Rupesin suurin odotuksin lukemaan Leena Malkin teosta Mitä tiedämme terrorismista.
Lähinnä kirjasta jäi käteen se, että terrorismitutkija ei ollut löytänyt terrorismin taustalta mitään sen kummempaa kuin mikään muunkaan inhimillisen toiminnan. Ihmisten elämän kulkuja, terroristien siinä kuin muidenkin, ohjaa kaveripiiri ja se, millaasen informaation kanssa sattuu tulemaan tekemisiin. Olin tätä ennen lukenut Ivan Buninin Aleksejevin elämän, ja siinäkin päähenkilö alkaa rakentaa elämänsä herkkähavaintoisen maalaispojan villin lapsuuden päälle erilaisesta kirjallisuudesta, ja hän valikoi aina uutta rakennusainetta sen mukaan, miten se sopii aiempaan, ja hylkää muun, jos ei muuten niin kateuttaan kuten Tsehovin.
Terrorismille on haettu sosiaalisia syitä, ja Malkki toteaa, että sellaisia ei yksiselitteisesti ole. Samoista sosioekonomisista oloista ei synny kuin muotista samanlaisia aikuisia yksilöitä. Tältä osin Malkilla ei ole esittää mitään, mikä ei olisi meille ikääntyneemmille valistuneille maallikoille tuttua jo Allard-Littusen Sosiologiasta, vaikka Malkki käyttääkin lähteinään uudempia, samaan päätyneitä tutkimuksia kuin mainittu sosiologian perusoppikirja. Varteenotettavin Malkin esittämistä sosioekonomisista selitysmalleista on suhteellinen deprivaatio, jo 1960-käyttöön tullut käsite, joka tarkoittaa sitä, että ihminen, jolta ei absoluuttisessa mielessä mitään puutu, kokee itsensä köyhäksi tai surkeaksi, kun vertaa itseään muihin. Vanhastaan on tiedetty, että vallankumouksellisesta toiminnasta eivät kiinnostu huono-osaisimmat, sillä heillä ei riitä siihen energiaa. Terrorismin kohdalla suhteellista deprivaatioita on yritetty käyttää selittämään sitä, miten terroristeiksi valikoituu usein verrattain hyvin jopa lännen malliin koulutettua väkeä, joille koulutis ei olisikaan antanut sitä, mitä ovat kokeneet sen alkujaan luvanneen.
Itselleni tulee tässä kohden mieleen pikeminkin, että poliittinen toimintan, poliittinen väkivalta mukaan lukien, edellyttää jonkin verran tiedollista pohjaa, että pystyy edes hahmottamaan yhteiskunnassa sellaisia rakenteellisia ongelmia, joihin pitäisi vaikuttaa. Malkki listaa myös muita altistavia seikkoja yksilöiden kokemustaustasta, ja mainitsee mm., että välttämättä epäoikeudenmukaisuuden ei tarvitse kohdistua potentiaaliseen terroristiin itseensä vaan riittää, että se kohdistuu hänen läheisiinsä tai hänen viiteryhmäänsä, esimerkiksi kansalliseen. Saataa kuitenkin ylipäätään olla, että Malkki hakee selityksiä terrosrismille liikaakin yksilöiden omista henkilökohtaisista ominaisuuksista tai kokemustaustasta. Yksilöt eivät ehkä ole niin itsekeskeisiä tai suorastaan solipsistisia kuin nykyiset sosiaalitieteilijät jostain syystä olettavat. Välillä tuntuu, että tämä nuori polvi ei ole ikinä kuullutkaan Milgramin kokeista.
Vanhoista teorioista terrorismia voisi selittää myös rankiteoria, muistaakseni alkujaan Galtungin esittämä, jolla minun nuoruudessani selitettiin esimerkiksi oikeistoradikalismia ja jota teoriaa Malkki ei edes mainitse. Sen mukaan ihmiset, jotka menettävät yhteiskunnallista asemaansa esimerkiksi taloudellisten rakennemuutosten seurauksena takertuvat aina vain tiukemmin viimeisiin vanhaa asemaansa pönkittäviin tekijöihin, eli läntisissä yhteiskunnissa usein siihen, että ovat valkoihoisia miehiä. Malkkikin kyllä valittaa, että edelleen oikeistoterrorismi, jossa ei vain tuhoudu enemmän aineellista omaisuutta vaan myös kuolee enemmän ihmisiä, saa osakseen vähemmän tutkimusta kuin muut terrorismin lajit.
Kiinnostavinta tässä kirjassa oli sen tosiasian pohdinta, että terrorismilla saavutetaan harvoin terroristien eksplisiittisiä päämääriä. Terroristit Malkin mukaan olettavat säännönmukaisesti, että heitä kannatettaisiin laajemmin kuin heitä tosiasaissa kannatetaan, ja useinmiten terroristien pitkän tähtäimen suunnitelmat kilpistyvät sihen, että heidän viiteryhmänsä, johon he ovat luottaneet, tuomitseekin heidän väkivaltaiset tekonsa.
Mutta on tapauksia, joissa terrorimilla on saavutettu juuri se, mihin on tähdätty. Kiistatta selkein esimerkki on juutalainen Irgun, jonka toiminnalla todellakin saatiin Israelin valtio. Malkki pohtii, mitä edellytyksiä "onnistunut" terrorin käyttö vaatii, ja Irgunin kohdalla edellytyksenä oli, että Iso-Britannia oli joutunut useilla suunnilla sellaisen paineen kohteeksi, että kannatti jo muutenkin harkita siirtomaista luopumista. Irgunia avitti myös yleiseurooppalainen huono omatunto holokaustista.
Algerian vapaustaistelussa oli vähän sama tilanne. Siirtomaat olivat jo hyvän aikaa olleet rasittavia, ja ranskalaisten enemmistö alkoi olla algerilaisten ja näiden itsenäistymisen puolella. Ja niin tuli voitto kotiin.
Ilmeisesti näistä kahdesta tapauksesta juontaa sanonta, että yhden vapaustaistelija on toisen terroristi.
Kaikkein pettynein olin tämän kirjan vähäisestä annista 70-luvun saksalaisen terrorismin suhteen. Jostain syystä Malkki haluaa vältellä sellaisia terrorismin syiksi meille maallikoille tarjoutuvia seikkoja kuin koruttomat kosto ja häpeä, ja jos hänen välttelynsä syy on se, että nämä ovat selityksinä liian helppojaa – mitä hän ei väitä, koska ei mainitse koko asiaa – hänen olisi mielestäni pitänyt perustella, miksi nämä selitykset ovat hänen mielestään liian köykäisiä, kyökkipsykologisointia tms. Nimittäin johan jo vanhassa rallissakin sanotaan, että you bought a guitar to punish your ma. Mutta saksalaista terrorimismiakin Malkki käsittelee kuin formaalista poliittista toimintaa, jossa ei periaatteessa ole henkilökohtisia motiiveja kuin ehkä statuksen tavoittelu.
Minun hypoteesini täältä äitivainaan vanhasta korituolista käsin on se, että 60- ja 70-luvuilla yliopistokouluttautuva saksalaisnuoriso totesi, että kansainvälistyvässä maailmassa he joutuvat häpeämään natsivanhempiensa takia silmät päistään. Tästä johtuen saksalainen 60-luvun lopulla alkanut nuorisoliikehdintä erosi muun maailman vasemistolaisista nuorisoliikehdinnäistä (paitsi ehkä italailaisesta). Malkki kehottaa parissakin kohdassa terrorismia ymmärtämään pyrkiviä käyttämään empatiakykyjään, mutta jostain syystä hän ei itse sovella omaa neuvoaan saksalaiseen terrorismin. Nimittäin pienellä samaistumisharjoituksella siitä tulee hyvin ymärrettävää ellei jopa väistämätöntä. Etenkin Gudrun Ensslinin kohdalla. Hänellä oli natsivanhemmat, isä oli vieläpä pappi, ja Gudrun Ensslin koki vanhempansa rasitteekseen mielestäni täysin ymmärrettävästi. Ja päätti kostaa näille ryhtymällä käyttämään samoja menetelmiä kuin vanhempiensa edustamat polittiset voimat eli väkivaltaa, mutta tarkallen päinvasteisen asian ajamiseksi. Ryhtyipä hän vielä luultavasti lähinnä vanhempiaan ärsyttääkseen styylailemaan Andreas Baderin kanssa, joka oli alkujaan ja ehkäpä loppujaankin vain ihan tavallinen rikollinen.
Tällaisille tapauksille kuin tämä Gurdun Ensslinin yhteiskunta ei siten ikään kuin jälkikäteen voi mitään – paitsi ehkä ottaa opikseen sen, että jos ruvetaan oikeistoradikaaleiksi virallisella valtakunnan tasolla siihen mittaan, että tapetaan ihmisiä, pitää varautua siihen, että omat lapset kostavat samalla mitalla. Ensslinin perheen tapaus muistutti saksalaisia siitä, että toisen maailmansodan jälkeen virkoihin ja muihin tehtäviin palasivat samat henkilöt, jotka olivat ihan siinä eilispäivänä työskennelleet tyytyväisinä natsihallinnon puolesta. Pitkällä tähtäimellä viestiä tehosti Martin Schleyerin murha – tämähän oli kansallissosialistisen uransa jälkeen päätynyt Saksan liittotasavallan työnantajaliiton puheenjohtajaksi. Joten pienellä samaistumisharjoituksella varsinkin omaan kulttuuripiiriin kuuluvia terroristeja on mahdollista hyvinkin ymmärtää ja jopa nähdä terrorismilla saavutetun lainausmerkissä positiivisiakin tuloksia, jotka eivät kylläkään olleet terroristien omien päämärien mukaisia. Oletan nimittäin täällä peritökorituolissani, että 60- ja 70-luvun kotoinen terrorismiaalto vahvisti saksalaisten "nie wieder"-ajattelua aivan ratkaisevalla tavalla.
Mitä tulee Ulrike Meinhofiin, hänelläkin oli lapsuudentraumansa, mutta ne eivät liittyneet natseihin, ja hän pärjäsikin ihan hyvin ja olisi pärjännyt edelleen, ellei olisi joutunut tähän huonoon seuraan. Hänellä olisi ollut täydet mahdollisuudet ajaa haluamiaan asioita, tavoitella elämän tuoksinassa muuttuneitakin päämääriään, myös muilla keinoilla kuin terrorismilla, ja hänessä Länsi-Saksa menetti upean poliitikon. Malkkikin toteaa, että terroristi ei ole aina terroristi, ja etenkin Israelisissa Irgunin riveistä ovat nousseet sen johtavat poliitikot aivan meidän päiviimme asti. Korituoliperäinen käsitykseni onkin, että Ulrike Meinhofista olisi tullut monta kymmentä vuotta etuajassa se, mitä nyt sitten tuli Angela Merkelistä.
Muiden kulttuuripiirien terroristeihin samaistumisessa minäkin kohtaan hiukan ongelmia, mutta kyllä minä vähän ymmärrän sitä, että porukkaa Lähi-idässä ärsyttää, että siellä ollaan Lännestä öljyn himosta oltu niin raadollisesti riistämässä kuin ideologisestikin besserwisseröimässäkin. Mutta olosuhteet, joissa terrorismi voi menestyä, sattuvat nyt Irakista ja Syyriasta puuttumaan. Tämä ei tietenkään estä Isisiä yrittämästä jatkossakin, ja Malkki muistuttaa, että se ei ole hävinnyt maailmasta minnekään yhtään sen enempää kuin Lännen öljynhimokaan.
On saattanut olla tarpeen julkaista tällainen ikään kuin uudemman terrorismintutkimuksen kokoomateos nuorille – meille vanhoille tällä ei ole oikein mitään annettavaa – ja siksi tälle kirjalle olisi riittänyt sähköinen julkaisumuoto.(25.12.2020)
