Dostojevski, Fedor. Rikos ja rangaistus. Juva 1978 (alkup. 1866)

 

Mann, Thomas. Joosef ja hänen veljensä. Porvoo 1951 (alkup. 1933-1943):

 

Jaakobin tarina. alkup. 1933, suom. Porvoo 1947.

Nuori Joosef.  alkup. 1934, suom. Porvoo 1951.

 

Joosef Egyptissä. Alkup. 1936, suom. Porvoo1948.

 

Joosef ruokkija. Alkup. 1943, suom. 1948.

Kuten olen tällä blogillakin monesti todennut, minulla on tapana noin vuosittain lukea uudelleen jokin Dostojevskin suurista romaaneista. Lähinnä olen 'kierrättänyt' Idioottia, Karamazovin veljeksiä ja Riivaajia. Muut laskevat porukkaan myös Rikoksen ja rangaistuksen. Minä pidän viimemainittua itselleni vieraana, mutta jokin aika sitten aloin harkita, pitäisikö sekin lukea tässä elämässä vielä toiseen kertaan.

En tiedä, onnistuuko. Alkuasetelma on jo vastenmielinen. Toki myönnän, että yksi niistä syistä, joiden takia Dostojevski on suuri kirjailija, on se, että hän vaatii lukijaa samaistumaan vastenmielisiin ihmisiin, sellaisiin, joita pidetään eettisesti läpimätänä pohjasakkana. Homman idea on sinä, että kuka tahansa voi joutua sellaiseen asemaan kuin Rikoksen ja rangaistuksen henkilöt, kun kohtalo vain heittää, joten en ole  moralisoimassa heitä. Minä vain satun olemaan sitä mieltä, että tuollaisissa tilanteissa ruvetaan joogaamaan. Rikoksen ja rangaistuksen ihmiset eivät rupea, vaan he vain tehostavat pakkomielteistä uskoaan siihen, että pian tulee onnonpotku, joka muuttaa kaiken hyväksi, ja sitä odottaessa ryypätään.

Minä en usko onnenpotkuihin, ja se estää minua samaistumasta Rikoksen ja rangaistuksen henkilöihin ja sitä myötä koko asiaan. Koska kuitenkin uskon Mustiin joutseniin, eli täysin puskasta päin pläsiä syöksyviin, jopa tappaviin onnettomuuksiin, pidän Rikosta ja rangaistusta niiltä osin uskottavana. Mutta ikävä kyllä, kirjassa uskotaan myös onnenpotkuihin.

Rikos ja rangaistus on kirjoitettu vuonna 1866, ja rupesin etsimään kirjahyllystämme Troyatin Dostojevski-elämäkertaa tarkastaakseni, vieläkö Dostojevski oli Rikoksen ja rangaistuksen kirjottamisen aikoihin peliriippuvainen, mihin viittaa romaanin järkähtämätön usko kaiken kertaheitolla hyväksi kääntäviin onnenpotkuihin. Troyat oli etingolla, joskin löytyi ennen pitkää väärästä paikasta  – ja kävi ilmi, että sitä kirjoittaessaan Dostojevski tosiaankin oli Wiesbadenissa pelaamassa – mutta samalla löytyi jotain, mitä en muistanut omistavani, eli kaksi ensimmäistä osaa Thomas Mannin Joosef-sarjasta eli teokset Jaakobin tarina ja Nuori Joosef. Olen saanut ne nuoruuteni päivinä metalligrafiikan opettajaltani Tanja Ubalehtilta.

Vanha testamenttikin on vastenmielinen teos, tulee lähelle Rikosta ja rangaistusta. Vanhassa testamentissakaan ei mitään muuta tehdä kuin kustaan toisiaan silmään, varsinkin kaikkein läheisimpiä eli niitä, joiden tiedetään olevan luottavaisimpia eli joita voidaan pettää massiivisimmin. Raamatussa juttu Joosefista ja hänen veljistään on aika lyhyt, mutta Thomas Mann on selittänyt systeemiä mm. nykylukijan kannalta aika pitkästyttävällä alulla kuvaillen, miten ihmiset muistavat väärin ja oikovat historian mutkia omaksi edukseen.

Ryhdyin siis lukemaan Joosef ja hänen veljensä -sarjaa – sen lukeminen on edennyt paremmin kuin Rikoksen ja rangaistuksen. Tosin jonkin verran haittasi, että ainakin minulla olevasta ensimmäisen osan eksemplaarista puuttuu välistä 50 sivua eli kohta, jossa Laaban kusettaa Jaakobia eikä annakaan tälle vaimoksi lupaamaansa Raakelia vaan hääkatoksesta paljastuukin tämän vanhempi sisar Leea, ja näin Jaakob joutuu Raakelin saadakseen olemaan Laabanin palveluksessa taas lisää jatkoaikaa. Mutta tämähän on Raamatusta jo etukäteen tiedossa, joten vaikka tuossa 50 sivussa varmasti oli mielenkiintoisia Mannin tulkintoja aiheesta, oletan pysyneeni kärryillä.

 

Samassa Troyatin etsinnä rytäkässä löytyi myös muuta unohdukisssa ollutta kirjallisuutta kuten Alfred Döblinin Babylonische Wanderung oder Hochmut kommt vor dem Fall. Joudun varmaan keskeyttämään kirjaston käytön joksikin aikaa. (20.2.2020)

 

Jaakob ja Nuori Joosef

 

Olen nyt lukenut kaksi osaa Thomas Mannin (1875-1955) Joosef ja hänen veljensä -sarjasta, ts. ne, jotka olen itse hamasta nuoruudestani itse omistanut, mutta jotka olivat tähän asti jääneet lukematta.

Eilen menin Kuopion periaatteessa erittäin hyvään pääkirjastoon, mutta kahta jälkimmäistä sarjan osaa ei löytynyt kirjaston omasta kokoelmasta eikä edes varastokirjastosta. Kokenut kirjastovirkailija ei löytänyt niitä siltä istumalta yhtään mistään, ja hän päätyi siihen, että etsisi niitä tuonnempana perusteellisemmin, että saisin ne kaukolainana jostain.

Joosef-sarjan poistamiseen kirjastoista on varmaan ollut useita syitä. Yksi on on epäilemättä suomennoksen vanhahtavuus ja sitä myötä vähäinen lainaaminen. Käännöksen kielen tyyli ei välttämättä ole suomentajan, Lauri Hirvensalon, vika ehkä joitain sanavalintoja lukuunottamatta. Thomas Mann nyt vain kirjoitti alun toista sivua pitkiä virkkeitä, jotka koostuvat moninkertaisista sisäkkäisistä sivulauseista sun muista. Mutta tietynlainen monimutkaisuus ja vanhatavuus kuuluu toisaalta jo Joosef-sarjan sisältöön, sillä siinä on puhe monitahoisista, toisiinsa kietoutuvista ongelmista, joilla on varhainen, joskin siitään muuttunut, taustansa esihistorian hämärissä.

Toinen syy kirjastoista, jopa varastokirjastosta, poistamiseen on varmaan sarjan poliitisessa epäkorrektiudessa. Kirjassa annetaan nimittäin aivan 'väärä' kuva ihmisyksilön, moraalin ja historian välisestä suhteesta, kun väitetään, että ihmisarvo ja oikeudenmukaisus ovat aina vähän sitä mitä sattuu eivätkä milään muotoa luovuttamattomia vaan kehityksenalaisia.

Ei varmaan pitäsi kauheasti sanoa mitään teokseta, josta on lukenut vasta puolet, mutta koska kirjasarja selvästikin on ollut vähän huonolla lukemisella muidenkin kuin minun osaltani, kerron tietyin varauksin, että tässä kuvataan kertomusperinteen syntymistä ja kehittymistä ja sen vaikutusta ihmispsyykeen niin yksilöllisesti kuin kollektiivisesti. Tämä nivotaan taloudelliseen kehitykseen siten, että kun vauraus lisääntyy, on asteittain, vähän kerrallaan, varaa korkeampaan moraaliin. Mutta yksilöiden on vaikea pysyä mukana tässä edistyksen vauhdissa, ja varsinkin Jaakobin kertomuksessa suorastaan pääteemana on, miten Jumala vaatii protagonistien, lähinnä Iisakin ja Jaakobin, mielestä ihmiseltä liikaa. Jos Jumala vaatii niin suurta oikeutta kuin vaatii, hän menettää ihmiskunnan, sillä ihmiset eivät pysty elämään niin korkeaan moraaliin mukaan. Kertomuksessa esitetään taitavasti varsinkin Iisak vielä omasta mielestään ihan jees tyyppinä, sitä nyt vain tapahtuu, mitä taphtuu, mutta jo Jaakobin kohdalla eettiset vaatimukset kiristyvät, vaikka Jaakob vielä perustelee omaa käytöstään vanhalla kertomusperinteella Kainista ja Aabelista. Mutta Jaakobin vaiheessa Eesau ei enää tapa Jaakobia kuten Kain oli tappanut Aabelin. Jakob on jo tietoinen omasta moraalittomuudestaan, ja hän jopa yrittää materiaalisessa mielessä korvata petoksensa Eesaulle. Mutta, kuten sanottua, ei puhtain sydämin, sillä hänellä on edelleen omasta mielstään ollut oikeus petokseensa.

Mutta Jaakob joutuu vähän samantapaisen petoksen uhriksi kuin minkä oli itse suorittanut omalle isälleen. Ja kaiken aikaa mukana kulkee se, miten (esi)historia ja siitä kehitetty kertomusperinne muuttaa jopa yksittäiset ihmiset instituutioiksi siinä mitassa, että nämä itsekin sekoittavat itsensä ja kertomusperinteen mallit. Kertomukset jäsentävät sen, miten ihmisten pitää kokea se, mitä elämä eteen tuo, ja ne myös vesittävät sitä tuskaa, jota ihmiset tuntevat, kun joutuvat väkisin huomaamaan oman syyllisyytensä oman(kin) elämänsä kärsimyksiin.

Kierros kierrokselta aiemmat sakarit osoittautuvat suuremmiksi ja suuremmiksi paskiaisiksi.

Tällaista kirjaa, jossa lukee, että se, mitä viestimissä kirjoitetaan ja puhutaan, on jokseenkin suoraan se, mitä ihmiset kokevat, ei voi meidän aikanamme päästää ihmisten käsiin. Meidän aikanamme ei voi sanoa kansalaiselle, että hei, et sinä oikeasti tuota koe, sinä vain olet kokevinasi, koska lehdissä ja telkkarissa ja somessa niin 'käsketään'.

Varisinkaan, kun samaan aikaan kokemusten kertomussidonnaisuuden kanssa väitetään, että ihminen on silti itse vastuussa elämästään ja suhtautumisestaa sen katastrofeihin. Meidän aikanammehan kukaan ei ole vastuussa itse mistään, ja kun nykyihmisyksilö joutuu normaaliin kehityskriisiin, se nujerretaan yhteiskunnan toimesta lääkkeillä tai lisäämällä höpöhöpö-kertomuksia, jopa vaikeuksiin joutuneen yksilön omia. Yksi teema tässä kirjasarjassa onkin tämä kuuluisa "jollei nisunjyvä kuole jne". Eli ihmisen kuuluu kuolla elävään ruumiiseen, että voisi kasvaa. Mikä pahinta nykymaailman kannalta, tässä jopa väitetään, että ihmisen pitää kuolla tällä tavalla useasti elämänsä aikana tullakseen lopulta ihmiseksi noin ylimalkaan. Tällaisen idean levittäminen nykymaailmassa romahduttaisi lääketeollisuuden ja kaiken maailman terapiamarkkinat ja aiheuttaisi hirmuiset mielenosoitukset, kun ihmiset kapinoisivat sitä väitettä vastaan, että  se on vain hyvä, että he välillä kärsivät, sillä siten he joutuvat muokkaamaan itseään ihmisinä, eikä tuossa kärsimisessä näin ollen ole mitään vikaa, vaikka siinä onkin jopa hengenmenetyksen uhka.

Viime mainittu puolestaan aiheuttaisi kohun niin valtiossa kuin mediassa, sillä väitehän selkokielelle käännettynä tarkoittaa mm., että ihmisen kuuluu tehdä työtä elääkseen eikä elää tehdäkseen työtä, ja joskus kuuluu asiaan ottaa jopa nälkäkuoleman, muun fyysisen turvallisuuden menetyksen sekä sosiaalisen aseman romahduksen riski, että kasvaisi ihmisenä – joskushan sitä on kuitenkin kuoltava. Tämä on hirveä väite, ja kyllä ymmärtää, että Joosef-sarja on poistettu kirjastoista. (28.2.2020)

Joosefin ura urkenee

 

Olen nyt menossa viimeisessä eli neljännessä osassa Thomas Mannin (1875-1955) Joosef ja hänen veljensä -sarjaa, osassa nimeltä Joosef ruokkija.

Tämä romaanisarja on elämäni järisyttävin lukukokemus heti Dostojevskin Idiootin jälkeen kilpaillen tasaväkisesti Dostojevskin Karamazovin veljesten ja Riivaajien sekä David Grossmanin Hakusana Rakkaus - ja Hevonen meni baariin -teoksien kanssa. Joskin eroaa noista muista mainituista suuresti.

Kun nuo muut mainitut romaanit ovat psykologisia kehitys- tai romahduskertomuksia, Joosef-sarja on sosiaalinen kehityskertomus. Toinen suuri ero on se, että Joosef-sarjassa kuvataan täyttä paskiaista – jo ainakin kolmatta kokonaisessa paskiaisten sukujatkumossa – tämän näkökulmasta, mutta niin, että tämä tulee vähitellen, mutta erittäin vähitellen ja ehdottomasti lukijan jäljessä, tietoiseksi omista, muille suorastaan letaaleista puutteistaan, eikä häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa. Joosef aiheuttaa hirmuisia katastrofeja ihmisille lähellään, ja nämä joutuvat vielä alentamaan itsensä pyrkiessään yleensä aivan viimehetkellä saamaan Joosefia edes jotenkin aisoihin. Tämä on hyvä kuvaus siitä, että paskiaista voidaan kyllä yrittää rangaista, mutta sillä ei saavuteta juurikaan tulosta, ensinnäkin siksi, että hänen uhrinsa eivät siitä mitään hyvitystä saa, ja toisekseen siksi, että psykopaatti osaa kääntää rangaistuksetkin hyödykseen. Neljännen osan, Joosef ruokkijan, alussa on kuvaus tilanteen analysoimisesta taivaassa. Siinä pohditaan, miten Jumala voi sallia Joosefin kaltaisen olennon olemassaolon.

Kolmannen ja neljännen osan alkuperäisteosten julkaisuväli on ollut aika pitkä – kolmas osa 1933, viimeinen 1943 – eli kymmenen vuotta, mitä selittää toinen maailmansota, mutta saattaa olla, että neljäs osa on tarvinnut syntyäkseen aivan omaa ryhtymistäänkin.

Kirja(sarja)n lukeminen vaatii jopa minulta, joka kuulun siihen ikäpolveen, joka vielä nautti koulussa tunnustuksellista uskonnonopetusta ja joka olen päälle jopa yliopistossa tenttinyt Vanhan testamentin, jatkuvaa Raamatun tekstin tarkistelua. Oletan, että hurskaat uskovaiset nuoretkin järkyttyvät, kun kirkon palvelukseen opiskellessaan joutuvat lukemaan Raamattua yliopistossa tuorein silmin. Vanhassa testamentissahan teksti on muotoa lyhyestä virsi kaunis, joten koulussa jutut onnistuttiin helposti selittämään parhaina päin. Aikuisena niihin suoraan Raamatusta sekä tutkimuskirjallisuuden avulla perehtyessään sitä sitten joutuu huomaamaan, että haloo, mitäs tässä oikein lukee, ja apogryfikirjojen valosa kauhistus ei kun suurenee. Mutta tämä on tyypillistä kaikille uskonnille eikä kristinusko tee poikkeusta: se, mikä pyhissä teksteissä seisoo, on traditiossa eli teksin tulkinnassa saatettu ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta kääntää suorastaan päälaelleen.

Näistä Raamatussa sekä eräissä muissakin teksteissä/Raamatun tekstin tulkinnoissa esiintyvien hahmojen edesottamuksista (Mann viittailee kauemmaskin kuten Gilgamešin ja Ishtarin kohtaloihin) Mann on laatinut oman versionsa tässä neliosaisessa romaanissaan, jota olen nyt taipuvainen pitämään hänen pääteoksenaan, vaikka aiemmin eli Joosef-sarjaa lukematta olin arvellut, että se olisi Taikavuori tai Tohtori Faustus. Viime mainitut kuitenkin kalpenevat Joosef-sarjan rinnalla mitättömiksi yksilöpsykologisiksi tutkielmiksi.

Mann on muuallakin pohtinut petoksen problematiikkaa. Hänen Katia-vaimonsa oli juutalainen, ja juutalaisuudestahan nyt tulee aina mieleen sabbatealaisuus, jossa petos on korkein pyhä. Tosin se vaikuttaa olevan pyhä jo Vanhan testamentin kirjaimellisen lukemisenkin valossa, mistä Mann nyt sitten on kirjoittanut tämän romaanisarjan. Jaakob-petturi saa turpaansa moneenkin kertaan, eli hänelle Jumala vielä onnistuu kostamaan; Jaakob jopa yrittää hyvittää tekoaan Eesaulle, joskin lukija joutuu kyllä toteamaan, että se voi hyvinkin olla Eesau, jolla oli hauskempi elämä kuin aineellisesti menestyneellä Jaakobilla. Vaikka Jaakob on ollut se, joka petti isänsä, Jaakob ei sitten Laabanin taloon pakenemistaan suostunut enää koskaan tapaamaan isäänsä ikään kuin olisi pitänyt isäänsä syyllisenä eikä suinkaan itseään ja ätiään.

Pojasta polvi paheni, ja Jaakob myhäilee välillä tyytyväisyyttään, kun havainnoi kuopuksensa Joosefin näppärää kieroutta. Mutta jossain vaiheessa homma menee jopa Jaakobin mielestä liian pitkälle, ja hän lähettää Joosefin sopimaan jatkuvasti silmään kusemiensa veljien kanssa. Ja niin saavat alkunsa tunnetut tapahtumat. Mutta Joosefkaan, vaikka hänen olisi ollut mahdollista, kuten Mann moneen kertaan toteaa, ei ennen aivan isänsä elon viimeisiä päiviä ilmiassut tälle olevansas elossa aivan kuin olisi hänkin pitänyt isäänsä syyllisenä sihen, että hän, Joosef, oli narsistinen psykopaatti ja oli kohdellut muita ihmisiä hirvittävillä tavoilla. Ylipäätään koko kertomus on kertomus siitä Joosefin ihmetyksestä, että miten ihmiset nyt näin aina häneen suuttuvat, vaikka hän on niin kaunis, kyvykäs ja luonteeltaan ihana, ja miten Joosef hiljalleen oman syyllisyytensä älyää.

Varsinkin Potifarin talossa kaikki ovat joutuneet petosten uhreiksi jo ennen Joosefin saapumista. Tässä yhteydessä Mann pohtii, että tällainen tilanne on siedettävä niin kauan, kun on riittävästi muita hyviä asioita. Pahat ja hyvät asiat ikään kuin nollaavat toisensa, ja nollatilaa voidaan hänen mukaansa siis pitää tyytyväisyytenä. Potifarin talossa asuvat myös Potifarin iäkkäät vanhemmat, jotka ovat kaksoissisarukset, ja nämä ovat huvikseen kuohinneet poikansa jo lapsena, ja nyt he hihittelevät poikansa avioliitolle. Ja tietenkin tämän vaimolle, jolle ovat onnistuneet eunukkinsa naittamaan. Mutta plus-puolella ovat sosiaalinen asema ja materiaaliset edut, joten balanssi pitää siiheksi, kun Joosef astuu palvelukseen ja käyttämään tilannetta sosiaalisen ja psykologisen vallanhimonsa tyydyttämiseksi, pelatakseen ihmisten sieluilla ja aiheuttakseen kärsimystä ihan vain siksi, että pystyy siihen.

Mann on syntynyt vuonna 1875, ja Joosef-sarjan ensimmäinen osa on julkaistu vuonna 1933, eli Mann on kirjoittanut teoksen ikävuosiltaan lähempänä kuuttakymmentä.

Vielä on jäljellä suurin osa nejättä osaa...(18.3.2020)

 

Nyt se on luettu!

 

Oli raskas urakka, tämä Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -romaanisarjan lukeminen. Niin psyykkisesti kuin älyllisesti.

Äly joutui koetteelle, sillä romaanisarjassa on hirmuisesti eri juonteita, jotka johtavat samaan suuntaan, mutta erilaisia, mitä monimaisimpia maisemia paljastavia kiertoteitä.

Olen miettinyt, minkä tähden tämä on niin epäsuosittu eli kuoliaaksi vaiettu teos, ja osa syy on varmaan kirjoitusajankohta (1930-luvun Saksa) yhdistettynä sisältöön ynnä Mannin juutalaiseen vaimoon. Tässä on analysoitu juutalaisuuden sosiaalipsykologista historiaa, ja väite kuuluu, että tiettyyn suuntaan edenneet juutalaiset riistivät assimiloituessaan kaikkia mahdollisia muita ihmisiä, mutta mitäs nämä muut eivät pitäneet varaansa vaan antoivat Joosefin, assimiloituneen esimerkkijuutalaisen, kaunissilmäisen, suloisesti hymyilevän miehen, käyttää itseään hyväkseen, tai ei aina edes hyväkseen vaan vain huvikseen, nähdäkseen, mihin asti muut suostuvat alentamaan itsensä hänen kauniiden silmiensä ja suloisen hymynsä edessä.  Egyptiin assimiloitunut esimerkkijuutalainen esitetään likimain psykopaattisena petona, joka rupeaa sitten kaiken saatuaan lopussa hokemaan, että hei, eihän nyt pidä ruveta riitelemään. Joten kyllä tässä juutalaisten tilanne 30-luvun Saksassa mieleen tulee, eikä juutalaisten kannalta mairittelevassa mielessä.

Ja toinen osasyy lienee kirjoitustyyli. Saattaa olla tarkoituksella näin vaikeaksi valittu, etteivät tyhmät rupea tätä lukemaan. Sillä tästä voi todellakin halutessaan tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Kolmanneksi tässä on käytetty toki muustakin kirjallisuudesta tuttuja, mutta yhtä kaikki, raskaita kerrontateknisiä keinoja. Joosef-sarjan paras puoli on se, että se ei ole vain psykologinen ajassaetenemiskertomus – en millään halua käyttää sanaa kehityskertomus, sillä se edellyttäisi jonkinlaista kehitystä merkityksessä paraneminen, ja sitä Joosefissa ei tapahdu, hän oppii vain pelaamaan paremmin, mutta eettisesti hän on koko sarjan mitan täysi paskiainen – vaan myös sosiaalinen-, mikä merkitsee sitä, että päähenkilö ei ole oman psyykensä hermeettinen kupla vaan kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu sosiaalisissa konteksteissa. Tässä mielessä kertomuksessa esiintyy jungilaisia arkkityyppisiä maailmassa johdattajia, joista ensimmäisestä käytettäänkin lukijaa helpottaen nimitystä opas. Tämä opas on se, joka alussa vie Joosefin veljiensä tykö, ja tässä hahmossa Joosef kohtaa ensimmäisen kerran eläessään jonkun, joka käyttääkin häntä hyväkseen, ts. itsensä muiden näkökulmasta. Opas nimittäin syö hänen eväitään ja ratsastaa hänen aasillaan, joka hyvissä ajoin ennen veljien leiriin tuloa mukamas nyrjäyttää nilkkansa. Niinpä Joosef rientää leiriin ilman opasta, jota siis ei reaalitodellisuudessa ole olemassa.

Sama tyyppi ilmaantuu oppaaksi, kun Joosef on jo ismaelilaisten matkassa, orjaksi myytynä, menossa Egyptiin. Joosef yrittää pyytää oppaalta anteeksi, kun ei ollut palannut hakemaan aasiaan, mihin opas vastasi nykykieltä käyttäen että vitut, ei se ollut edes satuttanut nilkkaansa vaan hän lähti siitä aasin kanssa heti ja myi sen.

Joosef saa pian uudenlaiset arkkityyppiset toverit, nimittäin kaksi kääpiötä, Potifarin talossa. Nämä vastaavat Dostojevskin Idiootissa Nastasja Filippovnan trauman jälkeisiä kilpakosijoita ruhtinas Myskiniä ja Rogozinia, ts. toinen on klovnimainen, hyväntahtoinen hörhö, aina Joosefia myötäilemässä jos kohta tuonnempan myös varoittamassa ja toinen päämäärätietoinen perinteisen yhteiskunnallisen vastuun nimeen vannova pärjääjä, itsekään ja omaa etuaan tavottelevan Joosefin vihollinen tai pikemminkin kilpailija. Kansansaduissa samassa keskenkasvuisten funktiossa ovat kääpiöt kuten Lumikissa ja seitsemässä kääpiössä. Dostojevskilla Rogozin tappaa 'isäntänsä' eli Nastasja Filippovnan, mutta Joosef säilyy hengissä joutuessaan vain kolmeksi vuodeksi vankilaan…

…missä kuvaan astuu seuraava avustava arkkityyppi, tieteestä ja kirjallisuudesta kiinnostunut, kaikkeen varautuva vankilanjohtaja, josta seuraavassa 'kehitys'vaiheessa, Joosefin siirtyessä suoraan faaraon palvelukseen valtakunnan kakkosmieheksi, tulee Joosefin oman talouden hoitaja. Uusi taloudenhoitaja saa jopa omaa tilaa, laboratorion lääketieteellisiä harrastuksiaan varten ja mahdollisuuden jatkaa kaunokirjallisia pyrintöjään. Viimeinen vaihe on ensimmäinen, jossa Joosef tekee jonkun myönnytyksen, joskin tekee sen vain kyetäkseen pelaamaan ihmisillä paremmin. Joosef ei kasva eettisesti.

Kirjan viimeisillä sivuilla Mann tekee erittäin selväksi, että kyseessä ei ole ollut eettinen kehittyminen, sillä vaikka Joosef oman etunsa tähden hokee veljilleen, että nyt on aika katsoa kaikki riidat sovitetuiksi, tämä sovinto koskee vain suhdetta veljiin. Isänsä Jaakobin Joosef vetää niin lokaan kuin lokaan voi vain vetää – tämän kuoltua. Jaakob nimittäin oli aina inhonnut Egyptiä, ja hän oli tuonut sinne huonekuntansa siksi, että Kaanaan maassa oli ollut auttamaton nälänhätä. Ja kyllä siksikin, että turhamaisuuttaan halusi tavata Joosefin, kun tämä oli paljastunut sittenkin elossa olevaksi. Joosef nimittäin ei suostunut matkustamaan isänsä luo, vaan Joosef houkutteli Jaakobin tämän tunnetusti eritoten inhomaan Egyptiin itseään tapaamaan, jos kohta toki Egyptin vihreille vainioille nälkää näkevine karjoineen.

Jaakob halusi tulla haudatuksi samaan hautaan kuin Aabraham ja Iisak – ja Leea, se vaimo, jota hän oli pitänyt koko elämänsä ajan vääränä. Hän ei halunnut tulla haudatuksi Joosefin äidin, oikeana pitämänsä puolison, viereen, sillä hän oli viimein tajunnut tulleensä silmäänkustuksi. Vastoin kaikkia odotuksia ja entistä elämäänsä Jaakob, Joosefin osoitettua todellisen karvansa, nimittää jälkeensä suvun päämieheksikin Joosefin sijaan Juudan, Leean pojan.

Ja Joosef kostaa. Hän tekee sen järjestämällä Jakobille suuren luokan egyptiläiset hautajaiset, niin mahtavat, että niistä kirjoitetaan jälkipolville eikä niitä näin ollen olisi mahdollista mitenkään kuitata tapahtumattomiksi. Itselleen hän selittä tekevänsä tämän kunnioituksesta, mutta lukija ei asiaa tietenkään niin tulkitse, varsinkaan, kun Mann joka välissä huomauttaa, että Jaakob inhosi Egyptiä. Ja kuten kertomus sitten tämän romaanisarjan ulkopuolella jatkuu, Joosefin tähden sai kärsiä Egyptin orjuudessa koko suku monta sukupolvea.

Ilmiselvällä tasolla romaanisarjan päähenkilö on sarjan nimen mukaan Joosef, mutta toisalta se on Jaakob – itse asiassa koko ensimmäinen osa kertoo vain Jaakobista, ja Jaakob kulkee kaiken aikaa mukana. Kuvio on vähän samantapainen kuin Dostojevsksilla, kun hän Nastasja Filippovnasta kertovalle romaanille on antanut nimeksi Idiootti toisen sivuhenkilön mukaan. Jaakob on pettänyt isänsä, ja mitä sitten tapahtuu, on objektiivisesti katsoen Jumalan kostoa, mutta koko kirjansarjan idea on, että kaikki riippuu aina näkökulmasta. Jaakob itse kerrassaan jästipäisesti näkee kaiken tapahtuneen vain siunauksena ja palkintona asiat oikeiksi kääntäneestä petoksesta, ja sellaiseksi koko vastoinkäymisten ketjun 'todistaa' taloudellinen menestys, jonka kulminaatiopiste on Joosefin menestys, joka Jaakobin on lopulta pakko nähdä tappiona.

 

Joten jos Joosefin kohdalta kertomusta ei voi pitää varsinaisen kehityskertomuksena, Jaakobin kohdalla voidaan.

Monessa kohden, monin sanakääntein, Mann toistelee pitkin tekstiään, että kaikki on kaksinaista, joko niin tai näin, riippuen siitä, miten sen ottaa. Hyödyllistä viekkautta on ottaa huomioon molemmat vaihtoehdot, hyvät ja huonot, tulivatpa ne mistä tai milloin tahansa. Ja tätä vankilanjohtajalta oppimaansa filosofiaa Joosef käyttää hyväkseen mm. tulkitessaan faaraon unet ja alkaessaan sitten varautua tulevaan. Hän alkaa ns. seitsemän hyvän vuoden aikana koota varastoihin viljaa – vuosia ei ehkä ollut seitsemää vaan viisi, eivätkä ehkä ne viisikään olleet kovin hyviä, ainakaan kaikki, vaan kenties vain keskinkertaisia – mutta yhtä kaikki, kannattaa ottaa lukuun, että hyvien tai keskinkertaitenkin vuosien jälkeen tulee lopulta aina jossain vaiheessa huonoja. Ja kun huonojen aikana on, mistä myydä tarvitseville viljaa, vaikka sitten ristämällä näitä, ihmiset kiittävät, eivätkä laske, oliko hyviä vuosi ollut ennustuksen mukaiset seitsemän vai viisi, tai ehkä jopa vain kolme – ja jos huonoja vuosia ei tullut olemaan täyttä seitsemää, niitäkään, siitä ei tosiaankaan kukaan vedä ennustajaa vastuuseen.

 

Sitaattina suoraan Mannilta: "[...] ihminen saattaa olla oikeamielinen ja kuitenkin samalla väärä ja kiero".

 

Läsnä ovat myös pederastiset tendenssit, jotka tulevat esiin useammassakin Mannin teoksessa, yksiselitteisimmin Kuolemassa Venetsiassa, mutta myös tässä ehkä jopa sukurutsaisessa sävyssä. Jo heti alussa lukija kohtaa Joosefin ensimmäisen kerran, kun tämä on alasti yöllä kaivolla, ja hänen isänsä Jaakob tulee paikalle. Tuonnempana Joosefin kärtettyä aikansa Jaakob antaa Joosefille, lempilapselleen, äitinsä häähunnun, ketonet passimin, jota on ensin Joosefille omaehtoisesti esitellyt. Lopussa ketonet passimeihin palataan, kun sellaiseen on sonnustutunut Taamar, joka esittää temppeliporttoa jujuttaakseen Juudaa: "Portin ääressä näkyi kyyryssä ihmishahmo; lähemmäs ehtiessään Juuda huomasi, että tämä oli verhoutunut ketonet passimiin, sellaiseen huntuun, jollaista Viekoittelevat käyttävät". (24.3.2020)