Itä-Eurooppa -nostalgiaa

Seppovaara, Juhani. Oodi Berliinille. Latvia 2021.

Berliini on alkanut tarkoittaa Saksojen yhdistymistä edeltänyttä Itä-Berliiniä ja samaa aluetta myös Wenden jälkeen. Näin on myös tässä Juhani Seppovaaran kirjassa Oodi Berliinille. Teos on omaelämäkerta niiltä osin, kun se koskee hänen suhdettaan Berliiniin

Käy ilmi, että Seppovaara on ollut vihervasemmalle kalleellaan jo hamasta nuoruudestaan. Berliniin hän saa enimmäisen välillisen kosketuksen Budapestissa vuonna 1980 Suomen Pankin virkamiehen ominaisuudessa Unkarin talousuudistusta käsittelevässä seminaarissa, jossa oli osallistujia eri puolilta Eurooppaa. Yksi näistä oli berliniläinen Leo, ja toinen britti Penny, ja viimemainittu totesi oman päivärahansa olevan 20 kertainen Leon vastaavaan verrattuna; kun Penny vielä vaihtoi rahansa florinteiksi, ero kasvoi vielä viisi kertaa suuremmaksi.

Leo kutsui Seppovaaran käymään kotikaupunkiinsa Berliniin, ja vierailu tapahtui vuonna 1984. Vuonna 1947 syntynyt Seppovaara oli tuolloin siis jo ihka aikuinen, perheellinen ja omakotitalon rakentanut mies. Hän viehättyi Berliinin puoli- tai tekotaiteellisesti orientoituneista originelleista, joita ei huominen huolettanut. Hän sai kyllä kuulla, että Hitlerin ja Stalinen kausina toiminut pyöveli eli vielä, vaikkakin hänelle oli myönnetty uusi nimi, eikä Seppovaara ollut suoranaisesti sokea parhaiden berliiniläiskavereidensa päihdeongelmillekaan.

Silti Berliinin lumo johti Seppovaaran luopumaan hyväpalkkaisesta virasta Suomen Pankissa, missä hän oli kirjoitellut mm. idänkaupasta nimimerkillä Ahti Karjalainen. Hän alkoi tehdä kaihoisia valokuvakirjoja etenkin lapsuutensa ajan suomalaisista, rakennettuun ympäristöön liittyvistä sanoisiko vaikka instituutioista kuten matkustajakodeista, mummonmökeistä ja ulkohuusseista.

Saksojen yhdistymisen aikaan Seppovaara ei ollut paikanpäällä, koskapa oli kiireinen kirjojensa kanssa, mutta palasi tarkkailemaan seurauksia. "DDR:n aikaan valtio huolehti kansalaisistaan. Monet heistä olivat kuvitelleet Länsi-Saksan tekevän saman, mutta paremmin", hän totesi. Seppovaaran kaverit eivät olleet rynnänneet Länteen muurin murtuessa, vaan korkeasti koulutetut miehet jäivät roikkumaan sosiaaliavun varaan ja luisuivat enemmän tai vähemmen yksiselitteisesti päihdekuolemiin. Ja olivatko he edes olleet korkeasti koulutetuja? Ensimmäisen kerran Budapestissa tavatusta Leostakin kävi ilmi, ettei hän ollutkaan saanut potkuja siksi, että hänellä oli liian edistukselliset mielipiteet vaan siksi, että hänen opinnäytetyönsä oli paljastunut plagiaatiksi. Joku olikin jo sprayannut penkkiin Ich liebe Putin. Selviytymisessä Wendestä sitä aitsi vaikutti olevan selkeä sukupuolijakauma: naiset pärjäsivät selvästi paremmin. Nämä perustivat uudet perheet, kouluttautuivat uusille urille ja väitelivät tohtoreiksi nykynormeilla.

"Sanoin ihmisen onnellisuuden riippuvan siitä, miten hyvin sieti vastoinkäymisiä, joilta kukaan ei voi välttyä", kirjoittaa Seppovaara ensimmisen Berliinin reissun tiimoilta. Hmm… En tiedä, onko vastoinkäymisten sietämisessä kyse onnellisuudesta mutta älykkyydestä varmasti. Älykkyys lienee pelkistetyimmillään selviämiskykyä. Seppovaaara pala selviämiseen silloin tällöinkin, kirjan lopussakin, kun on närkästynyt siitä, että Hesari oli nimittänyt häntä valtakunnan nostagikoksi. "Nostalgia nähtiin todellisuuspakoisena ilmiönä, mitä sen ei tarvinnunut olla. Se saattoi myös auttaa selviytymään nykyhetkessä tuomalla siihen ajallista perspektiiviä. Kuvasin eilispäivän näyttämöjä, joissa silmä lepäsi ja tunsin oloni kotisaksi". Tosin minule jää epäslväksi, miten tuo Seppovaaran oma selitys eroaa todellisuuspaosta, mutta ei se mitään. Paitsi että olen vain selannut noita Seppovaaran nostalgiakirjoja – en nimittäin satu pitämään niistä. Menneisyyteenkin kun voi olla niin monta suhdetta. Minä olen kiinnostunut menneisyydestä aivan päinvastaisessa mielessä kuin Seppovaara. Minua kiinnostaa, miten historia on nimenomaan tuottanut nykyisyyden, miten samoista ajoista eri kausien historian kirjoittajat tuottavat eri kuvan ja miksi joidenkin henkilöiden tarina kerrotaan ja joidenkin ei, ja miten joidenkin henkilöiden kohdalla on ollut veitsenterällä, ovatko he selvinneet vastoinkäymisistään vai eivät, sillä oman älykkyyden lisäksi vastoinkäymisissä on kyllä joskus muitakin tekijöitä.

Yhtäältä kaikilla ei ole laadultaan sellaista menneisyyttä, johon palata tai paeta. Seppovaara toteaakin, että lapsuuden säröjä on vaikea korjata. Tosin herää kysymys, miksi ne pitäisi korjata sen sijaan että yksikertaisesti vain eläisi niiden kanssa? Japanilaisilla on keramiikkaa varten aivan erityinen kultasaumaustekniikka, jonka seurauksena rikkoutunut esine muuttuu kauniimmaksi ja arvokaammaksi kun konsanaan ehjä.

Mielenkiintoinen yksiytyikohta on sekin, kun Seppovaara kuulee Berliinissä tanssijanuransa liikenneonnettomuudessa menettäneeltä algerailaissyntyiseltä Hakimilta, että Arabikevään aloittajaksi julistettu hedelmäkauppias ei suinkaan ollut tehnyt polttoitsemurhaa, kuten "puolueeton" media väitti vaan tämä oli poliiseja paetessaan lyönyt päänsä petroolilamppuun, joka näin rikkoutuessaan sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Vanhana viherpipertäjänä kuten minäkin Seppovaaraa ole onnistuttu sumuttamaan meidän nykyisten vihreiden nulikoidemmekin tukemalla väitteellä, että sähköautot muka olisivat luonnon kannalta parempia kuin polttomoottoriautot. Ikävä kyllä sähköautojen akut ovat paljon pahempia ympäritötuholaisia kuin bensa.

Kirjassa on myös läsnä kuoleman teema. Kirjan ilmestyessä Seppovaaralla oli 75 vuotta mittarissa. Hän ilmoittaa haluavansa elää vanhaksi muttei tulla vanhaksi. Mutta kyllä tässä kirjassa pieni luopumisen tuska näkyy, semminkin kun hän Berliiniään taaksepäin katsoessaan näkee, että se, mikä oli hänelle niin hienoa ja vapauttavaa, oli niin monelle omaehtonen ansa.

Mutta onko ihmisen osa välttämättä helpompi Berliini ulkopuolellakaan. Kirjan toiseksi viimeinen luku on kirje amerikkalaiselta Sharonilta, joka on seikkaillut korkeaa koulutusta ja lahjakkutta vaativasta ammatista toiseen ja käy psykiatrilla. Rahasta hänellä ei ole puutetta, ystäviäkin on, mutta muita läheisiä ei ole kuin koira. "Markkinoiden ja pörssikurssien pakonomaisen seurannan jaan tosin monen muun kanssa". Hänelläkin on ikää, eikä hän enää jaksa samaa menoa kuin ennen. Ja hän mainitsee asioita, joita ei enää halua: "Kaipaan vakautta ilman viisumiongelmia, lentokoneita, kallista asumista, vieraita kieliä". Vieraita kieliä!

Se, ettei enää jaksa vieraita kieliä, pelottaa minua eniten. Sillä minulla ei ole ns. kielipäätä, joten kielet ovat aina olleet minulle työläitä, ja senpä takia minua eritoten pelottaa, että jonain päivän en enää niitä jaksa. (18.2.2022)