Eliitin onnen päiviä

Tarkka, Pekka. Onnen Pekka. Suomi 2018.

 

Lennon, Eeva. Eeva Lennon, Lontoo. Tallinna 2018.

Tässä alkaa olla sen verran aikaa 1960- ja -70-luvuista, että niistä voi kirjoitella kirjoja. Aikakausi on kiinnostava, sillä kuten Pekka Tarkka omaelämäkerrassaan Onnen Pekka toteaa, sillä silloin tehtiin pesäero sotasukupolveen.

En itse pitänyt valtakunnankritikon Pekka Tarkan juttuja kovin ihmeellisinä nuoruuteni päivinä, kun aloittelin niiden totista lukemista Hesarista. Hän oli mielestäni kuivakas klassikkoheppu, ja vaikka olenkin aina pitänyt klassikoista, en kuitenkaan kotimaisista maaseutukuvauksista kuten Joel Lehtosesta yms.

Tarkka on syntynyt saman vuonna kuin äitivainajani eli vuonna 1934, mutta hyvissä kotioloissa elämänsä aloittamaan älynneenä hän on edelleen elossa.


Pekka Tarkan suvussa on mielenkiintoisiakin hahmoja, ei pelkkiä perintöprinssejä ja -prinsessoita. Tarkan isoisä Sigfrid Sirenius nimittäin toi aikansa merimiespappina Lontoossa toimittuaan setlementtiliikkeen Suomeen. Sigfrid Sireniusta ei vielä voida pitää perintöprinssinä, sillä hänen isänsä oli juoppo kappalainen, mutta jälkipolvissa tilanne tuli muuttumaan.

Tarkan tekstistä saattaa saada sellaisen kuvan, että setlementtiliike ylipäätään olisi ollut kristillinen liike, mikä ei pidä paikkaansa. Lontoossa 1880-luvulla alkunsa saadessaan setlementtiliike oli ollut täysin sekulaari pyrkiessään kaventamaan akateemisen oppineiston ja köyhällistön välistä kuilua värväämällä yliopisto-opettajia ja -opiskelijoita asumaan slummeihin ja murtamaan köyhyyden kurimusta köyhien keskuudessa asuen ja heitä siitä ulos opastaen. Setlementtiliikkeen idea nimittäin on, että ei pidä mennä neuvomaan sellaisia ihmisiä, joiden elämäntilannetta ei itse luissaan ja munaskuissaan tunne.

Suomessa setlementtiliikkeellä on ollut ehkä valitettavankin kristillinen maine juuri Sireniuksen tähen. Tällä en kuitenkaan halua kritisoida Sireniuksen perustamaa Suomen setlementtiliikettä, sillä onhan tiedossa, että ainakin evankeliumeiden mukaan sosiaalista vastuuta peräävän kristinuskon ja työväenliikkeen vastaavan pyrinnön ristiriita aiheutti  traumoja vuonna 1918, kun meidän papistomme ikään kuin kielsi kristinuskon aika perustavan huolen köyhistä menemällä valkoisten puolelle. Suomen setlementtiliitto perustettinkin juuri vuonna 1918. Aiempiakin ratkaisuyrityksiä oli tähän evankeliumin ja työväen oikeuksien väliseen dilemmaan, nimittäin kristillinen työväenliike, jonka ensimmäinen yhdistys oltiin perusteetu jo vuonna 1905 Tampereelle. Sen eräs hedelmä, Uukuniemen Lomakeskus, toimii Uukuniemellä entisessä kirkolliselle alfaurokselle Gustaf Wallelle vuonna 1900 (uudelleen)valmistuneessa pappilassa, missä on oma ironiansa.

Sigfrid Sirenius oli kuitenkin pikeminkin liberaali kuin sosialisti, varsinkaan marxilainen, ja vaikka hän halusi suuromistajien kimppuun käytävän, se tuli mieluummin tehdä verotuksen kun vallankumouksen keinoin.

Tarkan kirja on sympaattinen varsinkin kirjoittajan nuoruusajoista kertoessaan. 1950-luku oli aivan uudenlaisten taidekäsitysten kuten modernismin yleensä ja kuvataiteessa etenkin konstruktivismin esiinmarssia Suomessa – muuallahan se oli jo tutumpi juttu. Tarkka paljastaa ihmelapsi Saarikosken pirullisuuden ja kuvaa Pentti Linkolan henkilönä, jolla oli moneen asiaan tahtoa muttei tarvittavaa kätevyyttä eikä ehkä ihmissuhdetaitojakaan. Elitistisen asenteensa tähden Linkola ei luultavasti juuri saanut kalastusseuduillaan naapuriapua, mikä valitettavasti on maaseudulla elettäessä välttämätöntä. 60- ja 70-luvuista kertoessaan Tarkka kertoo toki politiikastakin, mutta myös kemiallisen ehkäisyn  vaikutksesta elämäntapoihin. Sen sijaan 80-luvusta hän ei mainitse, mitä aidsia.

Mielenkiintoista oli lukea, miten Tarkka halusi Hesarin kultturitoimitusta johtaessaan pitää sen jutut helposti luettavaina. Juuri niihin aikoihin eli 1980-luvulla Helsingin Sanomien kulttuurijuttujen ylimielinen lukukelvottomuus oli kuitenkin suoranainen naurunaihe. Tässä se kilpaili menestyksekkästi toisen, omaa, joskin päinvastaista, jargoniaan viljelevän lehden, Kansan Uutisten kanssa. Tarkk kertoo myös, että jo hän pääsi osalliseksi burn out -muodista, eli se olisi rantautunut valtakuntaamme jo 80-luvulla. 90-luvun lopussahan siitä oli jo tullut maanvaiva, eikä vieläkään olla päästy tilanteeseen, jossa kansalaisia olisi alettu suojella luovalta työltä. Nimittäin luova työ sopii todella harvoille, ja muita kuin näitä harvinaisia persoonallisuuksia pitäisi erikseen suojella vaatimuksilta tehdä luovaa työtä aivan samoin kuin työnekijöitä vaaditaan suojelemaan varallisilta kemikaaleilta. Ihmisille, joille luova työ ei sovi, se aiheuttaa masennusta ja loppuunpalamista.

Tarkka pomii Hesarin toimittaja- ja avustajakunnasta esiin nimiä, joista useimpia en muista, mutta poissaolollaan tästä listasta loistaa Osmo Pekonen, jonka kyllä muistan. Minua olisi kiinnostanut Tarkan kanta häneen.

Tarkka mainitsee lyhyesti Markku Vakosen kuvataidejutut. Pistää silmään, että hän panee Valkosen piikkiin asioita, jotka ehkä olivat kotoisin tuna aikakautena ilmestyneestä kirjallisuudesta. Tarkka kirjoittaa Valkosen tavasta houkutella lukijoita lukemaan maalauksia: "Tyypillisenä voi pitää kuvausta siitä, mitä voi tapahtua matkalla maalauksen sisällä: kun intensiivinen katse siirtyy työn laidoilta kohti keskustaa, "reunat näyttävät häipyvän ja katsoja sulautuu värimattoon niin kuin se olisi periksiantavaa kevyttä ainetta"". Tämä ei ole Valkosen idea vaan tuossa tekstinpätkässä itse asiassa kuvataan Cézannen näkösuppiloa, ts. sitä, että ihmisen näkökenttä hämärtyy laitoja kohti hänen kohdistaessaan katsettaan. Ja Cézannen mielestä maalukset piti rakentaman tälle ihmiskatseen periaatteelle, että kaikki ei ole joka paikasta yhtä tarkkaa. Tälle 1800-luvun puolelta peräisin olevalle käsitykselle oli oppositiossa Kandinskyn käsitys. Ennen tuota Valkos-sitaattia Tarkka on kertonut Valkosen kiinnostuksesta Kandiskyyn ja siihen, miten Kandinsky johti abstraktit muodot esittävistä. Tämäkään idea ei ole Valkosen tulkinta vaan Kandiskyn itsensä esittämä teoria, joka löytyy helposti hänen 1980-luvun alussa suomennetusta kirjastaan Taiteen henkisestä sisällöstä. Ja Kandinsky sitten ei lainkaan luottanut mihinkään näkösuppiloihin vaan kierrätti katsojan katsetta pitkin ja poikin jännitteiden ja muotojen luomien liikkeiden avulla.

Mielenkiintoinen kirja. Hyvää ajankuvaa tarkasti rajatulta alueelta, korkeakulttuurista ja sitä käsittelevästä journalismista. (14.2.2019)

 

 

Lande ja Lennon – siis Eeva Lennon

 

Olen tässä sairastellut sen verran, etten ole päässyt blogiani päivittämään, ja nytkin on aika tavalla muuta kirjoittamista kuin tämä. Mutta en malta olla panematta tänne paria sanaa Eeva Lennonin muistelmista Eeva Lennon, Lontoo. Kirjoittaja on monien medioitten pääasiassa freelance-ulkomaankirjeenvaihtajana Parisiissa ja Lontoossa työskennellyt toimittaja. Kuuluisin kaikille suomalaisille hän lienee jutuistaan Ylen uutisille, ja nehän päättyivät aina sanoihin: "Eeva Lennon, Lontoo".

Kirja kuuluu ikään kuin samaan 'sarjaan' – vaikka mitään sarjaa ei ole, kun kirjat ovat jopa eri kustantajilta – kuin Pekka Tarkan Onnen Pekka. Molemmissa ammattitoimittaja kertoo vastikään ajallisen ja psykologisen etäisyyden synnyttyä kirjoitettavaksi tulleista 60- ja 70-luvuista, joina sotia juuri ja juuri edeltävinä vuosina syntyneet saavuttivat yhteiskunnallisesti vaikuttavan iän ja tekivät pesäeroa sotasukupolveen.

Eeva Lennon on vain kolme vuotta nuorempi kuin Pekka Tarkka, mutta vaikka alkupuolesta kirjaa on miljöönä sama Helsinki kuin Pekka Tarkallakin kirjassaan, henkilöt ovat aivan eri. Lennon mainitsee toki vaikkapa nyt Pekka Tarkan, mutta samoja henkilöitä ei muuten juuri ole, ja jos on, näkökulma on eri. Saarikoski tekee paokkeuksen: hänestä Tarkka ja Lennon sanovat melkein kuin yhteisestä sopimuksesta, että tämä oli pelottavan ilkeä.

Kummallakin, niin  Tarkalla kuin Lennonilla os. Karikoski on elitistisen sutjakka tausta, vaikka molemmat pyrkivät sen kieltämään, ylättävästi myös Lennon, vaikka hänen isänsä oli loppupelissä Suomen työnatajainliiton toimitusjohtaja, ja Lennon pääsi nuorena tyttönä isänsä daamina presidentin vastaanotollekin.

Lennonin lapsuuden perhettä varjostivat kuitenkin huolet, joista suurin oli äidin mielisairauden puhkeaminen. Eevaa pelotti, että josko tauti on perinnöllinen, mutta pohdiskeltuaan äitinsä elämää hän tuntuu tuleen terveeseen johtopäätökseen, että olosuhteilla oli ilmeisesti suurempi osuus kuin genetiikalla. Äiti nimittäin oli nuorena tyttönä ollut Pariisissa Suomen suurlähetystössä töissä. Sinä aikana nuori Mika Waltari oli rakastunut toivottomasti tähän kaunottareen. Pariisin aikoina äiti Astrid tapasi myös useampian kihlausten jälkeen tulevan miehensä Väinö Karikosken – tämä oli siellä saamassa sotilaskoulutusta.

Epäilemättä elämä oli luvannut Astridille enemmän kuin se sitten antoi. Ensimmäinen tragedia lienee ollut se, että jatkosodan aikana muun perheen ollessa sotaa paossa maalla isä otti rakastajattaren ja piti tätä perheen Helsingin kodissa kaikkien naapureiden yms. nähden. Tämä kuului sota-ajan lieveilmiöihin, josta Kotiliesikin kertoi, minkä havaitsin takavuosina lehden kaikki sotavuosien numerot läpi käydessäni. Yksikin juttu oli otsikoitu jämäkästi 'Suomalainen sotilas, kotien rikkoja'. Tilanne kotona paheni, kun isä alkoi juoda, ja paheni lisää, kun isä kuoli vain 51-vuotiaana.

Eeva Lennon arvelee, että äidin sairastumiseen vaikutti eniten se, että tämä joutui pelkäksi isän varjoksi, koska ei voinut jatkaa työntekoa. Eeva päättikin huolehtia, ettei itse ikinä ajaudu kotirouvaksi. Tämän hän varmisti naimalla boheeminpuoleisen toimittajan, jonka yhdellä palkalla perhe ei taatusti eläisi.

Meidän suku sitten loistaa tässäkin kirjassa. Jo opiskeluaikojensa alussa Eeva Lennon mainitsee Lande Lindforsin, joka kymmenisen vuotta muita vanhempana piti filosofista hoviaan ja johon Eevakin tuli tutustumaan ja saamaan osuutensa tämän luennoimisesta kuppiloissa. Eeva Lennon toteaa, että Lande oli yksi hänen tuttavapiirinsä parista tunnustuksellisesta kommunistista. Mitä Landen palopuheisiin tulee, Eeva Lennon tuli hyötymään niistä, varsinkin Wittgensteinia koskevista, kun törmäsi aiheeseen tuonnempana Lontoossa. Landella oli omat heikoutensa, joista ryyppääminen oli yksi ja toinen se, että hän ei liene perinyt halveksimansa isoisänsä Otto Sihvosen kirjallista lahjakkuutta. Opintojensa loppupuolella, kun opintolainoja ei vielä oltu keksitty, Eeva joutui ottamaan konttoritöitä, ja yksi näistä hommista oli Landen kieliasunsa takia hylätty lisensiaattityö. Sen Eeva saattoi yliopiston ohjeistuksen mukaiseksi, ja niin Lande sai lisurinsa läpi.

Tämä teos on jo Eeva Lennonin työsaran takia laveampi kuin Tarkan. Muutama lapsus tässä on, kuten että 'nine-eleven' olisi ollut Isisin isku ja pari muuta, mutta niitähän sattuu. Erityisen mielenkiintoisena itse pidän kuvauksia viestintäteknologian muutoksista ja näiden vaikutuksista työn sisältöön. Kiinnostavia ovat myös brittiläisen yhteiskunnan edesottamukset 60/70-luvulta tähän päivään, jotka ovat nyt päättymässä Lennonin esityksen mukaan melkein itsestäänselvästi brexitiin. (23.2.2019)