Varhaiset kristityt

Sundkvist, Mikael. Varhaiset kristityt. Juva 2011.

Tämä Mikael Sundkvistin Varhaiset kristityt ei ole aivan yhtä jämäkkä paketti kuin taannoin lukemani Lindqvistin Juutalaisuus. Molemmat ovat tunnustuksellisen tahon, Perussanoma-nimisen kustantamaon, julkaisusarjaa, ja taustaansa nähden molemmat - eli myös tämä Varhaiset kristityt - ovat yllättävän asiallisia.
 

Sundkvist pyrkii tarkeastelemaan varhaisen kristinuskon edesottamuksia sen ajan yhteiskunnan ja elämänmenon realiteetteja vasten siinä mitassa kuin tietoja vain on näistä taustoista saatavissa.
 

Aluksi kirstinusko levisi lähinnä juutalaisten keskuudessa, ja vieläpä tarkemmin santtuna lähinnä arameaa puhuvien juutalaisten. Ennen pitkää sana ulottui kreikkaa puhuviinkin juutalaisiin, ja tässä yhteydessä tuivat esiin ensimmäiset ongelmat, joiden seurauksena ilmeisesti ei-kristityt juutalaiset ajoivat kreikankielisen Stefanoksen ja hänen seuraajansa ulos Jerusalemista, ja lopulta Stefanos tapettiin.
 

Juutalaiset olivat olleet hyvin eksklusiivinen ryhmä Rooman valtakunnassa. Juutalaisilla oli erityisoikeus viettää sapattia ja kieltäytyä Rooman jumalien palvonnasta. Vaikka juutalaisten keskuudessa oli lukuisia puolueita, joiden riitely johti ennen pitkää jopa siihen, että tilanteen rauhoitamiseksi Tiitus joutui tuhoamaan Jerusalemin temppelin, uudet uskonnolliset näkemykset eivät olleet tervetulleita.
 

Se, että juutalaiset ovat dramaattisesti erimielisiä, ei ole muuttunut miksikään vuosituhanten saatossa. Onkohan siitä nyt viikko vai kaksi, kun katsoin Al-Jazeeralta keskusteluohjeman, jossa oli osallistujina erilaisia näkemyksiä omaavia Israelin juutalaisia ja yksi palestiinalainen Knessetin jäsen. Kipinän keskustelulle oli aiheuttanut se, että ultraortodoksiset juutalaiset, jotka ovat tähän asti eläneet avustuksilla keskittyäkseen vain uskonnon harjoittamiseen ja olleet sitä varten myös vapautettuja Israelin pitkähköstä molempia sukupuolia koskevasta asepalveluksesta, ovat lisäätyneet siinä määrin, että on ilmeisesti alettu epäillä, etteivät nämä olekaan käyttäneet saamiaan yhteiskunnan varoja ja vapautusta asepalveluksesta rukoilemiseen ja Tooran tutkimiseen vaan ovat naiskennelleet kotonaan. Ja sitä ei nyt enää haluta tukea, vaan heidätkin on päätetty pakottaa armeijaan niin kuin muutkin israelilaiset. Tarpeetonta mainitakaan, keskustelu oli jotakuinkin täysi sota.
 

Tässä suljetussa ryhmässä nyt sitten kuitenkin syntyi uusi liike, ja mikä jopa ensimmäisille Kristuksen seuraajille järkyttävintä, Pyhä Henki ilmoitti Pietarille ja hänen kuulijoilleen, että tähän uuteen lopun aikoja odotavaan suuntaukseen pitäsi ottaa tasaveroisina mukaan myös muita kuin oman porukan alkuperäisiä jäseniä - jopa eri kansoista! Lähetystyön johtotehtävät jaettiin Pietarin ja Paavalin kesken siten, että Pietari julisti evankeliumia ympärileikatuille eli juutalaisille ja Paavali pakanoille. Mistä seurasi lisää ongelmia kuten että pitäkö ei-juutalaisten alkaa noudattaa Mooseksen lakia vai ei ollakseen kristittyjä. Ylipäätään tässä kirjassa korostetaan kristinuskon juutalaisia juuria ja niitä vaikeuksia, joita liikkeellä oli suhtautua niihin, jolla tätä taustaa ei ollut.
 

Suurin osa varhaisista kristityistä tuli Sundkvistin mukaan sen ajan keskiluokasta eli kaupunkien pienkauppiaiden ja käsityöläisten piiristä. Kristityiksi käännyttiin jonkin verran myös ylemmistä yhteikuntaryhmistä ja orjien joukosta. Ilmeisesti naisia oli mukana enemmän kuin miehiä, mikä oli jälleen oma ongelmansa, sillä naisen asema ei ollut kaksinen tuon ajan yhteikunnassa. Myös Paavalilla itsellään oli välillä vaikuksia elää sen Jeesuksen opetuksen mukaan, että kaikki ovat samanarvoisia olivatpa rikkait tai köyhiä, miehiä tai naisia, vapaita tai orjia. Yhtä kaikki, Sundkvist arvelee, että kristinusko olisi houkutellut eritoten niitä, jotka olivat eri muuttujilla arvioituna ristiriitaisissa asemissa yhteiskunnassa - sanottakoon vakkapa että oli rikastunut, mitä yhteiskunnassa arvostettiin, mutta oli taustaltaan orja, mitä halveksittiin.


Monien, varsinkin etuoikeutettujen, oli vaikea ottaa kirjaimellisesti sitä, että he eivät olleet mitenkään parempia kuin vaikkapa köyhät ruumiilisen työn tekijät taikkaa juuri orjat. Ateriayhteys oli tärkeä varhaisille kristityille, mutta Paavali alkoi havaita seuraavaa: "Teidän kokoontumisenne eivät ole oikeaa Herran aterian viettämistä, koska jokainen syö omia ruokiaan, niin että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa". Ihmiset alkoivat jopa kokoontua lähinnä oman sosiaalisen ryhmänsä kesken.
 

Eräs ensimmäisiä jakoja alkukirkossa tapahtuikin, kun juutalaisten ja ei-juutalaisten välinen ateriayhteys loppui - juutalaisuuteenhan kuuluu runsaasti erilaisia ruokamääräyksiä, joita muista uskonnoista tulevat uudet kristityt eivät noudattaneet. Paavalia syytettiin siitä, että hän olisi jopa kieltänyt ei-juutalaisia noudattamasta Mooseksien lakia ylipäätäänkin. Kaikenlaista ryhmäkuntaisuutta pyrki syntymään. "Olen saanut kuulla Khloen väeltä, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: 'Minä olen Paavalin puolella', toiset taas: 'Minä olen Apolloksen', Minä Keefaksen', 'Minä Kristuksen'. Onko Kristus jaettu?", joutuu Paavali kysymään laumaltaan. Kaiken kaikkiaan Sundkvist onnistuu pitämään lukijan mielessä, että alkukirkko ei ollut millään muotoa yksi vaan monta, mitä minä arvostan tässä ns. viidennen herätyslikkeen julkaisemassa kirjassa. (31.8.2012)