Ihmisen universumi(t)

(Shubin, Neil. Universumi sisällämme. Keuruu 2013.)

Laitoin tuonne vasemmalla kirjan nimen vain sulkuihin, sillä tämän kirjan, Neil Shubinin teoksen Universumi sisällämme, varsinainen aihe ei kiinnosta minua kauheasti ja olen mitä suurimmassa määrin asiantuntematon asiasta mitään lausumaan. Lueskelen kyllä tällaista luonnontieteellistäkin populaaria kirjallisuutta, ja näithän on ilmestynyt viime aikoina muitakin. Edellinen vastaava lukemani oli Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat nyt manitsemani teokset käyvät myös erinomaisesta viihteestä.

 

Ennen kaikkea niiden kirjojen avulla minunlaiseni olio, joka ei muista mitään, missä on numero, voi kerrata sellaisia seikkoja kuin että vissi avaruuden sumu kiinteytyi Aurinko-nimiseksi tähdeksi joskus yli 4,6 miljardia vuotta sitten, että sen jälkeen siinä 4,5 miljardia vuotta sitten alkoi eräs planetta kehittyä meidän tuntemaksemme Maaksi, minkä jälkeen otti aikansa, ennen kuin tänne syntyi hapea ja elämä saattoi ruveta vetelemään ensimmäisiä henkosiaan. Kotiplaneetallamme on silloin tällöinkin sattunut jääkausia, ja siinä 2-3 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneet kylmien ja kuumien kausien vaihtelut aiheuttivat Afrikassa metsien kuivumisen savanneiksi. Ilmasto siis muuttui nopeasti, ja siitä selvisi voittajalajiksi isoilla aivoilla varustettu eli sopeutumiskykyinen ihminen. Shubin väittää, että meidän lajitovereitamme, homo sapiensin edustajia, olisi alkanut viipeltää jo 200 000 vuotta sitten, mutta muualta olen oppinut, että tämä olisi tapahtunut vasta 100 000 vuotta sitten, mutta en rupea riitelemään tästä.

Kuten tällä blogilla olen useasti maininnut, katson, että todellisuus on yliarvostetu. Shubin ei ole sitä mieltä, mutta hänkin toteaa, että saamme aisteillamme hyvin kapeasti tietoa todellisuudesta, joksin olemme teknisin keksinnöin onnistuneet laventamaan aistejamme.

 

Minun henkilökohtinen käsitykseni on, että aistien kautta saadaan niin huono ja epätyydyttävä kuva, että ihminen on elämänsä mielenkiintoisemmaksi tehdäkseen kehitellyt kaiken maailman systeemejä, jotka ovat olemassa vain hänen päässään eivätkä missään muualla. Oletan myös, että ihminen elää suuremmalta osaltaan näiden tällaisten representaatioiden kuin todellisuudesta suoraan kotoisin olevien käsitysten varassa. Hämmästyttävämpää kuin se, miten planeetallemme kehityi elämää, on se, että ihmisaivot tuottavat aisten havaittavasta, luonnontieteiden tuntemasta todellisuudesta riippumattomia 'todellisuuksia', jotka hän pystyy vieläpä jakamaan muiden ihmisten kanssa. Yksinkertaisena esimerkkinä mainittakoon, että kaikki tietävät, minkä näköinen on lohikäärme, vaikka niitä ei ole todellisuudessa olemassa. Ja tämä oli yksinkertainen esimerkki. Pääsääntöisesti ihminen kehittelee representaatioistaan massiivisia järjestelmiä, kokonaisia toisia maailmoita, ettenkö sanoisi suorastaan universumeita. Ihminen on siis varsinainen representaatiokone.

Kirjan lopussa on pari minunkin kiinostuksenkohteideni kannalta mielenkiintoista ajatusta… Nimittäin antropologit ovat maailman sivu päivitelleet maanviljelykseen siirtymistä, sillä se teki ihmisten elämästä todella kurjaa. Silloin nimittäin astuivat ihmiselämään säännöllinen työ, vieläpä pitkäaikainen per vuorokausi, sillä metsastäjä-keräilijät olivat käyttäneet ruaon hankintaan vain pari tuntia päivässä. Maanviljelykseen siirtymiseen ajoittuvat aivan uudenlaiset sairaudet, joista ei näy merkkejä aikaisemmissa löydöissä. Maan viljelyksen siunauksiin luetaan, että se tuotti ylijäämää, mistä seurasi ammatillinen erikoistuminen ja suuremmat yhteisöt sun muuta. Mutta Shubin esitti tämän asian uudella tavalla. Hän kirjoittaa: "Lajimme on keksinyt uusia tapoja eristää itsensä planeetasta kaikkien kuviteltavissa olevien tekniikoiden ja ajatusten avulla".

Hän näyttäisi katsovan, että ihminen on luonut oman uuden sfäärin, jossa hän ei enää ole riippuvainen siitä, mikä luonto on sellaisenaan. Kulttuuri on siis jotain, joka erottaa ihmisen muusta koko planeetasta.

Pidän oikein kiinnostavana tätä hänen hiukkasen uudenlaista ilmaustaan ihmisestä planeetasta eristyneenä lajina. Se tuntuu minun korvaani konnotoivan ensinnäkin sen, että tilanne voi olla vaarallinen, mutta myös perustavanlaatuisen itsenäisyyden luonnosta.

Shubin ei puutu uskontoihin juuri lainkaan lukuunottamatta erästä yksittäistä William James -sitaattia, jota minä vieläpä satun pitämään harhakäsityksenä. Sitaatin mukaan uskonnolliset tuntemukset kumpuavat siitä, että tunnemme olevamme kotonamme maailmankaikkudessa, ja Shubin tulkitsee tämän johtuvan sitä, että kehomme ovat samaa ainetta kuin koko kaikkeus.

Itse olen tässä asiassa tarkalleen päinvastaisella kannalla. Uskonnot ovat juuri sitä, mikä erottaa meidät luonnosta. Uskonnot ovat siis ihmisen planeetasta eristymisen - näkäkulmasta riippuen - korkein tai syvin tila. Jos näin ei olisi, mitä syytä kristillisillä fundamentalisteilla olisi kieltää tieteellinen maailmankuva kuten juuri ne asiat, joista Shubin on kirjaansa kirjoittanut? Kenties joitain ns. luonnouskontoja lukuunottamatta uskonnolliset käsitykset nimenomaan erottavat ihmisen jonkinlaiseksi erikoistapaukseksi, erilliseksi (muusta) luonnosta, yleensä jotenkin muuta luontoa ylemmäksi. Minusta on ymmärrettävää, että jossain vaiheessa  kehitystä ihmisen silmään on pistänyt, että jotenkin hän on erilainen otus kuin maailman muut otukset, ja tälle selitykseksi - muun muassa tälle - ovat sitten syntyneet erilaiset uskonnollisiksi luokiteltavat käsitykset.

 

Toinen mielenkiintoinen ajatus liittyy siihen, miten lajin ja siihen ilmaantuvien uusien ominaisuuksien evolutiivinen menestys mitataan. Muiden lajien kohdalla se on helpohkoa, sillä jos punaiset linnut lisääntyvät enemmän kuin vihreät, tämä merkitsee, että punaisuuden geeneillä varustetut menestyvät paremmin. Shubin käyttää ihmisen kohdalla esimerkkinä erästä tutkiijaa, Norman Borlaugia, jolla on vaimonsa kanssa kolme lasta, viisi lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta. Ei kovin menestyksekästä. Mutta geneettisen perinnön lisäksi Borlaug on puuttunut maailman menoon eräällä toisella periytyvällä tavalla: hän pani alulle 'vihreän vallankumouksen', johon kuului maissin ja vehnän taudinkestävyyden ja satoisuuden parantaminen, mikä on vaikuttanut monien ihmisten elämään. Eli ihmisen kohdalla älylliset perinnöt saattavat olla lajin menestyksen kannalta oleellisempia kuin geneettiset. (25.4.2014)