Ei niin kaksinen vakoilujännäri

Steinhauer, Olen. Amerikkalainen vakooja. EU 2013.

Minut saa lukemaan mitä tahansa, jos vihjaa, että juttu liittyy jotenkin Lähi-itään tai Kiinaan, ja jos viihdekirjallisuuden kyseessä ollessa lisäksi väittää, että kirja muistuttaa jotenkin John le Carrén tuotantoa, kuten väitetään tässä Olen Steinhauerin jännärin Amerikkalainen vakooja takakannessa, minä rupean lukemaan hetimiten.

Kävi ilmi, että tämä on trilogian viimeinen osa, mutta ei se mitään. Juonesta pääsi kyllä kiinni, mikä varmaan on tämäntyypisen kirjallisuuden elinehto ja markkinoinnin kulmakivi - ihmisten pitää pystyä lukemaan sarjankin osat missä järjestyksessä tahansa, sillä jos eivät pysty, he eivät lue eli osta ollenkaan.

John le Carrén tuotantoa tämä kylläkään ei muistuta pätkääkään. le Carrén henkiöt ovat aina traagisia, ja hänen kirjoissaan pohditaan mielestäni genren huomioon ottaen kohtalaisen syvällisesti turvallisuuden ja läheisyyden problematiikkaa. Niissä ideologia, isänmaallisuus, kommunismi tai milloin nyt mikäkin, on tapa 'ostaa' läheisyyttä - tai ihmisarvoa, jos niin halutaan sanoa.

Tässä Steinhauerin kirjassa ei ole mitään syvällistä. Henkilöt ovat pinnallisia robotteja, ja kun ihmisiä tapetaan, kukaan ei ole siitä juuri moksiskaan paitsi siinä mielessä, että menetettiin pelinappula. Jaloja motiiveja ei esinny eikä yksikään henkilö ole sillä tavalla haavoittunut kuin le Carrén romaanien kaikki henkilöt.

Mitä Kiinaan tulee, uskottavuus hävisi heti alkumetreillä. Hienossa ravintolassa kiinalaiset tilasivat Kiinassa ruokaa ikään kuin annoksina itselleen. Mutta Kiinassa tilataan omia annoksia vain katukettiöistä. Hienossa ravintolassa, kun pyritään tekemään vaikutus toiseen, tilataan tässä kirjassa vain neljä ruokalajia. Vain neljä… Kyllä oikeat kiinalaiset tuontyyppisessä tapauksessa tilaavat sellaisen kymmenen. Lisäksi kerrotaan - tai ainakin englannista tehty käännös antaa sellaisen käsityksen - että ruokailijat tilaavat kumpikin ruokalajinsa ikään kuin itselleen, mitä siis ei tapahdu koskaan todellisuudessa, ja sitä paitsi vakoilupäällikö tilaa itselleen vain haineväkeittoa. En ole syönyt haineväkeittoa ja se voi olla jonkinlainen erikoistapaus, mutta yleensä Kiinassa keitot ovat ikään kuin ruokajuoma, enkä usko yhdellekään kiinalaiselle tosielämässä juolahtaneen mieleen, että ravintolassa voisi tilata vain keiton ja vain itselleen ruoaksi.

No, minä olen vanhastaan sitä mieltä, että kirjoittaminen on hyvä tapa selvittää asioita itselleen, ja siksi ei pidäkään kirjoittaa mistään, mistä jotain tietää vaan vain asioista, joita ei tunne juuri lainkaan.

Jossain määrin kiinnostava oli kerrontatekniikka, joka perustui nopeisiin leikkauksiin henkilöryhmästä ja maailmankolkasta toiseen ilman sen kummempia taukoja.

En kuitenkaan tule lukemaan tältä kirjoittajalta mitään muuta tässä elämässä. (12.5.2015)