suoranaisesti taiteilijan ajatuksia. Kun Scruton soimaa postmodernia taidetulkintaa, jossa teosta selitetään sen kontekstista käsin, hän sanoo, että tämän ajattelun mukaan konteksti ylittää ajatuksen. Ja niin se tosiaankin tekee. Hänen ylistämänsä klassiset, jalot, korkeakulttuuriset teokset ovat pääosin tilaustöitä (esimerkiksi hänen suuresti kunnioittamansa Rembrandtin Yövartio) ja ne esittelevät siis joidenkin muiden, yleensä yhteiskunnallisten vallanpitäjien kuten rahaeliitin ajatuksia, vieläpä propagandatarkoituksessa. Korkeakulttuurinen taide on siis oikeastaan poliittista mainontaa.
 

Kun Scruton haukkuu museoiden suosimia joutavanpäiväisiä romuinstallaatioita, joita ei ikänä ole kenkään kodissa - sivistyneiden kotien seinillä on klassisia öljyvärimaalauksia ja taidegrafiikkaa - hän oikeastaan haukkuu rahaeliittiä. Scruton tuntuu olevan autuaan tietämätön siitä, että museoihin ei tule esille mitään, mitä rahaeliitti eli taidekauppa galleriajärjestelmän ja median myötävaikutuksella ei ole siunannut.
 

Omanlaisensa ongelma ovatkin rahaeliitin taidekokoelmat. Suurinta osaa nykytaiteen merkittävistä teoksista ei tosiaankaan voi pitää kotonaan, ja kun niitä sitten testamentteina lahjoitellaan museoille, nämäkin ovat vaikeuksissa, sillä mihin niitä aarinlaajuisia installaatioita tosiaan pistää? Ajatelkaapa vaikka siitepölystä lattialle tehtyä pintaa. On siinä siivoojillekin haastetta. Tai tehosekoittimissa pyörivää verta, joka kohtalaisen nopeasti mätänee ja alkaa haista…
 

Niinpä niin. Monta kertaa juuri tällaiset yksiselitteisesti typerät kirjat ovat oikein hyviä, sillä tulee kerrattua oman ajattelun perusteita. (3.6.2012)