Johannes Valamolainen

Skeemaigumeni Johannes. Valamon vanhuksen kirjeitä. Painopaikkaa ei ole ilmoitettu, mutta käsillä on kahdeksas painos vuodelta 2012.

Skeemaigumeni Johannes. Luostarivanhuksen kirjeitä. Tallinna 2018.

Ohjelmassa on seuraavaksi kuluvan vuoden kesällä pyhäksi julistetun Johannes Valamolaisen ikonin maalaaminen.

Johannes Valamolainen syntyi minun vinkkelsitäni mielenkintoisessa paikassa eli Tverissä vuonna 1873. Tveriin, aika kauas Uukuniemeltä, sinne vähän Moskovan pohjoispuolelle, nimittäin lähti äitini kotiseudulta Uukuniemeltä 1600-luvulla ortodoksiväestöä jättäen jälkeensä autiokylän, jonka jäänteitä takavuosina kaivettiin Uukuniemen Papinniemestä – nyt paikalla on opastetauluin varustettu historiapolku. Johannes Valamolainen on siis melkein meikäläisen sukulaispoika…

Johannes Valamolaiseksi päätyvä Ivan Aleksejev alkoi kulkeutua kohti Valamoa siten, että tuli ensin Pietarin välietappiin töihin veljensä kapakkaan. Toinen välietappi oli Konevitsassa, ja sen jälkee hän tulikin jo Valamoon kuuliaisuusveljeksi. Taipaleen katkaisi neljän vuoden asepalvelus Venäjän armeijassa, minkä jälkeen Johannes vietti muutaman vuoden kotikylässään Gupkassa, mutta läksi sitten jälleen Valamoon vuonna 1901 jäädäkseen sinne lopullisesti. Munkiksi hänet vihittiin 1910.

Tuolloin oli meneillään Laatokan Valamon kukoistuskausi. Luostarissa oli kaiken kaikkiaan nelisin tuhatta henkilöä, munkit ja muut siellä työskenelevät yhteen laskettuna. Luostarilla oli jopa edustustot, podvorit, Moskovassa ja Pietarissa, ja eräs Johannen kuuliaisuustehtävistä olikin Pietarin podvorissa. Tosin hän piti tämän tehtävän vaikutusta itseensä kielteisenä ja kilvoitteli mieluumin Valamon skiitoissa, alaluostareissa, joita näihin aikoihin Valamossa oli toista kymmentä. Yksi Johanneksen kilvoitteluskiitoista oli Eliaan skiitta, jonka pappismunkki kuulemma antoi veljille mainion mahdollisuuden kehittää kärsivällisyyttään, sillä tämä luonteeltaan uppiniskainen.

Eräs merkittävä vaihe Johanneksen elämässä oli kuuliaisuustehtävä Petsamon luostarissa. Petsamon luostarin oli perustanut 1533 munkki Trifon, ja luostarin myötä hänestä tuli kauniisti sanottuna kolttien valistaja, rumemmin sanottuna käännyttäjä. Luostari vaurastui, mutta tuhoutui pian, kun kiiminkiläinen Juho Vesainen joukkoineen poltti sen jouluna 1589. Luostarin toiminta käynnistettiin uudelleen vasta 1800-luvun lopulla Slovetsikin luostarin toimesta. Tällöin muodostui Yläluostariksi Trifonin erakkola, ja Alaluostariksi tulivat uudisrakennukset. Luostari menestyi jälleen loistavasti, mutta maailmanmeno horjutti sitä pahasti. Petsamon tultua Suomelle Tarton rauhassa 1920 Petsamon hunningolle ajautunut luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon hoitoon, mitä suorittamaan lähetettiin Johannes Valamolainen (tai tuollin vielä hän oli nimeltään igumeni Jakinf…). Avukseen hän sai Valamosta mukaansa kaksi pappismunkkia.

Tehtävä oli raskas. Neuvostoliitto oli evakuoinut luostarista kaiken arvokkaan kuten karjan, Alaluostari otettiin kunnan käyttöön ja sen kirkko muutettiin luterilaiseksi. Luostarissa oltiin tähän asti keskitytty sangen maallisten päämäärien saavutamiseen, mutta Valamosta tullut uusi johtaja olisi suonut ajan käytettävän hengellisempään toimintaan. Igumeni Jankif ei kuitenkaan ollut johtaja luonteeltaan, ja niinpä hän tulikin hakemaan lohdutusta uskon lisäksi myös alkoholista. Igumeni Jakinf pyysi päästä pois Petsamosta, ja ennen pitkää (n. 11 vuoden Petsamossa olon jälkeen) kuuliaisuustehtävä päättyi siihen, että hän palasi Laatokan Valamoon ja vihkiuytyi suureen skeemaan eli hänen tehtäväkseen tuli vain rukoileminen. Tässä vaheesa hän sai nimekeen Johannes ja asuinpaikakseen Johannes Kastajan skiitan.

Tuli talvisota, ja vuonna 1940 Laatokan Valamokin evakuoitiin. Keski-Suomeen tehdyn mutkan kautta uudeksi luostarin paikaksi muodostui Heinäveden Papinniemi ja siellä ministeri Saastamoisen kartano vuonna 1940. Tänne muutti muun luostariväen mukana myös Johannes Valamolainen.

Johannes Valamolaisen julistaminen pyhäksi perustui hänen kirjeisiinsä rippilapsilleen. Kirjeitä on julkaistu useina niteinä, joista kannesta kanteen olen nyt lukenut teoksen Valamon vanhuksen kirjeitä. Kirjeissä ei näy vastaanottaja eivätkä heidän ongelmansakaan yksityiskohtaisesti, mutta joupottelu rippilasten lähipiirissä pistää parissa kohden silmään, ja siihen Johannes toteaa, että minkäs sille voi. Hän ei neuvo nalkuttmaan juopolle, sillä hänen mukaansa se vain pahentaa asiaa, sillä juoppo häpeää itseään jo valmiiksi. Onglemaa yksilöimättä Johannes kertoo kirjan lopussa olevassa tekstissä myös omasta eräässä elämänsä vaiheessa vaikesti hallitavissa olleesta himostaan, ja tämä lienee ollut juuri väkijuomahimo.

Kirjeet ovat suurimmalta osalta koskettavia, mutta Valamon vanhuksesta löytyi särmääkin, kun niikseen tuli. Hän ei suvainnut sitä, että hänelle, skeemaan vihitylle igumenille, lähetettiin herkkuja. Sota-aikaan ja välittömästi sen jälkeen hän perusteli sitä ystävällismielisesti siten, että muut näkivät enemmän puutetta kuin hän, mutta yleisten olojen parannuttua skeemaigumeni ilmaisee asiansa kipakamminkin: "Kiitän sydämellisiesti saamastani arbuusista, siitkin huolimatta, että sen tullessa paketti oli hajalla, paperi lävitse märkä, postineiti tyytymätön ja muut paketit kostuneet. Varmaan lähetitte sen itseenne tyytyväisin kiitosta odottaen, mutta aina käy niin, että minkä teet kunnianhimosta, siitä kunniattomuus seuraa".

Läpi kirjeiden kulkee varoitus ylpeydestä, kunnianhimosta ja kiitoksen halusta. Teko, joka tehdään hyveelliseltä näyttämisen tähden, kääntyy Johanneksen tekstien mukaan vastakohdakseen. Kaikkea maailman kiitosta ylipäätäänkin pitää välttää. Ihmisen pitää tuntea itsensä huonommaksi kuin muut, ei paremmaksi, sillä siten saavutetaan nöyryys. "Tiedä, etteivät sinun hyvät tekosi ole Jumalalle mieluisia", kirjoittaa Johannes rippilapselle, joka tekee hyviä tekoja mutta on kovasydäminen eikä anna anteeksi tädilleen. "Sellaista käskyä ei ole olemassa, jonka mukaan meidän tulisi vaatia toisilta rakkautta ja nuhteetonta elämää", hän kirjottaa toisaalla.

Erityisesti Johannes varoittaakin toisten tuomitsemisesta – edellä oli jo puhetta juopottelusta ja sen tuomitsemisesta. Ihminen ei pysty voittamaan paheitaan – joista Johannes puhuu himoina –  omin voimin vaan tarvitsee siihen Jumalan armoa, ja siksipä omasta hyveellisyydestään muihin verrattuna ei pidä ylvästellä niin kuin ei pidä ylvästellä mistään muustakaan. Johannes toistaa, että ihmiset näkevät kyllä vikoja muissa, mutta eivät syntejä itsessään, vaikka juuri jälkimmäisiin pitäisi kiinnittää huomionsa. Mutta minkä tahansa synnin saa anteeksi, vaikka lankeaisi uudelleen, sillä vain enkelit eivät lankea.

Itseeni kolahti seuraava kohta, sillä minähän olen katunut sitä, että ajauduin aikanaan vastoin tahtoani opettajaksi, vaikka joidenkin mielestä menestyin hommassa: "[…] kun ihminen valitaan sellaiseen tehtävään, johon hän ei itse pyri, se on merkki siitä, että Jumala on niin tahtonut ja että Hän auttaa; ikävyyksiä taas on mahdotonta paeta. Mihin ihminen meneekin, ne seuraavat mukana", kirjoittaa Johannes Valamolainen. (2.10.2019)

 

Luostarivanhuksen kirjeitä

Lukaisin toisen kokoelman, aika tavalla uudemman, vastikään pyhäksi julistetun skeemaigumeni Johanneksen eli Johannes Valamolaisen kirjeitä ja joitain muitakin kirjoituksia nimeltä Luostarivanhuksen kirjeitä. Osittain kirjeet ovat samoja kun edellisessä lukemassani, mutta nyt sensurointia on ollut jonkin verran vähemmän. Esimerkiksi kun teoksessa Valamon vanhuksen kirjeitä skeemamunkin suhde saamiinsa lahjoihin oli paikoin kärkevänkin kriittinen, nyt hän toisissa kirjeissa kiittää lahjoista ja jopa pyytää lähettämään joitain asioita kuten karpaloita. Valamon vanhuksen kirjeissä skeemaigumeni muistaa aina muistuttaa, että saatuaan rahaa hän on aina toimittanut sen luostarille, mutta nyt hän ei välttämättä ainakaan sano tehneensä niin saamilleen rahoille, ja lisäksi hän mainostaa luostarin kirkon maksullisia liturgioita erilaisiin tarkoituksiin.

Luostarielämästä hän ei anna siitä haaveielville kovinkaan auvoista kuvaa tässäkään kirjassa. Kun hän kertoo, että luostarin ompelija Maria oli kuollut, hän kertoo myös, että munkit kohtelivat tätä huonosti ja että Maria itki sitä usein. Ja Johannes oli kehoittanut häntä vain kärsimään, sillä ketäänhän ei saa tuomita… Tosin herää kysymys, miksi Maria ei lähtenyt vetämään.

Eli tämä myöhempi kirja, vuonna 2018 julkaistu, syventää kuvaa Johannes Valamolaisesta, semminkin kun tässä on puhe – ei vain lopussa olevassa metropoliitta Panteleimonin laatimassa lyhyessä elämäkerrassa (josta kertoilin jo edellistä kirjasta kirjoittaessani) myös Johanneksen omissa teksteissä – Johanneksen alkoholiongelmasta, joka vaivasi häntä Petsamon luostarissa igumenin tehtäviä hoitaessaan.

Tässä teoksessa mainitaan myös kirjeiden vastaanottajat, jotkut jopa esitellään vähän tarkemminkin. Palavasilmäinen pappismunkki Paavali, täysillä elämänyt Nadja von Schoultz, nunnat parissakin luotarissa…

Ehkäpä teen toisen kuvan Johanneksesta. Ehkä en edes yritä tehdä siitä ikonia, vaan munatemperatekniikalla lankunpalalle sellaisen 'normaalin' kuvan, jossa hän on sellaisena kun minä hänen kirjeensä koin. Siihen saattaa tulla pitkä lainaus hänen kirjeestään jollekin Jekaterinalle, jota ei tarkemmin esitelty.

Mielenkiintoinen henkilö, jollaisiin yleensä törmää pikemminkin buddhalaisuuden yhteydessä. (7.10.2019)