Pitkästyttävästi Venäjästä

Seppänen, Esa. Venäjä - Myyteille kyytiä! Porvoo 2012.

Tässä kirjassa, Esa Seppäsen teoksessa Venäjä - Myyteille kyytiä! on aika hauska alku. Siinä kuvataan suomalaisten ex-patrioottien yhteisön elämää Moskovassa yhdentoista vuoden aikana 1988-1999. Seppänen kertoo saapumisestan tähän valtavien mittasuhteiden kaupunkiin, jossa mikään ei ole kuin muualla ja jossa kaikkea dominoi 'avaran sielun anarkia', mikä käsite toimi myös osuvasti kirjoittajan erään toisen teoksen nimenäkin.

Seppänen oli Moskovassa tekemässä bisnestä oltuaan sitä ennen Kekkosen adjutantti ja ties mitä. Kaupankäynti Venäjällä on aina melkoinen saavutus riippumatta siitä, millainen järjestelmä sillä kulloinkin on olevinaan vallalla. Seppäsen Moskovassa olon vuosina Venäjällä oli olevinaan yhden jos toisenkinlaista systeemiä. Brezneviläinen pysähtyneisyys oli muuttunut Gorbatsevin glasnostiksi, tuli vuoden 1991 vallankappausyritys ja Neuvostoliiton hajoaminen 1992, ja 1993 päälle vielä ns. Valkoisen talon taistelu.

Tämän kirjan nimeä en sitten enää pidäkään yhtä osuvana kuin jo mainittua Avaran sielun anarkiaa.

 

Kirjoittaja antaa ymmärtää, että on joitain Venäjää koskevia myyttejä, mutta ei kerro minulle, suoralle savolaiselle, ymmärrettävällä tavalla, mitä ne ovat. Minun maallikon käsitykseni - eli varmaankin sitten myytin - mukaan (kuten voidaan lukea tämän blogin vanhoista jutuista) venäläiset ovat lyhtjänteisiä, kyynelehtiviä, laiskoja, juoppoja, kieroja ja korruptoituneita, mutta taiteellisesti, etenkin kaunokirjallisesti, samoin kuin omatarveviljelmien rakentelussa erinomaisen luovia. Ja sitten Seppänen kertoo, että venäläiset ovat tarkalleen tällaisia! Eli myytin mukaisia! Onko myyteille kyytiä antaminen Seppäsen mielestä sitä, että valetaan vanhat kliseet betoniin? - Ei, kyllä minä odotin tältä kirjalta vähän enemmän, ihan jo siksi, että nimi lupasi myyteille kyytiä.

Kirja koostuu oikeastaan esittelyistä tekijän omista edellisistä kirjoista ja niiden vastaanotosta lehdistössä. Mitään tylsempää luettavaa on vaikea kuvitella. Hän missaa tilaisuutensa jopa niissä poikkeustapauksissa, joissa vanhan kirjan aihe olisi ollut kiinnostava kuten esitellessään kirjaansa Miekkailija vastaan tulivuori. Kirja kertoo Kekkosesta ja Hrustsevista, ja varsinkin Hrustsevista olisi mielellään lukenut faktoja. Nyt Seppänen läryää monia kymmeniä sivuja siitä, miten Hrustsev oli tunnevaltainen, suorastaan räiskähtelevä joskin samalla tarmokas persoona, muttei anna mitään esimerkkejä, ei yhden yhtykäistä, siitä, miten nämä hänen vulkaaniset ominaisuutensa ilmenivät. Seppänen haluaa esiintyä niin suurena auktoriteettina, että jos hän luonnehtii jotain joillain adjektiiveilla, lukijan pitä vain uskoa eikä kysellä, mihin tosiasiallisiin tapahtumiin nämä luonnehdinnat perustuvat. Nämä Hrustsevia koskevat faktat olisivat juuri nyt näinä onnettomina Ukrainan tapahtumain aikoina tulleet tarpeeseen, sillä huhujen mukaan se olisi ollut Hrustsev kun joidenkin hyvien bileiden päätteeksi olisi avarasieluisuuttaan lahjoittanut Krimin Ukrainalle. Mutta kuten sanottua, mistään tällaisesta emme Seppäsen kirjasta pääse lukemaan.

 

Lisäksi en pidä kirjoitustyylistä. Jatkuvaa oman egon pönkitystä tyyliin minä-minä-minä. Liikaa toistoa, laahaavaa kerrontaa, läryämistä, etenkin tuossa Hrustsev kohdassa mutta monessa muussakin. Venäläisten impulsiivisuutta, luottamusken kaipuuta sun muuta toistellaan niin rajattomiin, että arvioni mukaan tästä kirjasta olisi pitänyt turhana toistona poistaa ainakin kaksi kolmasosaa.

Loppu on sitten taas vähän mielenkiintoisempi. Seppänen on sitä mieltä, että Suomen pitäisi olla kiinnostuneempi Venäjästä, sillä Venäjän asema on hänen mukaansa nousussa mailmassa (esim. s. 209). Tosin kaikki muut ovat hänen kanssaan tästä tarkalleen päinvastaista mieltä, ja viime päivinä olemme lukeneet ja televisiosta katselleet asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, miten Venäjän asema on nimenomaan taantumassa ellei suoranaisessa syöksykierteessä.

Meikäläiset asiantuntijat ovat viime päivinä todenneet, että etenkin kaikki kybertoiminta on Venäjällä rikollisten käsissä, mutta ehkä venäläiset ovat minun kaltaisiani luddiitteja ja sitä mietä, että tietoliikennetekniikka on niin tyhjänpäivästä puuhaa, että se sopii hyvin antaa rikollisten temmellyskentäksi?

Mutta vielä lopummassa Seppänen esittää tälle juuri muutama sivu aiemmin esittämälleen suurvaltaprofetialle jotain aivan vastakkaista selvittäessään, miksi Venäjä ei nouse. Eli onko Venäjä Seppäsen mielestä nousemassa takaisin entisenkaltaiseen suurvalta-asemaan vai ei? Yhtä kaikki, tässä ihan kirjan lopussa hän nojaa Medvedevin uudistusohelmaan, jonka mukaan pääsyitä Venäjän edistymättömyyteen ovat vuosisatoja jatkunut taloudellinen takapajuisuus, raaka-ainevoittoinen talous ja teollisuus ja vuosisatoja maantapana rehottanut korruptio. Seurauksena tästä on ollut valtavat varallisuuserot/jättiläismäinen toivoton köyhyys. Jatkuvien dramaattisten, lopulta pelkästään oloja huonontaneiden yhteiskunnallisten muutosten seurauksena luottamus koko yhteiskuntaan on romahtanut. Venäläisten missä tahansa oloissa läntisestä vinkkelistä tarkasteltuna onneton työmoraali on rappeutunut entisestään. Usko työhön on hiipunut täydellisesti. Karjalassakin voidaan nähdä valtavia entisiä peltoja, joita kukaan ei viljele, vaan ruokaa jopa tuodaan maahan. Mutta kerrostalojenkin pihoilla on pottumaita - ihmiset ovat siirtyneet niin pitkälle kuin suinkin luontaistalouteen, sillä vain itseensä voi luottaa jos yhtään mihinkään.

Niinpä uudistuksista on tullut venäläisille kirosana ja vallalla on yleinen turhautuminen. Uudistuksia ei siis kannata Venäjällä luvata, sillä kansalaiset ovat oppineet, että uudistuksista seuraa vain entistäkin syvempi kurjuus.

Minä en totisesti ole mikään Venäjä-asiantuntija, mutta en malta olla jälleen tässäkin yhteydessä muistuttamassa Pietarin Eremitaasin The Hermitage Magazinesta. Se on jotain, mitä missään muualla ei oltaisi voitu tehdä. Erityisesti kulttuurin alueella Venäjä voisi hyvinkin päättää olla kilpailematta Lännen kanssa missään ja valita aivan oman kentän, jolla kukaan ei voi sitä lyödä ja josta voitaisin käyttää vaikka nimitystä irrationaalinen runsaus. Sen kun vaan pistävät tuulemaan irrationaalisen runsauden kanssa ja rupeavat syytämään maailmaan tuollaisia 'hermitage magazineja' kaikilla kulttuurin aloilla yhdessä ja erikseen niin, että Länsi rupeaa hakkaamaan päätään verille minimalismiinsa ja itkemään voimattomasta raivosta. (5.3.2014)