Edesottamuksia eläimenä

Telkänranta, Helena. Millaista on olla eläin? Helsinki 2015.

Tämä Helena Telkänrannan kirja Millaista on olla eläin? on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se osoittaa luonnontieteilijöiden ja meidän visuaalisen kulttuurin alan ihmisten täysin vastakkaiset lähtökohdat.

Luonnontieteilijöiden katsotaan olevan metodologisesti jotenkin vahvemmilla kuin kaikenkarvaisten kulttuurintutkijoiden. Niin pitkään, kun Telkänranta puhuu muihin aisteihin kuin näkemiseen ja nähdyn tulkintaa liittyvistä seikoista, olen taipuvainen luotamaan häneen. Minusta olikin mielenkintosta lukea valaiden matalista äänistä, jotka vedessä kukeutuvat sitä pidemmälle, mitä matalampia ovat, ja siitä, miten sini- ja sillivalaat kuulevat toisensa monen sadan  – sadan! – kilometrin päästä.

Sen sijaan suhtaudun epäillen Keith Kendrickin tutkimukseen, jonka mukaan lampaat oppisivat tunnistamaan toisiaan valokuvista. Epäilen tätä siksi, että pienennä tyttönä luin sosiaaliantropologain tenttiin sellaisesta tutkimuksesta, joka suoritettiin aikana ennen globalisaatioin riemukulkua ja valokuvan luikertelua ihmisten tajuntaan joka maailman kolkalla. Siinä erään arabiheimon jäsenille näytettiin valokuvia oman heimon jäsenista, eivätkä nämä tunnistaneet valokuvista näitä ihmisiä, eivät itseään eivätkä muita ryhmän jäseniä. Siksipä epäilyttääkin, että näinköhän lampaat ovat oppineet tunnistamaan jotain muuta kuin toistensa kasvokuvia, kuten tutkimus väittää, eli lienevätköhän ne pikemminkin opineet jonkun systeemin kuvien näyttämisessä tms. Ihminenkään kun ei näe valokuvina, ja siksipä ihmetyttäisi suuresti, että lammas näkisi. Valokuvamaisesta nähdyn tulkinnasta on ihmisellekin vain muodostunut kulttuurinen normi, ja taidehistoriassa on yleinen argumentti, että Lännessäkään perspektiiviä, erästä valokuvamaisen kuvan ominaisuuutta, ei 'keksitty' ennen kuin keksittiin camera obscura ja alettiin tehdä 'valokuvamaisia' kuvia, eräänlaisia näkökoneita, tällä apukeinolla. Luonnostaan ihminen ei ole koskaan tehnyt perspektiiviopillisesti oikeaoppisia kuvia.

Telkänrannan käsitys kielestä erityisenä ihmistä ja muita eläimiä erottavana tekijänä on ehkä sekin vähän vanhentunut siinä mielessä kuin hän sen esittää. Hän itse kertoo esimerkkejä siitä, että eläimilläkin on jonkinlaisia merkkijärjestelmiä – ne voivat esimerkiksi merkitä itselleen reittejä. Telkänranta jotenkin olettaa, että kieli sinällään olisi jotenkin ratkaisevasti erilainen merkkijärjestelmä ja juuri kielen ansiosta tieto kumuloituisi ihmisten mieliin kulttuurisen kasvatuksen seurauksena. Sitä se ei tietenkään tee. Eivät ihmisen aivot, eivät yhden yksilön eivätkä minkään kollektiivin, sisällä kaikkea ihmisen kehittämää tietoa, vaan kognitiotieteilijät ovat jo vuosikymmeniä muistuttaneet, että ihmisen menestys lajina perustuu yhä enenevämmässä määrin ulkoisten kovalevyjen käyttöön, ts. kirjoituksen ja muiden tallennusvälineiden. Ihmisen muisti lajin tai tietyn kulttuuripiirin tasolla ei modernissa maailmassa perustu vain aivoihin vaan kirjoihin ja kirjastoihin, lehtiin, elokuviin, videoihin, tietokantoihin ja tietoverkkoihin yms, joista tieto kaivetaan esiin, kun sitä tarvitaan, eikä sitä näin olen ole tarpeen pitää koko ajan kenekään päässä eikä edes sen paikan tms. lähettyvillä, mitä tieto koskee (kuten joidenkin jyrsijöiden hajumerkit). Kirjoitustaidon herättämä mystisyyskin aikonaan perustui siille, että kirjoitukseen siirrettynä jonkun ajatukset saattoivat kulkeutua tarkassa muodossaan vielä pidempien matkojen päähän kuin valaiden laulu ja vieläpä pysyä 'elossa' sen jälkeen, kun niiden kirjoittaja oli itse kuollut. Ja kuitenkin vanhin kirjoitus, nuolenpäkirjoitus savitauluille, oli kovalevynä kohtalaisen alkeellinen ja vieläpä syntynyt niin raadolliseen tarkoitukseen kuin kirjanpitoon, etenkin verotusta varten.

 

Abstraktin kielen käyttö esimerkiksi monimutkaiseen suunnitteluun on sitten jo vähän toinen juttu, mutta sekin kyllä liittyy usein ulkoisten kovalevyjen käyttöön. Tehdään laskelmia tai muita suunnitelmia vaikkapa piirroksina paperille tms.

Pidin kiinnostavana kertomusta eläinten stereotyypisestä käyttäytymisestä eli riippuvuukista, vaikkapa kehon heijaamiseen edorfiinipitoisuuden edes pieneksi nostamiseksi pitkittynessä ahdistavassa tilanteessa. Telkänranta kertoo, että jos tällaiset riipuvuudet jatkuvat kauan, ne heikentävät kykyä saada mielihyvää myöhemmin, kun tilanne olisikin jo muuttunut paremmaksi. Tämä oli järkyttävä tieto. Samoin oli se, että toistuvat turhautumiset ilman, että välillä saa mitään hyviä kokemuksia, muodostuvat sellaiseksi krooniseksi stressiksi, joka muistuttaa kroonista kipua ja joka sitten lyhetää elinikää mm. heikentämällä elimistön immuunipuolustusjärjestelmää. Ja tämä kaikki koskenee ihmistä aivan samoin kuin muitakin eläimiä.

Omaan elämäntilanteeseeni sopii kuvaus siitä, miten iloinen odotus, esim. saaliin tai ruoan ylipäätään, lisää dopamiinin eritystä ja miten dopamiini eidistää tarkkaavaisuutta ja levollista valppautta. Minähän en näiden elämäni viimeaikaisten kuolemantapausmassojen tähden kykene odottamaan enää mitään hyvää enkä keskitymään mihinkään. Painonikin laski rajusti jossain vaiheessa. Mielenkiintoista oli sekin, että eläimet pyrkivät tasapainottamaan dopamiiniaineenvaihduntansa eli estämän itseään masentumasta syömällä. Syöminen kun on niiden kokemuksen mukaan yleensä aiheuttanut hyvänolon tunnetta. Rupesin muistelemaan, milloin veljeni alkoi kauheasti lihoa. Ja miten vain muutama vuosi takaperin hirveästi laihtua. Häntä taidettiin vain kehua siitä laihtumisestaan...

Hauskoja juttuja kirjassa on myös runsaasti, vaikka tässä nykyisessä mielentilassani minä nyt satun kiinnittämään huomota enemmän kaikkeen pahaan. Mutta minkäs tälle voi… Näihin hauskoihin juttuihin kuuluu ehdottomasti esimerkit eläinten ystävyydestä yli geneettisten rajojen. Ystävyyteen liittyy tietenkin ystävällisyys eli auttaminen. Jo pienet lapset auttavat aikuista, kun tämä pudottelee tavaroita, mutta yllätys, yllätys, nuoret simpanssit auttavat aikuista ihmistä vielä enemmän kuin ihmislapset. Kädellisillä on jopa taipumusta yrittää ottaa huomioon, millaista apua toisen lajin edustaja tarvitsee, mistä on esimerkkinä erään bonobon yritys auttaa ikkunaan lentänyttä, pökertynyttä lintua viemällä se puuhun, levittämällä sen sivet ja heittämällä se ilmaan. Yritys ei kylläkään auttanut… (26.3.3016)