Ja alussa oli kissa

Joan Sfar,
Rabbin katti.
Suom. Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen. Tampere 2006.

Ranskalaisen Joan Sfarin suomennettu sarjakuvateos Rabbin katti sisältää kolme tarinaa. Yhteistä niille on paitsi päähenkilöt, pohjoisafrikkalainen sefardijuutalainen rabbi ja hänen kollikissansa, myös teema maailman jatkuvasta muutoksesta ja niin rabbien kuin kissojenkin vaikeudesta pysyä tahdissa mukana - kaikki kun olisi muuttumattomana niin paljon leppoisampaa. Katti toimii kertojana, dialogi täydentää, ja osa dialogistakin on kuitattu katin kertomana.

 

Ensimmäisessä jaksossa nimeltä Bar mitsva käsitellään ylevää aihetta, nimittäin sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Lähtökohtana on jo itse Raamatussa – tässä tapauksessa varmaan pitää sanoa Toorassa – annettu selvitys, että Jumala oli luova Sana, ja luotuaan ihmisen omaksi kuvakseen, myös ihmisen perusominaisuudeksi tuli sana, eli kieli. Myös Aristoteles aikanaan katsoi, että ihmisen erityisluonne ihmisenä on Logos eli Sana. Ihminen oli Aristoteleen mukaan nimenomaan puhuva ihminen.

 

Sarjakuva testaa ajatusta, tuleeko kissasta 'ihminen' pelkästään sillä, että se oppii puhumaan. Koska tämä tapahtuu juutalaisessa kontekstissa, kaikkein kriittisin testi on bar mitsva, täysivaltaiseksi juutalaisen yhteisön jäseneksi tulemisen rituaali. Voiko siis kissa, joka on saanut puhekyvyn, viettää bar mitsvaa?

 

Asiaa käsitellään ihastuttavalla juutalaisella väittelytekniikalla. Vastaan saa inttää niin paljon kuin sielu sietää, mutta muilta pitää sietää sama omien argumenttien suhteen, ja kunhan riittävästi väitellään, lopussa seisoisi totuus, jos vain tiedettäisiin, missä on loppu. Tässä kohden sarjakuvassa pohditaan sitä, miten juutalainen Sana eroaa länsimaisesta Logoksesta, puhtaasta järjestä, jolla kuvitellaan todellakin lopulta saavutettavan perimmäinen totuus, jota sitten voidaan hallita ilman että enää ikinä tarvitsee väitellä mistään.

 

Rabbi epäilee heti kattinsa motiiveja saada bar mitsva. Ensinnäkin se sai puhekykynsä vääryydellä, syömällä puhuvan papukaijan. Toiseksi se valehtelee. Kolmanneksi se puhuu totta vain aiheuttaakseen mielipahaa. Kaiken päälle se vieläpä panettelee, mikä ei juutalaisen lain mukaan eroa tappamisesta mitenkään.

 

Rabbi lähtee katteineen kysymään neuvoa omalta rabbiltaan. Rabbin rabbikin on epäluuloinen ja arvelee, ettei katti halua juutalaisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi rakkaudesta Jumalaan. Hän kuvailee, miten Jumalaa pitää rakastaa. Katti toteaa, että juuri noin hän tuntee emäntäänsä, rabbin tytärtä kohtaan. Sitä se sen sijaan ei käsitä, mitä Jumala tähän kuuluu.

 

Ja niin ovat katin motiivit paljastetut. Rabbi oli kieltänyt yökaudet kaupungilla luuhaavaa kattia puhumasta tyttärensä kanssa, ettei tytär saisi vääriä vaikutteita, ja katti päätteli, että jos se saa bar mitsvan, rabbin kielto olisi mennyttä sen sileän tien. Rabbin rabbi julistaa, että katti pitää hukuttaa.

 

Tämä ensimmäinen kertomus on albumin paras. Tekijällä on ollut hirveästi sanottavaa ja myös aikaa hioa sanottavaansa. Tarina on loistava, ja kuvat eivät vain kuvita kissan sanallista ilmaisua, vaan ne onnistuvat kertomaan paikoin aivan muita asioita, sellaisia, joiden selvittämiseen sanat eivät ikinä riittäisi. Paras jakso tässä mielessä on se, missä kissa näkee painajaista. Kuvituksen piirrosjälki on kauttaaltaan kaunista ja viivan luonne ja yksittäisten ruutujen kuvallinen rakenne vaihtelevat rajusti kerrottavavana olevan sisällön ja sen tunnelman mukaan.

 

Ainoa seikka, joka hiukan häiritsee, on Maimonideen piikkiin pantu teos, jonka suomenkieliseksi nimeksi on sarjakuvassa pantu ’Eksyneiden opastus’. Tarkoitettaneeko tällä kirjaa, josta suomenkielisessä kirjallisuudessa yleensä käytetään nimitystä Neuvottomien opastaja?

 

Toinen kertomus on suomennettu nimellä Leijona-Malka. Puhe on Malka-serkusta, vaeltajasta ja itsenäisestä sielusta. Koskematon hän on sen ansiosta, että hänellä sattuu olemaan leijona, tosin vanha ja kesy, mutta sitä harva tietää.

 

Rabbia kohtaa kaksi nöyryytystä. Ensimmäinen liittyy edellisen kertomuksen teemaan, Sanaan. Rabbin asema Sanan haltijana asetetaan kyseenalaiseksi. Hänet nimittäin määrätään Ranskan valtion juutalaisen konsistorin tentattavaksi, ja rabbi pelkää menettävänsä asemansa rabbina, ellei läpäise tuota ranskan kielen sanelukoetta.

 

Katti ei rakasta Jumalaa, mutta se rakastaa isäntäänsä, ja rakkaudesta isäntäänsä, jonka se pelkää epäonnistuvan valtiollisten rabbien sanelukokeessa, se lausuu hätäpäissään Jumalan nimen, vaikka se on ehdottoman kiellettyä, ja sillä siunaaman sekunnilla se menettää puhekykynsä. Se ei pysty pitämään käskyjä. Se ei ole Jumalan kuva. Se rakastaa liikaa ihmisiä, ihmisiä itsensä kaltaisina elukoina, joilla on heikkouksia pikemminkin kuin Logoksen eli järjen ansioita.

 

Kun kokeen jälkeen tulee sen järjestäjiltä kirje, rabbi ei uskalla avata sitä. Hän lähtee pyhiinvaellukselle Musa Sfarin haudalle. Matkalla tämä juutalainen rabbi kohtaa toisen arabin, nimittäin muslimisheikin. Nämä kaksi uskontonsa spesialistia tulevat hyvin juttuun, jopa euforiaan asti, jahka ryhtyvät musisoimaan, toisin kuin heidän eläimensä, rabbin katti ja sheikin aasi, jotka riitaantuvat jostain teologis-filologisesta dilemmasta. Lopulta sheikki lukee kirjeen rabbin puolesta, ja kaikki selviää: rabbi on läpäissyt kokeen.

 

Mutta rabbiin kohdistuu toinenkin, vakavampi uhka, Logokselle tarkalleen vastakkaiselta puolelta eli biologian taholta: hänen tyttärensä on päättänyt mennä naimisiin. Tämä paljastuu, kun hän palaa kotiin pyhiinvaellukselta. Kriisissä toimii välittäjänä Malka-serkku Juudan leijonineen, arkkityyppinen juutalaisuus, jossa Sana ja biologia oikeana käytöksenä, halakhana, lankeavat yhteen. Välitysmenetelmä on suoraviivainen: jos rabbi ei hyväksy avioliitoa ja siunaa morsianta ja sulhasta, Malka hajottaa paikat, sillä eikö lapsia tehdään sitä varten, että nämä menevät naimisiin. Niinpä rabbi hyväksyy tämän yhtä vastenmielisen kuin väistämättömän tosiasian.

 

Kollinroikale suivaantuu katkerasti isännälleen, joka antaa tämän naimisiinmeno-onnettomuuden tapahtua. "Hän vie tyttäresi ja sinusta tulee vanha ja tytär tulee raskaaksi ja hänestä tulee vanha ja hänen lapsistaan tulee vanhoja ja kaikki kuolevat", vuodattaa katti. Sitä ei kiinnosta emännän onni vaan vain omat etunsa, emäntänsä hyväilyt, jotka se nyt auttamattomasti menettää. Kertomuksen kolmanneksi ja toiseksi viimeiset sivut ovat komeita. Niissä katti luuhaa nurkissa, rabbin luota emännän luo, ja viivankäyttö ja kuvasommitelmat kertovat kissan repivistä tunteista.

 

Kolmannessa jutussa vastanaineet menevät tapaamaan sulhasen vanhempia Pariisiin, ja mukaan tunkevat myös rabbi ja katti. Kertomuksen nimi on Exodus eli maanpako. Jo pelkkään matkaan laivalla ja junalla käytetään runsaasti sivuja, ja syystä, sillä niiden aikana käy ilmi, että rabbia eivät oikeastaan kiinnosta tyttärensä appivanhemmat. Häntä kiinnostaa Pariisiin muuttanut muusikko-veljenpoikansa Rebibo. Rabbia pelottaa astua tuolle vieraalle maaperälle, mutta se on ainoa keino saada selville, miten Rebibolla menee, tämä kun ei ole vastannut yhteenkään kirjeeseen.

 

Rabbin uusi vävy, rabbi hänkin, esittää koko matkan ajan ja vielä Pariisissakin rumia epäilyksiä Rebibon suhteen. Kun seurue sapatti-iltana viimein saapuu vanhempien ovelle, vävy soittaa ovikelloa! Mikä rabbi se semmoinen on, joka soittaa ovikelloa sapattina?

 

Rabbi kääntyy kannoillaan. Hän menee yksikseen eli kissoineen sateen suojaan kirkkoon, missä joutuu näkemään kuvassa irtileikatut paljaat naisen rinnat. Koska vahinko on jo tapahtunut, hän päättää tehdä kaikki muutkin synnit saman tien ja menee ravintolaan syömään aterian, joka on ”kaikkein vähiten kosheria koko maailmankaikkeudessa”. Ja laskun maksamaan hän etsii puhelinluetteloa apuna käyttäen Rebibon, jonka hän olettaa olevan suuren ja hurskaan muusikon.

 

Taas rabbi saa pettyä, mutta koska pettymyksiä on jo kaatunut niskaan roppakaupalla, tämä menee kevyesti. Rebibo on jokseenkin täysin uskostaan luopunut katulaulaja, joka asuu katolisen naisen kanssa slummissa. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että koska nainen on laulaja hänkin, hänen kanssaan makaa Rebibon lisäksi puoli Pariisia, minkä seurauksena rabbi toteaa rauhoittuneena, että sitten he eivät ole vaarassa mennä naimisiin. Ja sitten taas musisoidaan yhdessä.

 

Matkan jälkeen rabbi kertoo kotisynagogassa seurakuntalaisilleen tavanneensa juutalaisen, joka syö sianlihaa, polttaa tupakkaa sapattina eikä ikinä rukoile – eli tyttärensä apen. Hän ilmoittaa, ettei enää tiedä, miksi pitää Tooran käskyt, kun ihminen voi olla täysin onnellinen ilman niitäkin. Ja sitten hän lukee kiddushin, koska muuten seurakuntalaiset myöhästyisivät illalliselta ja kaikki vaimot sättisivät häntä.

 

Tämä kolmas juttu on oikeastaan heikoin. Siinä on toki hienoja asioita siinäkin, kuten kontrastiset väri- tai pikemminkin valomaailmat. On välimerellinen valkoinen ja vaalean sininen alku, ja se onkin melkeinpä koko kertomuksen ainoa jakso, jossa on päivä. Sitten alkaa pimeys, johon Sfarin viivarakenteet erilaisin muin tussinsuttauksin höystettynä luovat erilaisia sävyjä.

 

Katti ei käsitä, miksi kukaan on rabbi. "Aivan kuin kissa saisi päähänsä ruveta huolehtimaan muista kissoista", se pohtii. Ja siinä se ilmeisesti osuu naulan kantaan. Ihmisestä tekee ihmisen yhteisesti jaettu Sana — sanottakoon sitä nyt sitten vaikka kulttuuriksi, jonka välittäminen sukupolvelta toiselle on jatkuvaa huolehtimista paitsi omasta myös kaikkien muiden maailmankuvasta. Sheikin kanssa pyhiinvaelluksella rabbi oli miettinyt, eivätkö he sheikin kanssa jo voisi luopua opettamisesta. Ei, vastasi sheikki: "Jonain päivänä Allah moittisi meitä. Olisimme kuin Joona, joka piti pensastaan parempana kuin ihmisiä". Ja ettei Allah tai Jumala tai JHVH moittisi, käy jatkuva opetus niin moskeijoissa, kirkoissa kuin synagogissa maallisista kouluista puhumattakaan — että ihminen pysyisi jatkossakin yhteydessä yhteisesti jaettuun Sanaan. Siinä joudutaan jatkuvaan pysyvän ja muuttuvan, Sanan ja maailman, järjen ja luonnon väliseen ristiriitaan, mutta se on ihmisen osa, josta kissa ei koskaan voi olla osallisena. Ei, vaikka oppisi puhumaan.