Oma nahka ja Mustat Joutsenet

Taleb, Nassim Nicolas. Oma nahka pelissä. Arkielämän piilotetut epäsymmetriat. Helsinki 2018.

Nassim Taleb on lempparikirjailijoitani. Ei siksi, että olisin hänen kanssaan aina samaa mieltä vaan oikeastaan juuri siksi, että en ole – mutta hän kiinnittää huomiota niin mielenkiintoisella tavalla elämän kiperiin ilmiöihin, että joudun väkisin pitäämään häntä yhtenä lempparikirjailijoistani.

Koska Taleb on kiistanalainen kirjoittaja, ilmoitan tähän alkuun, missä kohden suhtaudun häneen kriittisesti. Hän on markkinaliberaali, ja hän jopa oman ilmoituksensa mukaan edustaa lajin pahinta laitaa eli libertaristeja. Näiden yksilön äärimmäistä vapautta julistavien menestyjien erityinen vika on se, että he eivät käsitä sattuman osuutta omassa menestyksessään. Taleb itse on lähtöisin libanonilais-ranskalaisesta mahtisuvusta, ja vaikka hän mainostaa suvun menettäneen omaisuuttaan Libanonin sodassa, perittyjä kansainvälisiä kontaktejaan hän ei menettänyt; toisekseen hän on hyvin älykäs, mikä on geneettisesti periytytvä ominaisuus. Kumpikaan perimys, sosiaalinen eikä geneettinen, ei ole hänen oma ansionsa, mutta hän perustaa ajatelunsa sille, että kuka tahansa voi toimia kuin hän ja menestyä yhtä hienosti, kunhan vain laittaa oman nahkansa peliin. Näin ei tietenkään ole.

Osittain tässä käsillä olevassa teoksessa Oma nahka pelissä käsitellään samoja teemoja kuin kahdessa aiemmin lukemassanikin Talebin kirjassa. On puhetta Mustista Joutsenista (teos Musta Joutsen) eli äärimmäisen harvinaisista riskeistä, joiden toteutumista ei osata ottaa huomioon ja jotka yllättävät poikkeuksellisella voimalla. Taleb syyttää eräitä kokonaisia tieteenlajeja siitä, että nämä suhtautuvat todellisuuteen silla tavalla vääristyneesti, että jos jotain asiaa/yksityiskohtaa/ominaisuutta tms. ei tutkijan aineistossa ole, sitä ei myöskään ole olemassa todellisuudessa, mikä merkitsee Mustien Joutsenten huomioimattomutta. Lisäksi on puhetta hauraudesta ja antihuraudesta (teos Antihauras) eli vastustuskyvyttömyydestä tai kyvykkyydestä yllättäviä iskuja kohdattaessa. Aiemmassa teoksessaan Taleb painotti sitä, että antihauraudessa ei ole kyse sopeutumiskyvystä vaan pikemminkin kyvystä hyötyä poikkeuksellisista tapahtumista, ei vain sopeutua niihin. Nyt antihaurauteen otetaan vähän eri näkökulmaa.

Teoksessa Oma nähka pelissä Taleb käsittelee eräitä 'epäoikeudenmukaisuuksia', joita hän kutsuu epäsymmetrioiksi. Eräs on se, että noin kolmen prosentin itsepäinen vähemmistö määrää maailman menosta. Tälle määräilylle on ominaista, että se onnistuu hyvinkin helposti sellaisissa asioissa, jotka eivät suuremmin haittaa enemmistöä. Esimerkiksi Merry Christmas -toivotus korvautui tällaisen kolmen prosentin takia toivotuksella Happy Hollidays. Mutta toisaalta kristinusko oli varhaisessa historiassaan tällainen sinnikäs vähemmistö, joka saavutti itsepäisyydellään lopulta valta-aseman, minkä jälkeen uudet vähemmistöt sen sisällä ovat  tehneet omia vallankumoiksiaan ja perustelleet omia systeemeitään. Vaikeissa tapauksissa vähemmistön pitää laittaa oma nahkansa peliin kuten varhaiset kristityt tekivät.

Taleb myöntää, että on muitakin tapoja uhmata konventioita kuin oman nahan vaarantaminen. Esimerkiksi hänellä itsellään on resurssia, josta hän käyttää nimitystä vedä käteen -raha. Kun mediassa vääristeltiin takavusosina joitain hänen sanomisiaan – väitettiin, että hän kieltää ilmastonmuutoksen –  hän pystyi uhkaamaan sellaisia tahoja kuin The Guardiania ja New York Timesia oikeustoimilla, jolleivät nämä oikaise väitteitään. Köyhempi ei tähän pysty, sillä oikeudenkäynnit ovat kalliita, varsinkin maailman suurimpia mediataloja vastaan, joilla on käytössään planeetan parhaiden juristien armeijat.

Talibin teesi onkin, että elämässä pitää ottaa riskejä, mutta vain kohtuullisia, etteivät ns. paksut hännät (asiat, jotka herkästi jäävät harvinaisuuttaan pois aineistoista, mutta jotka ovat toteutuessaan katastrofaalisia Mustia Joutsenia) pääsisi kovin herkästi aktivoitumaan, ja vain silloin, kun sivulliset eivät joudu kärsimään, jos ne aktivoituvat. Kannatan tätä ajatusta. Talebin mukaan parhaiten yksilöinä pärjäävät ne, joilla on suorastaan vainoharhaisia käsityksiä häntäriskeistä.

 

Mutta jokainen meistä näkee ympäristössään, että evoluutio suosii ainakin runsaina jälkeläisinä yksilöitä, jota viis veisaavat riskeistä. Näiden hulttioiden jälkeläisistä seuraa yhteiskunnalle kuluja. Mutta sankaritkin, henkilöt, jotka ottavat suuria riskejä muiden hyväksi panemalla oman nahkansa peliin, näyttäytyvät aluksi yhteiskunnan vihollisina, kuluina. Esimerkkinä mainittakon vaikka Jeesus Nasaretilainen. Onkin muodostunut ihmiskunnan läpäisevä normi, että muiden hyväksi riskejä ottavien sankareiden pitää varmuuden vuoksi olla naimattomia eli lapsettomia. Taleb ei mainitse tätä, mutta ennen vanhaan Suomessa sairaanhoitajiltakin vaadittiin muiden hyväksi toimimisensa hintana niin suurta kutsumusta, että heidän piti luopua perheen perustamiseta.

Kun sitten joku aiheuttaa riskienhallintakyvyttömyyttän kärsimystä lähimmäisilleen, tullaan anteeksiantamisen ongelmaan. Tässä kohden Nassin Taleb, ortodoksikristitty, siteeraa Uutta testamenttia, tarkaan ottaen Heprealaiskirjeen 9. luvun jaetta 22, jossa suomentajan Kimmo Pietiläisen käännöksen mukaan sanotaan: "Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta".

Kristinuskossa tämä tultiin lopulta korvaamaan sillä, että Kristus kuoli uhrina kaikkien muiden mahdollisesti vaadittavana olevien uhrien sijaan. Oletan tämän lohduttavan enemmän niitä, jotka ovat syyllisiä Mustiin Joutseniin kuin niitä, jotka ovat joutuneet niistä ilman omaa syytään kärsimään etenkin, jos Mustan Joutsenen aktivoituminen on selvästi ollut jonkun muun piittaamattomuutta.

Miksi sitten Jeesuksen piti olla sekä Jumala että ihminen? Talebin mukaan siksi, että jos hän olisi ollut vain Jumala, hänellä ei olisi ollut omaa nahkaa pelissä eikä hän olsii voinut kokea sitä, millaista on olla ihminen. Jos asioita tarkastellaan abstraktista Jumalan näkökulmasta, josta nähdään ja tiedetään kaikki, asioilla on aivan eri merkitys ja mittakaava kuin jos niitä tarkastellaan elämässään kärvistelevän ihmisyksilön kapeasta näkökulmasta, ja tämän osoittamiseksi ja itsekin tajutakseen Jumalan piti syntyä ihmiseksi(kin) maan päälle.

Mutta Jeesuksesta ei tullut ihmistä ja Jumalaa vain tästä syystä vaan myös siksi, että ihmisistä, kaikista ihmisistä, voisi tulla Jumala, mikä merkitsee aivan erityislaatuista suhdetta Jumalaan. Jumaloituminen eli Jeesuksen kaltaiseksi tuleminen on ortodoksikristillisyydessä jokaisen ihmisen tehtävä, ja mitä pidemmälle näiden ääripäiden, ihmisyksilöiden ja kaikkitietävän Jumalan, yhtaikaisessa havainnoinnissaan tulee, sitä jumaloituneempi on, eikä tässä auta kuin laittaa oma nahkansa peliin.

Minun laillani Taleb tuntee sangen suurta sympatiaa shiialaista islamia kohtaan. Shiialaisuden suhde sunnalaisuuteen on suurin piirtein sama kuin ortodoksikristillisyyden protestantismiin. Sympatiapisteitäni kerää myös se, että Taleb ei luota (paska)puheeseen. Ihmisiltä ei pidä kysyä, mitä nämä ajattelevat tai  mitä mieltä ovat, vaan katsoa, mitä he tosiasiallisesti tekevät, ja viimemainittu on usein valitettavassa ristiriidassa heidän höpinöidensä kanssa. Ei pidä uskoa mitään, mitä ihmiset sanovat vaan vain se, mitä he tekevät, sitä mieltä minä olen.

Mieltäni kiinnitti sekin, että Taleb pohti koristeellisuutta, joka hänen mukaansa lähinnä hämärtää asioita. Monessa kohden hän tuomitsee koristeellisuuden. Taleb totaa, että emme tiedä, mikä lopulta on koristeellisuuden funktio. Minun mielestäni funktio on se, että koristelemalla maksimoidaan koristellun asian arvo, mutta edelleen tietenkin jää auki kysymys, miksi näin tehdään. (1.9.2019)