Viljelystä ja viljelemättömyydestä

Siltala, Minna. Keittiötarhan 3 vuodenaikaa. Hämeenlinna 2010.



Räty, Ella & Anttiroiko, Irmeli. Rakkaudesta perennoihin. Porvoo 2009.

No niin. Täällä sitä ollaan sitten taas kotona Kuopiossa. Potut on mullattu ja vähän on mullattu varmaan sellaistakin, mikä ei olisi ollut tarpeen. Toissapäivänä kirjoitin, että multasin sipuleita. Kun olen tänään katsonut kasvavia sipuleita esittävää kuvaa Minna Siltalan teoksessa Keittiötarhan 3 vuodenaikaa, jouduin toteamaan, että sipulini olivat aivan oikein penkissään sellaisina kuin alkujaan olivat.

Toisaalta, mainitussa kirjassa olisi voinut olla esimerkiksi juuri sipuleista tarkempia istutus- ja hoito-ohjeita. Muita ohjeita ja vinkkejä on mukavasti, ja ne on kirjoitettu sopivan populaarilla tietomäärämittarilla annostellen. Ei liian perusteellista, sillä kukapa meistä tällaisia kirjoja tarvitsevista haluaa pro-tason tietoja. Siispä meitä pitää suojella liian uuvuttavalta tiedolta ja kertoa vain se, mikä on tarpeen, että saadaan ne parikymmentä perunaa ja muutama sipuli sekä salaatit per vuosi.

Tämän pohjalta sitä kelpaakin ruveta tekemään omaa seuraavan vuoden - eli tästä syksystä alkavaa - puutarhurointiaikataulua. Vinkkejä on mitä moninaisimmista asioista alkaen sanomalehtien käyttöön liittyvistä. Minähän olen tunnetusti vanha viherpipertäjä ja kierrättäjä. Tässä kirjassa on sanomalehtiset taimipotit, ja sanomalehtipinoista on tehty keittiöpuutarhan reunuksia. Olen itsekin joutunut jo ongelmiin, kun pikkuistakaan kasvimaatani ei pääse oikein joka puolelta hoitamaan, ja otankin nyt tämän kirjan neuvosta vaarin ja ryhdyn suunnittelemaan hoitopolkuja. Arvostin myös vuoroviljelykuvausta, jonka mukaan aion ryhtyä myös tomimaan. Kiitollinen olen myös roosmariinin ja timjamin talvettamisohjeista.

Kirjassa, kuten kaikissa nyt esiteltävissä, on liian naistenlehtimäinen ulkoasu minun makutottumuksiini. Tässä Siltalan kirjassa se kuitenkin toimii, mutta se onkin Wsoy:n kirja eli ammattimainen. Kuvituksena on värivalokuvia, jotka ovat näyttäviä informatiivisuuden kustannuksella, ja seassa on piristyksenä viivapiirroskuvia, joiden funktio on vain dekoratiivinen. Dekoratiivinen on minun sanastossani ruma sana.

 

Kirjoittaja on ehkä yrittänyt paikoin luovanlupsakampaa tekstiä kuin mihin kontekstissa on ollut varaa.

Mutta yhtä kaikki, mahtavan hyvä kirja mitä tulee tietopuoliseen sisältöönsä, etenkin tiedon määrän ja laadun suhteuttamiseen kohderyhmälle.

Jo tässä Siltalan kirjassa oli yksi aukema hortasta eli villivihanneksista.

Hortaa koskien oikein ostin tämän Kivimetsän pariskunnan Hulluna hortaan teoksen. Kirjakaupassa oli kolme nimekettä aiheesta. Ostin tämän, jossa oli heikoin ulkoasu, vaikka oli aika kallis.

En tiedä, mikä oikein on tämä kustatajaksi ilmoittautuva Mividata, mutta veikkaisin jonkinlaista omakustannustyyppistä toimintaa, sillä tämäkin kirja on sanalla sanoen toimittamaton. Toimittamattomuus näkyy ennen kaikkea siinä, että tässä on ympätty samoihin kansiin varsinainen aihetta käsittelevä kirjamainen osuus ynnä lehtiartikkelityyppinen juttu villivihannesten käytöstä Kreetalla. Lopussa on toinen lehtijuttu, ei edes artikelityyppinen vaan ikään kuin lehden Reseptikilpailu-palstan tämänkertainen juttu.

Kirjoittajien/kustantajan olisi ehkä kannattanut miettiä, haluavatko he tehdä lehden vai kirjan, vai ehkä aikakauskirjatyyppisen jatkuvan julkaisun. Toisaalta, nämä genrerajat ovat minunkin mielestäni liian ahtaita, ja tämä mielenkiintoinen kirjamaisuuden rikkominen kiinnosti minuakin tässä opuksessa, jota ei ehkä voi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan nimittää kirjaksi.

Ulkoasu on epäprofessionaalinen aina liian kapeaa formaattia ja typografisia virheitä myöten. Kannessa on aivan anteeksiantamaton omituinen lätkävaalennus kuvassa siinä tarkoituksessa, että kirjoittajien nimet näkyisivät. Hyi, hyi… Pitää suunnitella niin, että tuollaisiin keinotekoisiin ratkaisuihin ei tarvitse turvautua. Kaikkein kuvottavinta kirjassa ovat muodikaat pallot, joihin on sijoitettu keskitettyä tekstiä tyyliin lehtien nostot. Siinä pitää olla aika taitava, eikä tämän kirjan taitosta vastannut Pirjo Pentikäinen ole ollut. Se taso, mikä saattaa kertakäyttömäiseen tuotteseen kuten lehti, ei kelpaa kirjaan.

Mutta kuten huono taide on usein parempaa kuin hyvä, tässäkin tapauksessa, kun halusin nimenomaan tietoa villivihanneksista, kallistuin tämän diletanttitekeleen kannalle vs. isojen kustantamojen hienot vilivihanneskeittokirjat. Jos olisin halunnut nimenomaan reseptejä, olisin varmaan ostanut niitä isojen kustantamojen hienoja opuksia.

Reseptit tässä ovat vähän liian eksoottisia minun makuuni. Tässä iässä sitä alkaa shushikiintiö olla täynnä siinä kuin pizzakiintiökin eksootisemmistä keittiöistä puhumattakaan. Töissäkin harvensimme meidän osastolla viime talvena käymistä 'omassa' Amican työmaaruokalassamme, koska siellä oli liian usien kaiken maailman uruguailaisia viikkoja ja aloimme yhä useammin käydä erään vanhan tehtaan ruokalassa, jossa oli konstailematonta lohisopaa tai karjalanpaistia. Vaikka sinne piti ajaa muutamia kilometrejä.

Mutta kuten sanottua, tämä on faktaperusteilla selvästi parempi villivihanneskirja kuin tällä hetkellä kaupoissa olevat muut. Hyviä vinkkejä esimerkiksi nokkossadonkorjuuaajan jatkamiseen, eri vihannesten yhdistämiseen ja vaikka mihin. Tämän kirjan sisällöstä menee paljonkin tekeillä olevaan omaan puutarhurointikalenteriini.

Rädyn ja Anttiroikon teos Rakkaudesta perennoihin on oikeastaan tarkoitettu mielikuvituksen puutteesta kärsiville. Mutta minun on ollut vaikea löytää hyvää perennakirjaa. Muutama viikko sitten Parikkalan kirjastossa oli oikein hyvä kohtalaisen iäkäs perennakirja, mutta sitä ei ollut Kuopion kaupunginkirjastossa, joten jouduin turvautumaan tähän.

Minun tiedontarpeeni nimittäin ei liittyy tämän kirjan pääaiheeseen, puutarhan suunnitteluun, vaan siihen, millaisia perennoita ylimalkaan on olemassa. Kirjasta on kyllä ollut apua siihenkin, eipä sillä. En kuitenkaan ostaisi tätä kuten ostaisin sen Parikkalassa näkemäni teoksen, jos edes muistaisin sen kirjoittajan…Kaikki pitäisi kirjoittaa ylös…En löytänyt kirjasta kuvia kaikista kasveista, joista siinä on puhe, en ainakaan kovin selviä, ja joitain vanhoja perennoita tästä puuttuu, ainakin kuvina. Esimerkiksi minua kiinnostaisi, mikä lienee nimeltään tämä runsain mitoin anopin pihalla kasvava kasvi.

Sen sijaan löytyi nimi eräälle pitkään pohdinnan alla olleelle kasville: peurankello. Sitä ei ole anopin pihalla, mutta sitä kasvaa ilmeisesti puutarhakarkulaisena pitkin Uukuniemen tienpenkkoja. Otankin seuraavalla sopivalla kerralla sitä lapiolla sieltä kyytiin ja lisään muodoltaan kolmiomaiseen perennakokoelmaan anopin pihalle.

Aion kuopaista meiltä mökiltä myös osan jalopähkämöstä.

Aivan uusia tuttavuuksia kirjan sivulta ovat hopeanväriset kasvit kuten hopeamaruna ja hopeinen nukkapähkämö. Niitä tekisi mieleni, samoin kuin kirkkaanpunaista punaväriminttua. Sinisiä, violetteja ja pinkkejä perennoita tuntuu piissaavan, mutta keskikesällä kukkivia kirkkaanpunaisia tuntuu olevan vähemmän.

Tämäkin kirja on pyrkinyt ulkoasussaa naistenlehtimäisyyteen, vaikkei tulos olekaan aivan yhtä paha kuin kahdessa edellä esitellyssä. Mutta kuvissa näyttävyys on korvannut usein informatiivisuuden aivan kuin ne olisivat toisensa poissulkevia asioita. Ne eivät ole. Esimerkiksi kuvista, jossa on useita kasveja, ei kuvatekstin perusteella kaltaiseni tumpelo aina saa selville, mikä kasveista on mikä. (14.7.2013)