Vuonna 2021 julkaistiin suomeksi niin paljon Bysantti-aiheisia kirjoja, ettei meinannut perässä pysyä. Nyt sain ponnisteltua loppuun Serafim Seppälän teoksen Antiikista Bysanttiin.
Olen nyt lukenut lyhyehkön ajan sisällä kolme tällaista kirjaa, ja kaikkia yhdistää se, ettei tavallisten ihmisten arjesta jo aineiston vähyydenkään tähden voida kertomaan mitään ja akihan on nykyisin muodissa. Tämä viimeisin lukukokemus pikkeaa kuitenkin kahdesta aiemmin lukemastani, joten erilaisai näkökulmia kuitenkin löytyy. Lasken nimittäin myös Peter Frankopanin kirjan Silkkitiet samaan aihepiiriin siinä kuin Paavo Hohtin teoksen Bysantti – tuhat draaman vuotta. Nämä kaksi viimemainittua käyttävät lähteinään asiakirjoja normihistorialliseen tapaan.
Kun ottaa huomioon Serafim Seppälän taustan pappismunkkina, hän ei hämmästyksekseni kuvaa oikeastaan lainkaan kristinuskon faktista leviämistä. Hohtihan antaa siitä sillä tavalla raadollisen kuvan, että kristityiksi käännyttiin lähinnä hyötysyistä ja kulloisillakin voimasuhteilla pelaten. Hohdin kirja painottuu aika lailla sotatapahtumiin, ja niitäkään Seppälä ei mainitse, vaikka niinkin ankara miljöö kuin hänen käsittelemänsä 300-luvun loppu vaikutti taatusti myös aatteellis-teologisiin pohdintoihin. Kun Seppälä kirjoittaa kristinuskon synkkyydestä verrattuna antiikkiin, hän ei kauheasti ota huomioon sitä, että ajat olivat todellakin synkät ja ihmishenki halpa – esimerkiksi teatteri katosi kulttuurista tuolloin täysin. Lisäksi Seppälä olettaa kristinuskon aseman ideologisesti vahvemmaksi kuin Hohti, joka piti kristinuskoa kannattajamäärän laajuudesta huolimatta lähinnä pintasilauksena ja syvimmiltään pienen etuoikeutettujen piirin harrastuksena, jota sitäkin kiritti valtataistelu pikemminkin kuin filosofeeraaminen.
Frankopan puolestaan kertoo jo kirjan nimenkin mukaan kaupan näkökulman samoilta kulmilta, mutta laajassa kontekstissa, ja hänen vinkkelistään kirkkoisät näyttäytyvät lähinnä poliitikkoina, mikä näkökulma Seppälältä puuttuu.
Seppälän näkökulma on puhtaasti aatehistoriallinen, joskin sellaisenakin se ottaa minun mielestäni vähänlaisesti kantaa aineellisen maailman oloihin, mutta kuten sanottua, onhan näitä muita kirjoja tämän rinnalle eikä yhdessä kirjassa ylipäätäänkään voi käsitellä kaikkea, mitä maailmankaikkeudessa luuraa. Silti totean, että olisin itse suhtatunut Seppälän kirjaan sinisilmäisemmin, ellen olis lukenut noita kahta muuta ihan vastikään.
Seppälä kuvaa siis antiikin eri filosofisten käsitysten kehittymistä ja korvautumista kristinuskon vaikutuksesta osin tai kokonaan uudenlaisilla. Suurinta osaa näistä käsityksitä on pakko pitää vain erittäin suppean eliitin näkemyksinä, ei niiden, jotka erilaisista motiiveista kääntyivät kristinuskoon sen tullessa Rooman valtakunnan pääuskonnoksi tuossa 300-luvun lopussa. Yksi bysanttilainen visio sielusta on kuitenkin aika hauska, jos kohta en senkään suosiosta aikansa kansan syvien rivien keskuudessa ole ihan vakuuttunut: "Aivan ensivaiheessa, hedelmöittyneenä sikiönä, se on jotakuinkin kasvin psykhēn kaltainen, sitten eläimen. Tässä mielessä ihminen on kasvi, joka on tullut eläimeksi, joka on tullut ihmiseksi – ja on matkalla kohti enkelien olotilaa".
Pelkäänpä, että filosofisiin käsityksiin vaikuttivat rajummin kuin Seppälä antaa ymmärtää maalliset olot ja valtasuhteet sekä kaupan mukanaan tuomat virikkeet. Seppälä ei esimerksiksi spekuloi, miksi asketismi erämaan luoliin vetäytymisineen tuli niin suosituksi ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen keskuudessa – hän ei ota huomoon vilkkaita kulttuurisuhteita itään eikä sitä, että ehkä idea lainattiin Intiasta.
Käytäntö on jo alaotsikkonsakin mukaan aika vähän esillä Seppälän kirjassa, mutta toki jonkin verran. Esimerkiksi olen itse niellyt purematta suomalaisten karelianistien paheksunnan Salmin Mantsinsaaren ortodoksien härkäjuhlia kohtaan – karelianistithan pitivät niitä kristinuskolle kokonaisuudessan ja ortodoksikristillisyydelle erikseen vieraana, pakanallisena tapana. Mutta Seppälä kertoo luvussa, jossa on puhe suhteesta eläimin ja eläinten uhraamiseen seuraavaa: "Idässä sen sijaan vielä keskibysanttilaisen ajan rukouskirjasta löytyy "rukous härkää uhrattaessa" ja armenialaiset ovat säilyttäneet kristillisen eläinuhrin tähän päivään saakka". Tätä minä en tosiaankaan tiennyt.
Aihepiiriään Seppälä käsittelee monen teeman kautta kuten vaikkapa seksuaalisuuden ja orjuuden, joita molempia käsittelee yhteiskunnan raa'assa todellisuudessa aivan toisin edellä mainittu Hohti. Muissa juuri lukemissani kirjoissa sitä vastoin ei käsitellä joitain Seppälän teemoja ollenkaan kuten kuolemaa, katsomisen taitoa ja ystävyyttä.
Näistä ystävyys tuntuu koskettaneen Seppälää erityisesti, sillä siihen katson hänen palaavan vielä ihan viimesanoissaan Epilogissa: "Tieteemme on kehittynyt, ja meillä on teknistä dataa loputtomasti, mutta sosiaalisessa mielessä olemme jotakuinkin invalideja verrattuna antiikin ja Bysantin kulttuureihin". Seppälä on taustoittanut aiheitaan myös juutalaisuuden kautta, ja niinpä en tässä yhteydessä malta olla toistamatta omaa, hasideilta peräsin olevaa mottoani, että elämän tarkoitus on kulkea maailman ääriin ja etsiä sielua, joka muistuttaa omaa sielua, ja tutkia tämä kanssa tooraa. Ja toorahan tarkoittaa totuutta ylipäätään, ei vain Vanhaa testamenttia. Tämä ymmärtääkseni suurin piirtein sama lopputulema, johon Seppäläkin Ystävyys-luvussaan päätyy, joskin monisanaisemmin.
Saattaa olla, että tämä kirja on lähinnä nille, joita kiinnostaa ortodoksisen kirkon teologian kehitys. Minun kaltaiselleni tavan talliaiselle tässä oli ehkä hiukan liikaa hifistelyä, mutta sujuvasti kirjoitettuna tämä epäilemättä puolustaa paikkaansa omassa genressään ja omalle kohderyhmälleen. (5.2.2022)
